Kenellä on oikeasti hyvä parisuhde jos on lapsi?

Ja millainen se on?

Meillä kävi niin, että parisuhde lähti alamäkeen vauvavuoden jälkeen, eikä paluuta enää ole. Arki ei toimi, parisuhde ei toimi, haluja ei ole, olemme vain lapsen vanhempia.

Kerro siis, jos sinulla on perhe, ja hyvä onnellinen parisuhde: miten ylläpidätte sitä?

 

Minkäikäinen lapsi teillä on nyt? Meillä on vielä 2 ikävuoden jälkeenkin ollut pahoja ongelmia ja vasta nyt kun lapsi on 2,5v alkaa valon pilkkeitä näkyyn. Tosin itsestä välillä tuntuu että onko oikeastaan edes tunteita jäljellä mut kyllähän niitä on, on vaan hautautuneet pois kaiken arjen tieltä. Luulen että tähän vaikuttaa aika paljon lapsen haasteellisuus, meillä on vasta nyt viimeisen kk aikana yöheräilytkin vähentyneet 1-2krt / yö. Ja olo vähän kohenemaan päin. Esikoisen (5v) aikana yritettiin "hoitaa"suhdetta mut se meni vaan siihen et koko ajan oli riittämätön olo ja se hajotti lisää henkisesti, silloin suhde koheni kun lapsi oli 1,5v. Kuopuksen kans päätettiin että antaa arjen mennä omalla painollaan ja keskitytään parisuhteeseen enempi sit kun ehtii. Ja sen aika on alkanut nyt tulla. Meillä mennään arjen pienillä hetkillä ja sillä kun jaksaa taas nauttia toisenkin läsnäolosta ja seksikin alkaa olla villimpää kun ei tartte pelätä että taas se eräs huutaa kohta.

 

Meillä on. Ollut aina. Kaksi lasta, joilla ikäero karvan päälle vuoden.

Missään kohtaa ei ole ollut ongelmia vaikka molemmat lapset syntynyt pikkukeskosina ja vauva-aika sen vuoksi haasteellista.

Lapset ei ole saanut tulla meidän väliin. Siis suhteen väliin. Vauva ei ole syy unohtaa tai sivuuttaa puolisoa. Väsymystä tietenkin on ollut. Mutta sekin jaettua.

 

Meillä omasta mielestä hyvä (onnellinen) parisuhde. Lapset 3v, 1v ja mahassa tulossa kolmas. Molemmat toivoivat lapsia useamman vuoden ajan, ennen kuin esikoinen ilmoitti tulostaan, joten lapset vain kruunannut kaiken joka päivä kysellään toistemme kuulumiset ja kuunnellaan myös mitä toisella on sanottavana. Kiitetään toisiamme arjen pikku asioista (esim. siivous, ruuanlaittoa yms). Ei olla pelkästään vanhempia, vaan lasten mentyä nukkumaan tehdään yhdessä samoja asioita, kuin ennen niitä. Kunnioitetaan toistemme tapoja kasvattaa lapset ja toisen panosta perheen eteen (työ, lasten kotihoito) ja luotetaan siihen, että toinen osaa hommansa, vaikka ne joskus eroavatkin siitä omasta tavasta.

 

ei ole onnellinen parisuhde, mutta ei se siitä johdu, että on lapsia. ja tuskin se siitä johtuu monella muullakaan, jos avio-onni ei kukoista, se on vaan helppo vierittää se sen syyksi, että lapsi tuhoaa.

 

ei ole onnellinen parisuhde, mutta ei se siitä johdu, että on lapsia. ja tuskin se siitä johtuu monella muullakaan, jos avio-onni ei kukoista, se on vaan helppo vierittää se sen syyksi, että lapsi tuhoaa.

Totta tämäkin. Moni ottaa puolison vaan äärettömässä vauvakuumeessa, miettimättä asiaa sen kummemmin. Se "toiseksi paras" -ajatukseen perustuva liitto kyllä helposti kariutuu, ei lasten vuoksi, vaan omaan mahdottomuuteen.

Mutta kyllä moni voi myös katsoa peiliin jos antaa pienten lasten tuhota parisuhde. Ei se äiti saa sinne vauva-äiti kuplaan hukkua, eikä mies saa olettaa että nainen ei muutu lasten myötä.

Mikään ei ole kamalampi kommentti kuin "parisuhde pitää panna pikkulapsiajaksi syrjään". Tätä paskaa jauhaa jopa ammattilaiset. EI TOISTA IHMISTÄ LAITETA SYRJÄÄN, ei edes verukkella koska vauva. Niin äiti, kuin isä on edelleen ihmisiä vaikka vauva syntyy ja tarvitsevat huomiota. Toki vauvan asiat hoidetaan etunenässä, mutta kyllä sitä aikaa pitää löytyä toisen huomioimiselle. Ei se tarkoita mitään yberhienoa vaan ihan arjessa huomioimista. Pusun moiskauttamista, kainaloon ottamista...Jotain mikä kertoo toiselle että olet edelleen yhtä tärkeä kuin ennen lasta vaikka nyt energiat onkin vähän vähissä.

Lapsi ei mene rikki vaikka ei nukkuisi samassa sängyssä äidin ja isän kanssa. Lapsi ei mene rikki jos menee aiemmin nukkumaan kuin vanhemmat. Lapsi ei mene rikki jos isä ja äiti varastaa hetken itselle vaikka saunassa/suihkussa tms. Yhteisiä hetkiä löyty arkeen jos haluaa. Ja edelleen se ei tarkoita mitään elokuvien seksisessioita tahi teennäisiä kynttiläillallisia.

 

Totta tämäkin. Moni ottaa puolison vaan äärettömässä vauvakuumeessa, miettimättä asiaa sen kummemmin. Se "toiseksi paras" -ajatukseen perustuva liitto kyllä helposti kariutuu, ei lasten vuoksi, vaan omaan mahdottomuuteen.

Mutta kyllä moni voi myös katsoa peiliin jos antaa pienten lasten tuhota parisuhde. Ei se äiti saa sinne vauva-äiti kuplaan hukkua, eikä mies saa olettaa että nainen ei muutu lasten myötä.

Mikään ei ole kamalampi kommentti kuin "parisuhde pitää panna pikkulapsiajaksi syrjään". Tätä paskaa jauhaa jopa ammattilaiset. EI TOISTA IHMISTÄ LAITETA SYRJÄÄN, ei edes verukkella koska vauva. Niin äiti, kuin isä on edelleen ihmisiä vaikka vauva syntyy ja tarvitsevat huomiota. Toki vauvan asiat hoidetaan etunenässä, mutta kyllä sitä aikaa pitää löytyä toisen huomioimiselle. Ei se tarkoita mitään yberhienoa vaan ihan arjessa huomioimista. Pusun moiskauttamista, kainaloon ottamista...Jotain mikä kertoo toiselle että olet edelleen yhtä tärkeä kuin ennen lasta vaikka nyt energiat onkin vähän vähissä.

Lapsi ei mene rikki vaikka ei nukkuisi samassa sängyssä äidin ja isän kanssa. Lapsi ei mene rikki jos menee aiemmin nukkumaan kuin vanhemmat. Lapsi ei mene rikki jos isä ja äiti varastaa hetken itselle vaikka saunassa/suihkussa tms. Yhteisiä hetkiä löyty arkeen jos haluaa. Ja edelleen se ei tarkoita mitään elokuvien seksisessioita tahi teennäisiä kynttiläillallisia.

No, ei ehkä kannata ottaa niin kirjaimellisesti, jos joku sanoo, että parisuhde pitää laittaa syrjään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että on kaikille parempi, jos aikuinen osaa luopua osasta saamaansa huomiota, koska perheessä on joku, joka menee kaiken edelle huomion tarpeessa. Ne pusut vaihdetaan jossain siinä vaipanvaihdon ohessa sensijaan, että voisi tuijotella toista silmiin tuntitolkulla Joillekkin muutos on liikaa.

On se vaan niin, että kun lapsia tulee taloon, koko perheen dynamiikka hajoaa palasiksi ja kasaantuu siitä sitten uudelleen pikkuhiljaa. Toisten parisuhde kestää sen ja toisten ei. Parisuhteen ongelmat eivät kuitenkaan johdu lapsesta vaan niiden kahden aikuisen persoonista ja kyvystä luovia.
Omasta puolestani voin sanoa, että on se välillä ihan vitun vaikeaa. On hetkiä, jolloin en voi sietää puolisoani ja pidän sitä aivan aasina, mutta kuitenkin jossain pohjalla tiedän, etten mä sitä mihinkään vaihtisi. Minä valitsin hänet ja nä hommat kursitaan kasaan tavalla tai toisella.
Nyt kun taapero ajat on menneet ohi, alkaa elämä helpottaa ja parisuhteellekkin jää enemmän aikaa.

 

Meillä oli eksän kanssa likemmäs seitsemän vuotta. Niin hyvä että tehtiin vielä se neljäskin lapsi.

Mutta ehkä sitten kahdenkeskeistä aikaa jäi liian vähän. Tai ehkä silloin ei ollut enää edes halua yrittää tehdä kahdenkeskeistä aikaa.

en mä oikeastaan lapsia siitä syyttäisi ettei parisuhde enää kukoista nut vaan sitä että muututtiin eri suuntiin.

Ehkä usealla lapsen jo ekan lapsen syntymä vaikuttaa molempiin muuttavasti niin etteivät arvot ja ajatukset enää kohtaa?

 

Kiitos kaikille hyvistä vastauksista.

Meillä on nyt siis lapsi 3 vuotta. Monista ongelmista ollaan selvitty yhdessä, ja mies sanoo rakastavansa ja haluavansa pitää perheen kasassa mihin hintaan hyvänsä, mutta eipä hän paljoa sen eteen tee.

Ehkä eniten kärsin huomionpuutteesta ja välinpitämättömyydestä. Kun tulen iltavuorosta kotiin, on koti kaaoksessa, pojan iltapuuhia ei ole aloitettu, minulta ei ikinä kysytä miten päiväni meni. Sen sijaan kuulen valituksia miten mieheni päivä oli pitkä ja rankka. Miehellä tietysti opiskelut, työ sivussa ja välillä iltaisin pojan hoito, mutta hänen mielestään minulla ei voi olla rankkaa kun käyn osapäivätyössä, hoidan kodin siivoukset, pyykit, tiskit, ruuanlaiton ja noin 80% pojan hoidosta, ja minun pitäisi vain olla kiitollinen kun hän työllään mahdollistaa monia asioita elämäämme.

Mutta ei, en osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Tuntuu, että hukun vain kotitöihin ja aikatauluihin, eikä hän oikeasti ymmärrä, miltä minusta tuntuu, vaikka olen yrittänyt kertoa. Tuntuu, että mieheltä puuttuu empaattisuus kokonaan. Hän vain olettaa, että teen ja hoidan kaiken, eikä arvosta sitä ollenkaan.

Ei, en siis syytä ongelmista lastamme. Mutta aiemmin ennen lasta jaksoin esim. helposti tehdä kaikki kotityöt itse, kun ei ollut lapsen hoitoa siinä mukana. Mutta kumma kyllä, aiemmin myös mies teki ruokaa ja pesi pyykkiä, siis ennen lasta. Nyt mies ei ole tehnyt ruokaa varmaan kahteen vuoteen. Välillä heittää rahaa ruokaan, että voin käydä kaupassa ja tehdä itse.

En tiedä, ehkä tässä on liian suuri ongelmien vyyhti purettavaksi täällä. Tällä hetkellä tilanne on vain se, että en siedä miehen läsnäoloa ollenkaan. Välillä iltaisin toivon, että hän ei tulisi kotiin ollenkaan. Tuntuu, että poikakin aistii sen, että kun ollaan kaikki kotona, niin ilmapiiri on kireä ja minä äitinä erilanen, kun olen niin ärsyyntynyt miehestäni. Näin ei saisi olla..

 

AP mitkä sun kriteerit on kotitöiden suhteen? Pikkulapsiaikana kannatta rimaa laskea, meinaan kerkeet kyllä hinkata paikkoja puhtaaksi sittenkin kun lapsi on lähtenyt jo omilleen.

En sano sitä etteikö miehellä ole osuutensa kodin töistä, mutta monessa perheessä yritetään tehdä ihan liikaa. Ja täytää jotain kirjoittamatonta normia millainen lapsiperheen kodin pitäisi olla. Ihan kuin olisi kadotettu prioriteeti elämästä.

Jos multa kysytään mikä on tärkeintä elämässä niin vastaus ei ole että "pölytön koti". Tai vauvalehtien luoma kiiltokuva arki... Mun vastaus on mun mies ja meidän lapset. NIISTÄ haluan pitää ensisijaisesi kiinni. Ne on prioriteetti yksi. Jos joku kauhistelee mun äitiyttä tai sitä että lapsen housun lahkeessa on tahra...niin kauhistelkoot. Mun lapsella on kuitenkin ehjä perhe, ja suht järjissä olevat isä ja äiti,

Nykymaailma asettaa ihan kummallisia vaateita perhe-elämälle. Pitäs olla se tiptop koti... pitäs olla perheen yhteistä aikaa jolloin tietenkin pelataan takkatulen ääressä lautapelejä ja ollaan läsnä... vanhemmilla pitäs olla omaa aikaa...ja tietenkin lapsilla roppatolkulla harrasteita. JA AIKA KAMALA jos et itse väänne ruokaa alusta loppuun.... Lasta ei tietenkään saa istuttaa television ääreen vaan äidin on pidettävä lasta mukana askareissa vaikka kuinka väsyttäs ja haluaisi vaan tehdä ihan pakolliset nopeasti....

Tuo lista jatkuu loputtomiin. Ja oikeasi, isän, äidin ja lapsen hyvinvoinnilla siinä ei oikeastaan juurikaan ole kyse. Vaan kirjottamattomien sääntöjen orjallisesta toteuttamisesta jotta voi "loistaa hyvää vanhemmuutta".

Oikeastihan tärkein on tunnistaa ne itselle merkitykselliset jutut (toki lapsellekin) ja tehdä vaan ne. JOS energiaa riittää voi alkaa sitten hifistellä ja ottaa juttuja lisää mukaan.

 

Kiitos kaikille hyvistä vastauksista.

Meillä on nyt siis lapsi 3 vuotta. Monista ongelmista ollaan selvitty yhdessä, ja mies sanoo rakastavansa ja haluavansa pitää perheen kasassa mihin hintaan hyvänsä, mutta eipä hän paljoa sen eteen tee.

Ehkä eniten kärsin huomionpuutteesta ja välinpitämättömyydestä. Kun tulen iltavuorosta kotiin, on koti kaaoksessa, pojan iltapuuhia ei ole aloitettu, minulta ei ikinä kysytä miten päiväni meni. Sen sijaan kuulen valituksia miten mieheni päivä oli pitkä ja rankka. Miehellä tietysti opiskelut, työ sivussa ja välillä iltaisin pojan hoito, mutta hänen mielestään minulla ei voi olla rankkaa kun käyn osapäivätyössä, hoidan kodin siivoukset, pyykit, tiskit, ruuanlaiton ja noin 80% pojan hoidosta, ja minun pitäisi vain olla kiitollinen kun hän työllään mahdollistaa monia asioita elämäämme.

Mutta ei, en osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Tuntuu, että hukun vain kotitöihin ja aikatauluihin, eikä hän oikeasti ymmärrä, miltä minusta tuntuu, vaikka olen yrittänyt kertoa. Tuntuu, että mieheltä puuttuu empaattisuus kokonaan. Hän vain olettaa, että teen ja hoidan kaiken, eikä arvosta sitä ollenkaan.

Ei, en siis syytä ongelmista lastamme. Mutta aiemmin ennen lasta jaksoin esim. helposti tehdä kaikki kotityöt itse, kun ei ollut lapsen hoitoa siinä mukana. Mutta kumma kyllä, aiemmin myös mies teki ruokaa ja pesi pyykkiä, siis ennen lasta. Nyt mies ei ole tehnyt ruokaa varmaan kahteen vuoteen. Välillä heittää rahaa ruokaan, että voin käydä kaupassa ja tehdä itse.

En tiedä, ehkä tässä on liian suuri ongelmien vyyhti purettavaksi täällä. Tällä hetkellä tilanne on vain se, että en siedä miehen läsnäoloa ollenkaan. Välillä iltaisin toivon, että hän ei tulisi kotiin ollenkaan. Tuntuu, että poikakin aistii sen, että kun ollaan kaikki kotona, niin ilmapiiri on kireä ja minä äitinä erilanen, kun olen niin ärsyyntynyt miehestäni. Näin ei saisi olla..

Hohhoijaa. Palstan jokapäiväinen perusvirsi, mies on tarinan ilkeä roisto ja nainen uhrautuva ja kärsivä, sädekehä päänsä päällä kulkeva enkeli. Ja toiset yhtä sumussa kulkevat uusfeministit huutavat tarinalle kuorossa tukea.

VMP.

 

Olette molemmat selvästi väsyneitä. Sun miehellä ei ole antaa sulle sitä, mitä toivoisit. Hän on todennäköisesti paljon väsyneempi kuin ymmärrät, eikä hän ehkä edes pysty olemaan enemmän. Hänellä ei ole ehkä vaan voimia siihen.
Pikkulapsiajasta selviää parhaiten, kun ajattelee sitä kriisiaikana. Silloin keskitytään olennaiseen. Siihen että saa edes joskus nukkua, siihen että on edes jotain ruokaa ja siihen että kaikki pakolliset saadaan tehtyä. Muuhun ehtii myöhemminkin. Uni ja ruoka ensin, sitten läheisyys ja hellyys ja huumori, jos kummankin väsymystila antaa myöten. Sitten vasta kaukana sen jälkeen kaikki mikä ei ole pakollista.

Kaikkeen on voimia sitten myöhemmin. On tärkeää, ettei tee itsestään parisuhteessa marttyyriä, vaan lähtee aina siitä ajatuksesta, että ehkä se toinenkin kuitenkin yrittää siinä vaan selvitä niitten omien voimien mukaan. Mitä sitten jos koti ei ole tiptop, ne on vaan tavaroita, joista useimpia ei edes tarvitse joka päivä ja jotka on alunperinkin ostettu jostain muusta syystä kuin että niitä välttämättä tarvitsee. Senkin ajan ja energian, mitä pistää tavaroihin, voi pistää itseensä tai toisten ihmisten huomioimiseen.

Että älkää edes yrittäkö noudattaa jotain täydellisen, tai edes normaalin perheen kaavaa. Keskittykää olennaiseen. Tällaista pikkulapsiaika teidän kohdall nyt vaan on, kiireistä ja väsyttävää aikaa. Ei se syyttelemällä siitä mihinkään parane, vaan huononee. Parisuhde kestää kaikenlaista, myös ne muutamat pikkulapsivuodet, kun kummastakin tuntuu että tekemistä on juuri omalle kohdalle ihan liikaa.

 

Kuulostaa tyypilliseltä "minä olen väsyneenpi kuin sinä " taistolta.

Se ei kuule ap johda mihinkään. Miehesi on väsynyt. Sinä olet väsynyt. Nyt miettimään syitä mutta ennen kaikkea toimia joilla vähentää väsymystä.

Lapsi on ja pysyy, ja aiheuttaa omansa. Siitä ei voi luopua tietenkään (karrikoiden ilmaistuna). Työstä ei varmastikaan voi ja kannata luopua. Ehto taloudelliselle stabiliudelle (talousongelmat yksi pahimpia parisuhteen torpeedoivista seikoista). Opiskelut on satsaus tulevaisuuteen, joka on siis lapsenkin kannalta hyvä juttu.

Mutta pyykäys, siivous, puunaus, kotityö, ylimääräiset juoksu, harrastukset etc. Ne on tekijöitä joihin hyvin usein voi puuttua. Ilman että maailma romahtaa.

Martyyriksi ei pidä heittäytyä. Sinä et voi sanoa miehesi puolesta kuinka väsynyt hän on saati vertailla. Ja vise versa. Jos lähdette vaan syyttelyn polulle, menee homma samantasoiseksi kuin taaperoiden hiekkalaatikko leikit. Ja teidänhän piti olla aikuisia? Jo lapsenne vuoksi??

 

Kuulostaa tyypilliseltä "minä olen väsyneenpi kuin sinä " taistolta.

Se ei kuule ap johda mihinkään. Miehesi on väsynyt. Sinä olet väsynyt. Nyt miettimään syitä mutta ennen kaikkea toimia joilla vähentää väsymystä.

Lapsi on ja pysyy, ja aiheuttaa omansa. Siitä ei voi luopua tietenkään (karrikoiden ilmaistuna). Työstä ei varmastikaan voi ja kannata luopua. Ehto taloudelliselle stabiliudelle (talousongelmat yksi pahimpia parisuhteen torpeedoivista seikoista). Opiskelut on satsaus tulevaisuuteen, joka on siis lapsenkin kannalta hyvä juttu.

Mutta pyykäys, siivous, puunaus, kotityö, ylimääräiset juoksu, harrastukset etc. Ne on tekijöitä joihin hyvin usein voi puuttua. Ilman että maailma romahtaa.

Martyyriksi ei pidä heittäytyä. Sinä et voi sanoa miehesi puolesta kuinka väsynyt hän on saati vertailla. Ja vise versa. Jos lähdette vaan syyttelyn polulle, menee homma samantasoiseksi kuin taaperoiden hiekkalaatikko leikit. Ja teidänhän piti olla aikuisia? Jo lapsenne vuoksi??

Tämä oikeasti kuulostaa tutulle.
Kun kumpikin aikuinen on väsynyt, aletaan kinaamaan siitä, että kumpi on väsyneempi ja kummalla on enemmän oikeus olla väsyneempi. Sitten kinataan siitä, kumpi tekee enemmän ja kummalla on rankempi työ ja kumpi hoitaa enemmän lapsen asioita.
Me tehdään tota välillä edelleen, kun riittävästi väsyttää ja vituttaa.

Ihan oikeasti. Ymmärrän, että ap:stä juuri nyt tuntuu sille, ettei toisen panos ole lainkaan niin iso kuin oma, mutta se ei pidä paikkaansa. Usko pois. Kaikki helpottaa ja et enää jaksa laksea minuutteja siitä, kuka tekee mitäkin.

 

Tämä oikeasti kuulostaa tutulle.
Kun kumpikin aikuinen on väsynyt, aletaan kinaamaan siitä, että kumpi on väsyneempi ja kummalla on enemmän oikeus olla väsyneempi. Sitten kinataan siitä, kumpi tekee enemmän ja kummalla on rankempi työ ja kumpi hoitaa enemmän lapsen asioita.
Me tehdään tota välillä edelleen, kun riittävästi väsyttää ja vituttaa.

Ihan oikeasti. Ymmärrän, että ap:stä juuri nyt tuntuu sille, ettei toisen panos ole lainkaan niin iso kuin oma, mutta se ei pidä paikkaansa. Usko pois. Kaikki helpottaa ja et enää jaksa laksea minuutteja siitä, kuka tekee mitäkin.

Juurikin näin. Ja parisuhde on vähän tuota kaiken kaikkiaan. Jos vieteään elämän pituinen taival yhdessä, sinne mahtuu hetkiä jolloin jompi kumpi on heikko. Ja hetkiä jolloin molemmat on.

Silloin ei pidä ajatella toista vihollisena. Vaan positiivisemmin: KANSSA KÄRSIJÄNÄ

 

Jatkan vielä kohtaan #15

Muistan kun joskus lapsi oli valvottanut kipeänä useita öitä minua ja miestä. Ja olimme kuin kaksi zombieta kun tauti alkoi hellittää...niin mies totesi että seuraavaan viikkoon meillä ei tehdä ruokaa ja iltaisin maataan sohvalla, muksun kanssa Late Lammasta katsoe. Joo, sit me syötiin valmisruokaa. Käytettiin kaikki puhtaat vaatteet loppuun. Ja todentotta oltiin huonoja vanhempia eli torkuttiin kun muksut tuijotti Late Lammasta.

Ei tää niin vakavaa ole

 

Meidän parisuhde on vielä parempi kuin ennen lapsia, ja seksielämä nyt parempaa kuin koskaan. Lapset nyt 3v ja 6v. Vauvavuodet kieltämättä koettelivat ja seksielämä oli välillä kokonaankin tauolla, mutta koskaan ei ajateltu muuta kuin että se olisi ohimenevä vaihe, ja niin se olikin. Arvostus ja kunnioitus toista kohtaa on kasvanut potenssiin kymmenen, ja kun on lasten kanssa tullut vastaan se oma riittämättömyys ja keskeneräisyys niin hyväksyy sen saman vaivatta toisessakin ja osaa olla kiitollinen siitä että se toinen tahtoo kulkea siinä vierellä.

Miten ylläpidämme sitä... minä ylläpidän sitä puhumalla. Jos nyppii tiskit tai se että toinen saa "aina" nukkua paremmin kuin itse, niin sanon. En nalkuta, vaan puhun, että minulla on tällä hetkellä sellainen olo että tiskit on lähinnä minun vastuulla ja se harmittaa, en tiedä onko todella näin mutta siltä se tuntuu, mitä mieltä olet. Ja sitten kuuntelen. Tällä tavalla on monta tilannetta ratkaistu, joko minä ymmärrän että hei juu, tosiaan, se mieshän teki sitä ja tätä ja tota mitä minä en vain ole rekisteröinyt joten ehkä annetaan nyt niiden tiskien olla ja lösähdetään molemmat sohvalle hetkeksi, tai sitten mies huomaa että ai juu, ei ne tiskit tosiaan itse mene koneeseen ja pois vaan vaimo sen tekee jos ei hän, eli voisipa oikeastaan muistaa taas senkin homman. Mies ei oma-aloitteisesti juuri puhu, mutta hän taas osaa hyvin antaa minun puutteitani anteeksi ja ymmärtää väsymystäni ihan puhumattakin, ei hän koskaan huomauttele tekemättömistä hommista tms. vaan olettaa että teen parhaani. Ei viljele kehuja eikä kiitoksia, mutta ei myöskään moitteita tai vaatimuksia. Minä osaan pyytää ("saanko nukkua huomenna aamulla", "voisitko millään taikoa jostain tälle illalle ruokaa, en jaksais..."), ja mieskin osaa nykyään kertoa mitä on vailla jos vain tajuan kysyä (Väsyttääkö? Olisko sellainen ilta että me lähdetään lasten kanssa puistoon...?) Ja me halutaan molemmat että sillä toisella(kin) on hyvä olla, se on varmaan aika keskeinen juju?

Parisuhdeaika on mielenkiintoinen juttu kun toinen on illantorkku ja toinen ei, ja päivisin lapset on "aina" läsnä. Mutta sitäkin tässä on oppinut kunnioittamaan, että puolisosta nyt vaan ei ole klo 21 jälkeen mihinkään aivo- tai lihastoimintaa vaativaan, joten olkoon niin, etsimme aikamme muualta. Kummallakaan ei ole mitään ruusunpunaisia romanttisia haaveita vaan ne päivän mittaan vaihdetut suukot ja silitykset ja nurkan takana vaihdetut sopimattomammat kosketukset riittää vaikkei pääsisi syvällisiä puhumaan tai seksiä harrastamaan aina kun haluaa.

Aika tärkeää on myös se, että laskenut odotuksiani sen suhteen mitä tarpeitani miehen olisi täytettävä. Minulla on suurempi vuorovaikutuksen tarve, suurempi tarve tulla kuulluksi, suurempi tarve puhua huolistani ja saada kannustusta. Silloin jos tukeudun näissä vain puolisoon, olen tyytymätön, koska vaikka hän kuuntelee ja välittää ajatuksistani niin hän ei kyllä ole sellainen "tsemppaaja" tai lohduttaja, ei vain osaa. Joten mulla on sitten ystävät(kin) sitä varten

 

Niin ne lapset tuo monta iloa elämään, kuten juuri eilen toisessa ketjussa kirjoitin. Mutta jos ihan faktuaalisesti katsotaan pelkästään parisuhteen tilannetta, niin en tiedä ketään kenellä se olisi parantunut. Lapsen saaminen tottakai voi ja pitäisikin lisätä onnellisuutta noin yleisellä tasolla, mikä puolestaan voi parisuhteen saada näyttäytymään parempana, mutta paraneeko parisuhde lapsen saavuttua?

Miten itse asiassa olisi edes mahdollista parantaa parisuhdetta asialla, joka vie aikaa ja huomiota molemmilta pois omasta kumppanista?

Todella moni asia parisuhteen kannalta muuttuu. Ne yhteiset kivat illat tuttavapariskunnan kanssa käyvät harvinaiseksi. Ei ole mahdollista juhlia, juoda viiniä pikkutunneille ja nauraa itsensä kippuraan aliaksen parissa. Ei. Lapset pitäisi saada hoitoon ja kuitenkin olla seuraavana päivänä skarppina. Et voi spotaanisti lähteä puolisosi kanssa pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Sen korvaa väsyneenä toppavaatteiden pukeminen ja ah, aina niin ihana hoplopissa mukahauskaa pitäminen (aikuisen näkökulmasta). Et voi viettää sunnuntaita viltin alla sarjamaratonia katsellessa ja paneskellessa. Sen ajan puet kuravaatteita, nostat lapsia puiston liukumäkeen ja palaat pikavauhtia kotiin laittamaan jotain nopeaa perusruokaa nälkää huutavalle lapselle.

Kun ehkä ennen lapsia hemmottelit puolisoasi ostamalla tälle lahjaksi merkkivaatteita, laukkuja ja hierontalahjakortteja, niin lapsiperheessä ylimääräinen fyrkka menee Britaxin turvaistuimeen tai Emmaljungan rattaisiin. Yhteiset illat jolloin grillasitte hyvää lihaa, joitte lasin punaviiniä ja katsoitte jonkun leffan... no se vaihtuu määrittelemättömäksi härdelliksi, missä pitää hoitaa kylpy, puuro, kuivan ihon rasvaus ja iltapuvun pukeminen kaikki tunnin aikaikkunassa ennen itkupotkuraivareita väsymyksen takia. Tämän jälkeen on kohtalaisen turha ehdottaa vaimolle iltaa suuseksin parissa, kun hän kömpii itsekin 21:30 petiin jaksaakseen herätä aamulla puoli kuudelta.

Kesälomahaaveet reppu selässä kaakkois-aasiassa voi samantein unohtaa. Okei, sissit siihen pystyy, mutta itse ei halua edes yrittää. Ei puhdasta vettä ja ne D-vitamiinitkin kuitenkin unohtuu kotiin lähtiessä. Tulinen ruoka ja imetys, ei hyvä kombinaatio. Korkea vatsataudin riski, kuumeinen oksenteleva lapsi, joka on jo ohi rintaruokinnan... ei sekään houkuttele. Siksipä kesäloman täyttää retki falkullan eläintilalla, ehkä kerran lintsillä ja loppuloma katsomassa nappulafutiksen kesäleiriä katsomosta käsin. Tällä välin toinen puoliso pesee eilisen päivän likaisia pelikamoja.

Lapsi ja lapset tuovat elämään paljon iloa ja sisältöä. Mutta se kuka väittää sen parantavan parisuhdetta, ei ole hyvää parisuhdetta nähnyt. Jos parisuhde on ollut kaverillinen suhde satunnaisella seksillä maustettuna, voi lapsen tulo tuntua vain parisuhdetta parantavalta asialta. Mutta jos henkilöillä on ollut yhteys, kiima ja intohimo toista kohtaan ennen lasta... ei se lapsen saamisen jälkeen parane.

 

^ Tästä mun täytyy olla eri mieltä. Meillä, vaikka 11 vuotta ehditiinkin olla onnellisesti yhdessä ennen lapsia, niin pikkulapsiaika oli se joka laski ne viimeiset henkilökohtaiset kulissit ja liimasi kaksi ihmistä yhteen saumattomaksi yksiköksi. Sen myötä tuli mukaan erilaista hellyyttä, syvempää yhteyttä ja vapautuneempaa intohimoa, kunhan siitä pahimmasta pikkulapsiajasta selvittiin. Molemminpuolista kunnioitusta ja ihailua jonka seurauksena ne toisen pienet ärsyttävyydet tai omat epävarmuudet muuttuvat merkityksettömiksi. Toki en voi tietää olisiko "aikuistuminen" tuonut sitä muutenkin?

Se saumaton yksikkö toimii yhtä tehokkaasti silloin näkee tilaisuuden varastaa hellän hetken työhuoneen oven takana kun lapsilla on sopivan lasittunut ilme Pikku Kakkosen ääressä ja kun taapero yrjöää yöllä sänkyyn jossa on 18 pehmolelua.

Kyllä me ärsytettiin toisiamme enemmän ennen lapsia kuin sen jälkeen - ehkä me oltiin liikaa kahdestaan...?

 

Niin ne lapset tuo monta iloa elämään, kuten juuri eilen toisessa ketjussa kirjoitin. Mutta jos ihan faktuaalisesti katsotaan pelkästään parisuhteen tilannetta, niin en tiedä ketään kenellä se olisi parantunut. Lapsen saaminen tottakai voi ja pitäisikin lisätä onnellisuutta noin yleisellä tasolla, mikä puolestaan voi parisuhteen saada näyttäytymään parempana, mutta paraneeko parisuhde lapsen saavuttua?

Miten itse asiassa olisi edes mahdollista parantaa parisuhdetta asialla, joka vie aikaa ja huomiota molemmilta pois omasta kumppanista?

Todella moni asia parisuhteen kannalta muuttuu. Ne yhteiset kivat illat tuttavapariskunnan kanssa käyvät harvinaiseksi. Ei ole mahdollista juhlia, juoda viiniä pikkutunneille ja nauraa itsensä kippuraan aliaksen parissa. Ei. Lapset pitäisi saada hoitoon ja kuitenkin olla seuraavana päivänä skarppina. Et voi spotaanisti lähteä puolisosi kanssa pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Sen korvaa väsyneenä toppavaatteiden pukeminen ja ah, aina niin ihana hoplopissa mukahauskaa pitäminen (aikuisen näkökulmasta). Et voi viettää sunnuntaita viltin alla sarjamaratonia katsellessa ja paneskellessa. Sen ajan puet kuravaatteita, nostat lapsia puiston liukumäkeen ja palaat pikavauhtia kotiin laittamaan jotain nopeaa perusruokaa nälkää huutavalle lapselle.

Kun ehkä ennen lapsia hemmottelit puolisoasi ostamalla tälle lahjaksi merkkivaatteita, laukkuja ja hierontalahjakortteja, niin lapsiperheessä ylimääräinen fyrkka menee Britaxin turvaistuimeen tai Emmaljungan rattaisiin. Yhteiset illat jolloin grillasitte hyvää lihaa, joitte lasin punaviiniä ja katsoitte jonkun leffan... no se vaihtuu määrittelemättömäksi härdelliksi, missä pitää hoitaa kylpy, puuro, kuivan ihon rasvaus ja iltapuvun pukeminen kaikki tunnin aikaikkunassa ennen itkupotkuraivareita väsymyksen takia. Tämän jälkeen on kohtalaisen turha ehdottaa vaimolle iltaa suuseksin parissa, kun hän kömpii itsekin 21:30 petiin jaksaakseen herätä aamulla puoli kuudelta.

Kesälomahaaveet reppu selässä kaakkois-aasiassa voi samantein unohtaa. Okei, sissit siihen pystyy, mutta itse ei halua edes yrittää. Ei puhdasta vettä ja ne D-vitamiinitkin kuitenkin unohtuu kotiin lähtiessä. Tulinen ruoka ja imetys, ei hyvä kombinaatio. Korkea vatsataudin riski, kuumeinen oksenteleva lapsi, joka on jo ohi rintaruokinnan... ei sekään houkuttele. Siksipä kesäloman täyttää retki falkullan eläintilalla, ehkä kerran lintsillä ja loppuloma katsomassa nappulafutiksen kesäleiriä katsomosta käsin. Tällä välin toinen puoliso pesee eilisen päivän likaisia pelikamoja.

Lapsi ja lapset tuovat elämään paljon iloa ja sisältöä. Mutta se kuka väittää sen parantavan parisuhdetta, ei ole hyvää parisuhdetta nähnyt. Jos parisuhde on ollut kaverillinen suhde satunnaisella seksillä maustettuna, voi lapsen tulo tuntua vain parisuhdetta parantavalta asialta. Mutta jos henkilöillä on ollut yhteys, kiima ja intohimo toista kohtaan ennen lasta... ei se lapsen saamisen jälkeen parane.

Hauskasti kirjoitettu...ja totuuden sieminkin mukana. Mutta uskalla olla erimieltä.

Paraneminen voi olla ehkä turhan vahva termi - noin lasten ollessa pieniä - mutta sen jälkeen kun lentävät pesästä. Anyways minusta on ollut hauskaa juuri se kun vaikka ne panohetket täytyy kirjaimellisesti "varastaa" arjesta. Milloin paetaan autotalliin kun panettaa. Milloin naksahtaan vessan ovi sopivasti lukkoon. Ompa sitä tullut tuonne takametsikköönkin mentyä hakemaan "takkapuita"....Ennen hommaa pystyi hoitaan ihan missä vaan, nyt tarttee mielikuvitusta. Ja rehellisesti parhaat naurut olen saanut kun mies nukahti kesken touhuilun. Mä olin silloin se pirteämpi osapuoli...mut mies kuitti, suostui kuitenkin mun toiveesta puuhiin.

Ei elämä ole niin vakavaa. Lapset muuttaa parisuhdetta tietty. Outoa jos ei, kun kotiin kuitenkin tulee pari uutta vierasta ihmistä

 

Niin ne lapset tuo monta iloa elämään, kuten juuri eilen toisessa ketjussa kirjoitin. Mutta jos ihan faktuaalisesti katsotaan pelkästään parisuhteen tilannetta, niin en tiedä ketään kenellä se olisi parantunut. Lapsen saaminen tottakai voi ja pitäisikin lisätä onnellisuutta noin yleisellä tasolla, mikä puolestaan voi parisuhteen saada näyttäytymään parempana, mutta paraneeko parisuhde lapsen saavuttua?

Miten itse asiassa olisi edes mahdollista parantaa parisuhdetta asialla, joka vie aikaa ja huomiota molemmilta pois omasta kumppanista?

Todella moni asia parisuhteen kannalta muuttuu. Ne yhteiset kivat illat tuttavapariskunnan kanssa käyvät harvinaiseksi. Ei ole mahdollista juhlia, juoda viiniä pikkutunneille ja nauraa itsensä kippuraan aliaksen parissa. Ei. Lapset pitäisi saada hoitoon ja kuitenkin olla seuraavana päivänä skarppina. Et voi spotaanisti lähteä puolisosi kanssa pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Sen korvaa väsyneenä toppavaatteiden pukeminen ja ah, aina niin ihana hoplopissa mukahauskaa pitäminen (aikuisen näkökulmasta). Et voi viettää sunnuntaita viltin alla sarjamaratonia katsellessa ja paneskellessa. Sen ajan puet kuravaatteita, nostat lapsia puiston liukumäkeen ja palaat pikavauhtia kotiin laittamaan jotain nopeaa perusruokaa nälkää huutavalle lapselle.

Kun ehkä ennen lapsia hemmottelit puolisoasi ostamalla tälle lahjaksi merkkivaatteita, laukkuja ja hierontalahjakortteja, niin lapsiperheessä ylimääräinen fyrkka menee Britaxin turvaistuimeen tai Emmaljungan rattaisiin. Yhteiset illat jolloin grillasitte hyvää lihaa, joitte lasin punaviiniä ja katsoitte jonkun leffan... no se vaihtuu määrittelemättömäksi härdelliksi, missä pitää hoitaa kylpy, puuro, kuivan ihon rasvaus ja iltapuvun pukeminen kaikki tunnin aikaikkunassa ennen itkupotkuraivareita väsymyksen takia. Tämän jälkeen on kohtalaisen turha ehdottaa vaimolle iltaa suuseksin parissa, kun hän kömpii itsekin 21:30 petiin jaksaakseen herätä aamulla puoli kuudelta.

Kesälomahaaveet reppu selässä kaakkois-aasiassa voi samantein unohtaa. Okei, sissit siihen pystyy, mutta itse ei halua edes yrittää. Ei puhdasta vettä ja ne D-vitamiinitkin kuitenkin unohtuu kotiin lähtiessä. Tulinen ruoka ja imetys, ei hyvä kombinaatio. Korkea vatsataudin riski, kuumeinen oksenteleva lapsi, joka on jo ohi rintaruokinnan... ei sekään houkuttele. Siksipä kesäloman täyttää retki falkullan eläintilalla, ehkä kerran lintsillä ja loppuloma katsomassa nappulafutiksen kesäleiriä katsomosta käsin. Tällä välin toinen puoliso pesee eilisen päivän likaisia pelikamoja.

Lapsi ja lapset tuovat elämään paljon iloa ja sisältöä. Mutta se kuka väittää sen parantavan parisuhdetta, ei ole hyvää parisuhdetta nähnyt. Jos parisuhde on ollut kaverillinen suhde satunnaisella seksillä maustettuna, voi lapsen tulo tuntua vain parisuhdetta parantavalta asialta. Mutta jos henkilöillä on ollut yhteys, kiima ja intohimo toista kohtaan ennen lasta... ei se lapsen saamisen jälkeen parane.

Tässä on asiaa.

En ole minäkään nähnyt vielä yhtään parisuhdetta , jonka laatu olisi parantunut lasten syntymän jälkeen. Isot kriisit on kaikilla ollut kulissien takana. Mikäli vauva- ja pikkulapsivaiheesta selvitään kunnialla, niin sen jälkeen alkaa helpottamaan.

 

Tässä on asiaa.

En ole minäkään nähnyt vielä yhtään parisuhdetta , jonka laatu olisi parantunut lasten syntymän jälkeen. Isot kriisit on kaikilla ollut kulissien takana. Mikäli vauva- ja pikkulapsivaiheesta selvitään kunnialla, niin sen jälkeen alkaa helpottamaan.

Kuten joku tuossa aiemmin sanoi, niin lapsilla on sellainen hassu taipumus liimata ne vanhemmat yhteen aivan erilailla.

Asiahan on juuri siten, että kun taloon tulee lapsi, hajoaa kaikki palasiksi ja sitten ne rakennetaan uudelleen. Siitä rakennelmasta voi tehdä entistä hienomman tai sitten se leviää kokonaan käsiin. Mutta se, mikä on varmaa, on se, että se rakennusaika ei välttämättä ole aina ihan rattoisaa.

 

Tässä on asiaa.

En ole minäkään nähnyt vielä yhtään parisuhdetta , jonka laatu olisi parantunut lasten syntymän jälkeen. Isot kriisit on kaikilla ollut kulissien takana. Mikäli vauva- ja pikkulapsivaiheesta selvitään kunnialla, niin sen jälkeen alkaa helpottamaan.

Valitettavasti ei meillä kyllä ole ollut mitään kulisseja.

Pikkulapsiaika on yksi elämän vaihe. Eikä se nyt parisuhdetta sinällään pahenne. Päinvastoin, oppii puolisosta uusia puolia ja meillä ne on ollut pääsääntöisesti positiivisia puolia kun on tullut esiin.

Mutta ehkäpä meillä oli erona se ettei rakennettu koskaan mitään ihmeen pilvilinnoja siitä kun lapset syntyy. Ei pinkkejä unelmia kun istutaan piknik-matolla vauvaa tuijotellen tms. Varsin realistisin (ja kiimaisin) mielin lähdettiin muksuja tuottamaan maailmaan, sopivalla huumorilla höystettynä.

 

Miksi lapset keikauttavat parisuhteen sijoiltaan?
Julkaistu 15.10.2015 - 09:46. Päivitetty 20.11.2015 - 10:39
Jaa: 78

Kuva: Shutterstock


Ensimmäisen lapsen ensimmäiset ikävuodet ovat tilastojen mukaan todennäköisin aika tehdä syrjähyppy, ottaa avioero tai keikauttaa parisuhde muuten epätasapainoon. Miksi näin käy - ja miten sen voi välttää?

Lasten hankkimista suunnitellaan nykyisin entistä tarkemmin. Ensisynnyttäjä on keskimäärin 28-vuotias ja isäksi tuleva mies 30-vuotias. Pariskunnilla on useimmiten ollut vuosia aikaa nauttia kahdenkeskisestä ajasta, intiimeistä hetkistä ja yhteisistä harrastuksista ennen vauva-aikaa. Yleensä parisuhde on silloin ollut intohimoisimmillaan.

Pikkulapsiperheessä parisuhde joutuu koetukselle.
Lapsen syntymä on suuri muutos tuohon hehkuun ja symbioosiin. Pikkulapsiperheessä parisuhde joutuu koetukselle.

Olenko äiti, isä, puoliso vai rakastaja?
Henkilökohtaista ja toimivaa vuorovaikutussuhdetta voi olla hankala pitää yllä, kun yhdessä vietetty aika ei ole enää itsestäänselvyys. Ansiotyö, lapset ja kotityöt vievät molempien aikaa ja energiaa. Puolisoiden suhde saattaakin muuttua etäisemmäksi, jos parisuhteen hoitaminen jää vanhemmuuden taakse.

Siirtyminen vanhemman roolista puolisoksi ja rakastajaksi voi tuntua vaikealta.
Oman identiteetin vaihtuminen liikaa vain äidin ja isän rooliin rasittaa parisuhdetta. Siirtyminen vanhemmasta puolisoksi ja rakastajaksi voi tuntua vaikealta. Jos yhteistä aikaa ei liikene ennen kuin lapsi tai lapset ovat menneet nukkumaan, ovat myös vanhemmat usein niin väsyneitä, että haluavat itsekin vain nukkua.

Vastuu on molempien
Jotta parisuhde kestäisi, puolisoiden on syytä vahvistaa keskinäistä sidettään. Molemmilla on vastuu siitä, että hellyys, läheisyys ja eroottinen kipinä säilyvät. Niitä ei voi sälyttää vain toisen harteille.

Arjen tiimellyksessä avoin suhde puolisoon, riittävä hellyys, molempia tyydyttävä seksuaalisuus sekä luottamus ja läheisyys antavat voimia. Siksi puolisoiden olisikin tärkeää löytää säännöllistä aikaa olla myös kahden: kohdata ja kuunnella omaa rakasta ja päivittää parisuhdetta, jotta se kestäisi huomisenkin.

Puolisoiden olisikin tärkeää löytää säännöllistä aikaa olla myös kahden. Parisuhteen hyvinvoinnista huolehtiminen on nimittäin parasta seksuaaliterapiaa.

5 x vahvempi parisuhde
1. Nukkukaa yön yli
Väsynyt on heikoilla. Jos lapset valvottavat liikaa, on syytä pyytää apua. Olisiko paikka, jonne jompikumpi vuorollaan pääsisi nukkumaan kokonaisen yön ilman heräämisiä? Seuraava päivä on valoisampi.

2. Älä pura heti työpäivän jälkeen
Kello 17 kotona on normikaaos. Silloin aikuisen kannattaa nielaista ensimmäisten kielelle tulevien negatiivisten sanojen sijaan voileipä. Kurniva vatsa on kehno neuvottelija.

3. Kissa pöydälle vaikka kerran viikossa
Sopikaa yhteinen huolihetki, jolloin käytte läpi mieltä painavat asiat. Kiellettyjä sanapareja ovat ”sinä aina” ja ”sinä et koskaan”. Huolihetkelle voi sopia konkreettisen päätösrituaalin: jätskit, kupillinen teetä tai mikä vain tuntuu molemmista hyvältä.

4. Kosketuksessa on voimaa
Silitä, suukota, halaa. Ne eivät vie monta sekuntia, oli miten kiire tahansa.

5. Hengitä, pysähdy hetkeen
Olisitko yhtään onnellisempi, jos puolisoa tai lapsia ei olisi? Vaihtaisitko osaa naapurisi kanssa? Olisitko mieluummin yksinäinen vanhus tai ihminen, jota kukaan ei tarvitse. Sinua tarvitaan, tässä, juuri nyt.

Bonusvinkki: parisuhteessa on kyse parisuhdetaidoista.
Suomen Mielenterveysseuran verkkosivuilta voit hakea tietoa parisuhteen yleisistä kompastuskivistä ja saada hyviä vinkkejä, miten kehittää parisuhdetaitoja.


Teksti: Terhi Lätti, kriisityöntekijä, Suomen Mielenterveysseura
Lähteet: Jämsä, Juha. Kalliomaa, Susa (toim.). Isyyden kielletyt tunteet. Kontula, Osmo. Lastenhankinta – koettelemus isien seksuaalisille toiveille.

Lue myös Väestöliiton vinkit siihen, miten pikkulapsiperheen vanhemmat voivat parantaa seksielämäänsä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/15/miksi-lapset-keikauttavat-parisuhteen-sijoiltaan

 

Meillä ei ole yksikään vauva-aika oikeasti tehnyt mitään kriisiä,lapsia on 4. Joo,ollaan toki oltu väsyneitä,mutta silti on pidetty mielessä että me ollaan me. Puolin ja toisin tulee välillä sanottua ääneen harmistus esim keittiön tiskialtaa pursoillessa,mutta kumpikaan ei ole ottanut sitä henkilökohtaisena loukkauksena.
Välillä istutaan vierekkäin sohvalla ja todetaan ääneen että pitäisi varmaan vähän siivota,samaan syssyyn todetaan myös se että tänään ei jaksa. Ja se jää siihen,siitä ei tehdä sen suurempaan asiaa.

Mutta ehdottamasti vaatii sen että molemmat osallistuu jollain tavalla, meillä se tekee joka on kotona ja jaksaa, tämä meidän paletti ei pyöri jossei molemmat tee osuuttaan.

Bongasin jostain sellaisen tekstin jossa sanottiin : Sinun rasittava arkesi on lapsesi lapsuus.
Niinpä,siinä on hyvä lause mietittäväksi, tämä aika kun lapset on pieniä on niin häviävän pieni,en halua käyttää sitä turhaan tappeluun.