Keksikääs miten mä voisin jäädä kotiin vielä?

[hohhoijaa]

Ymmätäisin jos lapsi olisi pienempi, mutta puoli vuotta ei asiaa muuta. Hoitoon meneminen on edessä kuitenkin, ja taas hakea päiväkotiin kun lapsi on jo tottunut tähän tiettyyn hoitopaikkaan. Kyllä se ikävä helpottaa, usko pois.

 

[umbrella-]

Puol vuotta ollut töissä, enkä edelleen sopeudu siihen, että oon erossa päivät kuopuksesta. Onkohan tää enää edes normaalia, että näin koville ottaa?

Mutta siis mulla olis viel puol vuotta mahdollista saada kotihoidontukea, joten miten voisin viel jäädä kotiin? Joskus, kun kuulee, että kaikki on mahdollista niin miten se tässä tilanteess olis?

Mulla on määräaik. työsopimus joten takaisin ei olis tulemista... työpaikka on alallani suurin työllistä'jä tällä seudulla, eli aika riskialtista olis polttaa sillat takanaan. Rahallisesti tulis kyllä tiukkaa, kun taloudellisesta pakosta töihin menin.

Tilanne siis puoli vuotta sitten oli se, että mies (yrittäjä ) joutui lomauttamaan työntekijöitään ja samalla meni yksi työmaa nurin, siellä meni asioita pieleen ja laskuksi mies sai tästä 15 000?... vakuutukset olivat kunnossa, mutta kuinka ollakaan yksi porsaanreikä löytyi ja vakuutus ei korvannutkaan. Pienyrittäjä kun oli niin ihan ruokarahoista tuo raha on otettu. Mä tein osa-aikatöitä kahtena iltana viikossa ja todellakin samalla viikolla ilmoitettiin, että työt loppuu. Tilanne oli aika "kiva" siis.

Kun sitten samaan syssyyn kuin pelastuksena mulle tuli mahdollisuus mennä kokopäiväisesti töihin, niin olis ollut hullua kieltäytyä, en sellasta mahdollisuutta kyllä edes nähnyt, kun mies ei tienyt yhtään jatkuuko työt mitenkään enää.

Mies laittoi muuten myyntiin toisen työautonsakin silloin, mutta eipä vieläkään ole kaupaksi mennyt... Tämä nyt vain siksi, kun monet palstallakin sanovat että pakkoko asua niin kalliisti, myykää asunto tms.. jotta voitte hoitaa lapset kolmivuotiaiksi kotona, niin ei se omaisuuden myynti ihan kädenkäänteessä aina tapahdu.

Juu, mutta siis mä kun olin kuvitellut että kolmevuotta saan tuosta ihanasta murustani kotona nauttia, niin edelleen siis yhtä tuskaa tuo työssä käynti ja lapsesta erossa ole.

Juu, ja tiedän että aina tästä samasta asiasta ruikutan täällä :xmas: :ashamed:

etkös sinä kerran ruikuttanut siitä, kun on niin mukava työpaikka..ja jos lapset sairastelee niin tykkääkö työnantaja hyvää..muistanko oikein?

Ei kyllä ihan noin... Kuopus on kovasti sairastellut ja oon ollut kyllä huolissani siitäkin, ettei siitä töissä pidetä tai ymmärretä, että lapsen sairastelun vuoksi on pois. Ja juu, työpaikka on ihan ok, motivaatio vaan nollissa siks, että koen, että mun paikkani olis olla muualla. Tosin ehkä sekin vaikuttaa, ettei työpaikalla ole muista pienten lasten vanhempia eli siellä ei todellakaan ymmärretä lapsiperheen asioita, eipä sillä että n työpaikalle kuuluisivatkaan. Mutta voisi tietysti helpottaa omaa oloa sekin, että ymmärrettäis se, että lapset tosiaan joskus sairastelevat eivätk'ä vanhemmat sille mitään voi. Mä oon 2 kertaa ollut lapsen vuoksi pois ja se on siis ollut liikaa, oon saanut kuulla siitä kyllä.

 

[umbrella-]

Mun on nyt sanottava, että mä en ymmärrä tuollaista, kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä olemaan töissä ilman että ahdistaa olla erossa lapsestaan. Ap:n lapsi ei ole enää ihan vauva, joten kannattaa pikkuhiljaa jo löysätä sitä narua.

Tää kommentti oli sinänsä aika turha, että vaikka miten joku muu ei ymmärtäis niin se ei mun tunteita muuta, valitettavasti siitä ei apua ole.

Ei se muuta ei, mutta itse sä omia tunteitasi pystyt säätelemään. Jos ihminen rypee siinä ikävässä, niin ei se koskaan katoa, mutta pitää ottaa asiaan toisenlainen asenne, siitä se on pitkälti kiinni.
Lisätään vielä se, että minä olen itse kyllä täysin järki-ihminen, joten siksi mä en tunneperäisiä asioita oikein ymmärrä.

Niin, mutta kun mun järkikin sanoo, että lapsi oli/on liian pieni hoitoon jne. :xmas:
Kaipa tässä eniten tosiaan on se, että suunnitelmat muuttui niin yhtäkkiä eli aiemmin perustelut ratkaisut muuttuivat hetkessä toisiin. Vaikea siis itselle selittää asiat taas toisin päin. Ja mä oon todella yrittänyt tsempata itseäni mut aika ajoin nää tunteet taas rynnii voimalla päälle.

Kaipa se on tää, kun on loma lopuillaan ja tiedostaa että ensi kesänä vasta seuraava loma lasten kanssa
Tää kesäloma oli palkatonta eli en tiedä onko mahdollista syksyllä/talvella viel palkatonta anoa, et sais muutaman päivän loman.

Musta vaan tuntuu edelleen hurjalta se, että lapset on vaan kerran pieniä, niin jää niin paljosta paitsi, kun se työarki rullaa kiireellä eteenpäin. Ajattelin sitä sitten tunteella tai järjellä niin se aika lapsille on vähäistä.

 

[Turkilmas]

Onneks täällä ei sentään ollut kuin yksi typerä kommentti noista raha-asioista (sekin tietty liikaa).

Helppo puhua asioista järjellä, kun tiedän miten vaikeeta tää sulle on. Mutta silti. Tuo pieni ja reipas poika on ollut nyt puoli vuotta hoidossa. Hän ei ole siihen täysin sopeutunut, mutta hyvin kuitenkin. Hän tykkää olla enemmän kotona, mutta kukapa ei tykkäisi. Olis aika kamalaakin jos lapsi viihtyis paremmin hoidossa kuin kotona.

Jos nyt jäisit kotiin ja ottaisit pojan kotihoitoon, niin se olisi pienen mielelle vähintään hämmentävää. Ja kun taas puolen vuoden päästä olisi kuitenkin hoitorumba uudelleen edessä, niin se olisi enemmän kuin hämmentävää.

Okei, kuten itsekin sanoit: noin pienen paikka olisi kotona. Mutta kun kerran siihen ei ollut mahdollisuutta, niin nyt pienen parasta on olla päivät hoidossa ja vapaa-ajat perheensä parissa. Oikeastaan ainoa, mitä sä voit harkita, on kysyä töistä voisitko tehdä lyhennettyä työviikkoa. En tiedä onnistuuko se, mutta ainakin voit kysyä. Se olis kompromissi. Poika jatkais hoidossa ja sä saisit olla enemmän pojan kanssa.

Meillä ei esikoinen koskaan sopeutunut päiväkotiin. Vuosi toisensa perään jouduin selittämään miten mun on pakko käydä töissä. Ja aina poika harmitteli niitä kavereitaan jotka sai olla kotona (äideillä oli myös pienempiä lapsia tai olivat perhepäivähoitajia). Kyllä se satutti, ihan loppuun asti. Niinpä olin erittäin onnellinen tehdessäni niinkin radikaalin ratkaisun että otin pojan kotiin kesken eskarivuoden (kun siis itse jouduin saikulle raskauteni kanssa).

Pointtina vaan se, että välttämättä teidänkään pikkuinen ei koskaan sopeudu hoitoon. Hän saattaa olla samanlainen kuin esikoisemme ja toivoa aina ettet menisi töihin. Että olisitte yhdessä kotona. Ei se lopu kuin seinään kun poika täyttää 3 vuotta. Eikä se eroahdistus välttämättä lopu. Teiltä kummaltakaan.

Siksi ihan oikeasti ainoa järkevä vaihtoehto on koittaa systemaattisesti alkaa hyväksymään tämä tilanne. Sinä olet töissä, poika on hoidossa. Sinä rakastat poikaasi, poika rakastaa sua. Ja yhdessä te nautitte kaikista yhteisistä hetkistänne ja satsaatte niihin .

Susta saattaa tuntua että tuo puoli vuotta, jonka poika on ollut hoidossa, on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Voin kuitenkin kertoa että tuo aika on mennyt sangen nopeasti. Vielä nopeammin aika menisi jos nyt irtisanoutuisit ja jäisit pojan kanssa kotiin. Puoli vuotta on NIIN lyhyt aika, oikeesti. Eri asia olis, jos jäisit pidemmäksi aikaa kotiin. Vaikka siihen asti että poika täyttää neljä, tai viisi. Sitten et kyllä saisi enää tukiakaan. Ja poika saattaisi kaivata enemmän virikkeitä kuin mitä kotiympäristö tarjoaa.

Parasta mitä sä voit nyt sille hurmaavalle pikkumiehelle tarjota, on onnellinen työssäkäyvä äiti, jolle perhe ja sen hyvinvointi on tärkeintä. Eli käyt hyvällä omallatunnolla töissä, poika viihtyy sen ajan hyvässä hoidossa ja työpäivän jälkeen vietätte ihanaa perhe-elämää keskenänne. Jouduit toki pakon edessä töihin, se on fakta. Mutta nyt sulla on kyllä melkein samanlainen pakkotilanne: sun on pakko hyväksyä että näin kävi ja lopettaa murehtimasta asiaa :hug: :hug:

 

[Turkilmas]

Ja siis mä ihan vaan tolleen lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisin taas asiani :snotty: :ashamed:

 

[Hei!]

Ratkaisu on tietenkin 3. vauva!

 

[KS]

Ratkaisu on tietenkin 3. vauva!

Näin on!

 

[umbrella-]

Ratkaisu on tietenkin 3. vauva!

Niinpä
Paitsi sitten tää kaikki sama olis taas edessä sen kolmannen mennessä hoitoon