Pitkästä aikaa, sataan vuoteen taas tulin kurkkaamaan kaksplus-sivustolle ihan muuta asiaa ja eksyin myös tähän ketjuun, kun huomasin sen etusivulla.
Itku tuli, kun luin teidän tekstejä. KIITOS kun olette mua kauniisti muistaneet!
En muista koska olen viimeksi tänne kirjoittanut ja mitä. Mutta koetan tiivistää kuulumiset. Erosta ja samalla hoitojen lopettamisesta, Helsinkiin muutosta ja työpaikanvaihdosta on nyt reilu 1,5 vuotta. Mun ex-mieheni ilmoitti viime kesänä, että heille on hänen uuden naisensa kanssa (jonka kanssa hän siis oli mua pettänyt) tulossa lapsi. Se syntyi tammikuussa. Jonka jälkeen en ole ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Enkä edelleenkään pysty ajattelemaan exmiehestäni, hänen naisestaan tai siitä pienestä viattomasta lapsesta mitään hyvää. Ehkä jonain päivänä, mutta en vielä. Se ja he kaikki ovat osa mun entistä elämää, sitä jossa mua satutettiin (henkisesti siis) PALJON! Ja ajattelen, että mun ei tarvitse antaa anteeksi eikä edes hyväksyä. En halua kuluttaa energiaani vihaamiseen tai suremiseen. Mieluummin keskityn nykyisyyteen ja tähän päivään. Jopa tulevaisuuteen. Mutta entistä elämääni siis muistelen usein... Mutta lähinnä niin, että olen etuoikeutettu, kun olen saanut kokea niin monenlaista, mutta en missään tapauksessa haluaisi sitä takaisin.
Mun elämä on tällä hetkellä hyvää! Tasapainoisempaa ja henkisesti rauhallisempaa kuin vuosiin. Mulla on uusi maailman ihanin ja paras miesystävä. Loppukesästä tulee vuosi meidän tapaamisesta
Hän on turvallinen, ihana ja komea, pitää kotinsa ja elämänsä järjestyksessä, eikä koskaan satuttais mua tahallaan. Mitä muuta voi mieheltä toivoa
Me ollaan lisäks melko samanlaisia... hymyileviä ja hyväntuulisia ja molemmilla on korkea moraali. <3 <3 <3
Sitä en varmaan koskaan voi hyväksyä, ettei minusta tulisi äiti. Olen tietenkin taas toivonut joka hel**tin kuukausi, että josko uuden miehen kanssa onnistuiskin. Että josko en olisikaan niin viallinen. Jos vika olikin vain minun ja exmieheni kombinaatiosta. Viimeksi toissaviikolla itkin silmät päästäni, kun kuukautiset oli 2 vkoa myöhässä ja ehdin tietenkin toivoa ja haaveilla vaikka ja mitä. Ja sittenhän ne kuukautiset kuitenkin alkoi. Ollaan puhuttu miesystäväni kanssa lapsettomuushoidoista. Mutta en halua painostaa häntä yhtään. Hänelle koko asia on ihan vieras ja uusi, ja vaatii tietenkin totuttelua. Minähän olisin - ja olisin ollut jo pitkän aikaa - valmis lähtemään hoitoihin uudelleen. Mutta ajan kanssa... Toisaalta pelottaa koko ajatus hoitoihin palaamisesta.
Eristäydyn edelleen lapsiperheistä ja raskaana olevista. Poikkeuksena pikkusiskoni, jonka ensimmäinen lapsi on maailman ihanin ja paras
Ja toinen lapsi syntyy marraskuussa. Siitä tullee maailman toiseksi ihanin ja paras
Mun suhtautumista raskauksiin kuvaa ehkä hyvin se, että kun siskoni kertoi ennen viime joulua olevansa raskaana, niin itkin pari päivää. Kun hänelle tuli keskenmeno, en osannut edes itkeä. Kun hän kertoi uudesta raskaudesta, niin laskeskelin vaan kuinka nopeasti uusi yritys oli onnistunut ja taas tuli paha mieli.
Voivoi. Olisipa paljon kirjoitettavaa! Ja vielä enemmän kommentoitavaa. Mutta ehkä tämä nyt on hyvä tällaiseksi "kerran-vuodessa-päivitykseksi".
VOIKAA KAIKKI HYVIN! Nauttikaa kesästä, pienistä ihmeistänne tai isoista mahoistanne! Ja meille lapsettomille en osaa kai oikein muuta sanoa kuin että toivoa on niin kauan kuin sitä on. Koetetaan pitää siitä kiinni.