Mikä niissä kiusatuissa ärsyttää? Sekö, että he ovat nyhvelöitä, niinkuin joku täällä aiemmin sanoi? Ovatko he nyhvelöitä siksi, että he ovat pieniä, avuttomia, empaattisia, kilttejä, vai mitä? Onko kaikki tuo mitä he ovat, tyhmää? Onko se tyhmää siksi, että on sen siten itse kokenut, kun itse oli kaikkea tuota kauan sitten ja juuri siksi tuli kaltoin kohdelluksi? Kohdelluksi kaltoin niiden taholta, joita eniten rakasti? Kun oma sydän särkyi ja samaistuttiin kiusaajaan, päällekäyjään? Sekö ärsyttää, että ne ryökäleet muistuttvat siitä, mitä itseltä puuttuu, jotain, mitä joskus kauan sitten oli ja jota olisi halunnut edelleen olla? Jotain, jonka se kaikkein rakkain ihminen itsessä tuhosi? Kuinka tuo toinen uskaltaa muistuttaa kiusaajaa siitä, mitä hänelle tapahtui? Kuinka se uskaltaa ja saa olla sitä, mitä itse ei saanut olla?
Mitä kiusattujen pitää oppia kiusaamisen avulla? Sitäkö, ettei saa olla pieni, avuton, empaattinen ja kiltti? Että kukaan muukaan ei saa olla sitä, minkä on itse joutunut menettämään ja siksi tehdään toiselle se, mitä itselle kerran tapahtui. Kun on unohtanut mitä on olla uhri ja kun on itse samaistunut päällekäyjään, joka on vielä opettanut sen, että saat itseäsi syyttää siitä kohtelusta mitä sinulle annetaan, niin oma kohtalo siirretään toiseen. Ehkä se, että samaistui päällekäyjään, oli joillekkin se ainoa tapa selvitä hengissä. Kun vielä kieltää oman taipumuksen kiusata, niin ei tarvitse muistaa mitä itselle tapahtui.
