Kerään voimia,aion tänään miehelleni sanoa että haluan avioeron ja minä ja lapset muutetaan pois.

[vieras]

kuinka moni tässäkin haukkujista oikeasti on kokenut mitä tekee ihmisen päälle se että elää elämää jossa on ulkopuolinen, tekee siis kaiken vain siksi että niin "kuuluu" tehdä. Täysin riippumatta siitä onko tippaakaan onnellinen, jaksaako enää sekuntiakaan, kykenemättä enää kiinnostumaan tai piittaamaan juuri mistään sen takia että on jossain ansassa josta ei ole ulospääsyä koska ei ole pätevää syytä erota kuten hakkaavaa juoppoa miehenä.

sellainen elämä voi johtaa vakavaan masennukseen ja ahdistukseen, syömishäiriöön, itsemurhaan, psykoosiin tai totaaliseen piittaamattomuuteen. Siihen tilaan lipsuu niin hitaasti ja huomaamatta ettei sitä ehkä kerkeä itse edes tajuamaan ajoissa koska kaikkeen tottuu, jopa jatkuvaan tyhjyyteen. siinä voi käydä niin ettei lopulta ole jäljellä enää mitään muuta.

Tässä kiteytyy ydin! Jos ei ole umpikujassa elänny niin ei voi tietää. Pitkissä suhteissa ihmiset voivat kasvaa niin kauas toisistaan ettei mitään kontaktipintaa ole. Eroaikeista puhuminen saa vastauksia kuten "eihän se edes ryyppää/hakkaa/juokse naisissa, hyvä mieshän sulla on". No mullahan ei ole mitään väliä,,,

ja jos ei oo erolapsi niin ei voi tietää siitä tuskastakaan mitään tai siitä selviämisestä.

Minä olen erolapsi.Luojalle kiitos siitä viimein. Kymmenen vuotta kuuntelin iltaisin äidin itkua,kun luuli että muut nukkuvat jo. Ei yhtään ystävällistä sanaa vanhempien välillä,ei koskaan halauksia tai läheisyyttä. Kotonamme oli..noh,hiljaista. Puhuttiin pakolliset. Joulujuhliin ja reissuihin tuli mukaan vuorotellen toinen vanhemmista,kun eivät kestäneet toisen läsnäoloa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Äiti teki pitkää päivää omasta halustaan ettei tarvitse olla kotona. Isä vietti kesällä paljon aikaa mökillä. Ilmapiiri oli kireä,vanhemmilla ei ollut voimia panostaa minun ja pikkuveljen asioihin ehkä niin paljon kuin olisi tarvinnut.

Mutta hei,olihan se hienoa että vanhempani asuivat saman katon alla,eikös vaan? Sellaiset muistot mulla lapsuudesta. Onneksi tajusivat viimein erota,en ole koskaan nähnyt heitä yhtä onnellisina.

Kyllä se pienikin lapsi vaistoaa kodin tunnelmat erittäin hyvin,vaikka mitään ei ääneen sanotakaan.

Ja ei,minulla ei ole tieteellistä faktaa,vain oma elämänkokemus. Mutta tämähän on teidän mielestänne tietysti poikkeustapaus tai valhetta ja äitini on säälittävä tapaus kun ei kyennytkään vuosikymmentä nauramaan tekonaurua ja teeskentelemään tunteita joita ei ollut,eikö niin?

 

[chrissy]

kuinka moni tässäkin haukkujista oikeasti on kokenut mitä tekee ihmisen päälle se että elää elämää jossa on ulkopuolinen, tekee siis kaiken vain siksi että niin "kuuluu" tehdä. Täysin riippumatta siitä onko tippaakaan onnellinen, jaksaako enää sekuntiakaan, kykenemättä enää kiinnostumaan tai piittaamaan juuri mistään sen takia että on jossain ansassa josta ei ole ulospääsyä koska ei ole pätevää syytä erota kuten hakkaavaa juoppoa miehenä.

sellainen elämä voi johtaa vakavaan masennukseen ja ahdistukseen, syömishäiriöön, itsemurhaan, psykoosiin tai totaaliseen piittaamattomuuteen. Siihen tilaan lipsuu niin hitaasti ja huomaamatta ettei sitä ehkä kerkeä itse edes tajuamaan ajoissa koska kaikkeen tottuu, jopa jatkuvaan tyhjyyteen. siinä voi käydä niin ettei lopulta ole jäljellä enää mitään muuta.

Tässä kiteytyy ydin! Jos ei ole umpikujassa elänny niin ei voi tietää. Pitkissä suhteissa ihmiset voivat kasvaa niin kauas toisistaan ettei mitään kontaktipintaa ole. Eroaikeista puhuminen saa vastauksia kuten "eihän se edes ryyppää/hakkaa/juokse naisissa, hyvä mieshän sulla on". No mullahan ei ole mitään väliä,,,

ja jos ei oo erolapsi niin ei voi tietää siitä tuskastakaan mitään tai siitä selviämisestä.

Minä olen erolapsi.Luojalle kiitos siitä viimein. Kymmenen vuotta kuuntelin iltaisin äidin itkua,kun luuli että muut nukkuvat jo. Ei yhtään ystävällistä sanaa vanhempien välillä,ei koskaan halauksia tai läheisyyttä. Kotonamme oli..noh,hiljaista. Puhuttiin pakolliset. Joulujuhliin ja reissuihin tuli mukaan vuorotellen toinen vanhemmista,kun eivät kestäneet toisen läsnäoloa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Äiti teki pitkää päivää omasta halustaan ettei tarvitse olla kotona. Isä vietti kesällä paljon aikaa mökillä. Ilmapiiri oli kireä,vanhemmilla ei ollut voimia panostaa minun ja pikkuveljen asioihin ehkä niin paljon kuin olisi tarvinnut.

Mutta hei,olihan se hienoa että vanhempani asuivat saman katon alla,eikös vaan? Sellaiset muistot mulla lapsuudesta. Onneksi tajusivat viimein erota,en ole koskaan nähnyt heitä yhtä onnellisina.

Kyllä se pienikin lapsi vaistoaa kodin tunnelmat erittäin hyvin,vaikka mitään ei ääneen sanotakaan.

Ja ei,minulla ei ole tieteellistä faktaa,vain oma elämänkokemus. Mutta tämähän on teidän mielestänne tietysti poikkeustapaus tai valhetta ja äitini on säälittävä tapaus kun ei kyennytkään vuosikymmentä nauramaan tekonaurua ja teeskentelemään tunteita joita ei ollut,eikö niin?

toi se ilmeisemmin on tärkeämpään kuin jokaisen perheenjäsenen hyvinvointi..

ei siin mitään kulissit pystyyn vaan! Huonon vanhemmuuden merkkihän se nyt toki on jos avioliitto hajoaa.

Vitsi mikä ajattelumaailma useimmilla täs ketjussa on.

kukaan ei piittaa muusta kuin lapsista, vaikkakin sillä on suurikin merkitys että onko äidillä kaikki hyvin.

Mulle olis ainakin tärkeetä että KAIKILLA olis asiat hyvin. Mikä järki on jatkaa avioliittoa joka ei henkisellä tasolla toimi?

Käytäntökö on kaiken a ja O, henkisestä hyvinvoinnista piittaamatta.

Ihmekkään kun on niin paljon masentuneita! Ihmisen täytyy jäädä huonoon suhteeseen kun ero ei ole ratkaisu koska lapsilta hajoo koti.

Huh huh mitä ajattelua!!

 

[vieras]

Mulla muutama kaveri, jonka vanhemmat eronneet ja vieläkin toivovat, että vanhemmat olisivat yhdessä, nyt lapsenlapsien vuoksi(esim jouluna kaikki yhdessä). Itselläni vanhemmat vieläkin yhdessä, eikä yhtään avioeroa suvussa, eikä miehenikään ja olemme valintamme tehneet sen perusteella, ettei erota.

Muistan myös kun vanhempani riitelivät, heillä oli paha vuosi, mutta onneksi selvittivät ja ovat nyt yhdessä. Muistan tuon kauden, mutta muistan myös iloisia hetkiä.

Totta kai saa erota, jos siltä tuntuu ja varsinkin fyysisen/psyykkisen väkivallan vuoksi ym, mutta mielestä Suomessa erotaan vähän liian helpolla.

 

[TrueBlood]

Mun on todella vaikea kuvitella, että lapset olisivat tyytyväisiä siihen, että isä tai äiti asuu muualla. Jos siin puhutaan ihan normaalista isästä/äidistä.

Minun taas on vaikea uskoa, että kaikki lapset automaattisesti kärsisivät siitä että isä/äiti ei asu samassa asunnossa.

Ei meillä lapsi reagoinu siihen vaikka toinen vanhempi ei saman katon alla asunukaan. Tottui pienestä pitäen, joten ei ole osannut kyseenalaistaa.