Kavereista ja menoista

[Paradoksaalista]

Olemme poikaystäväni kanssa 20 ja risat-ikäinen pari. Meillä on taustoistamme johtuen hyvin erilainen sosiaalinen elämä. Poikaystävälläni on käynyt sellainen tuuri, että moni hänen vanhoista koulukavereistaan on päätynyt asumaan samaan kaupunkiin. Heidän kauttaan hän on tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut lisää kavereita. Hän on todella sosiaalinen luonne ja ystävystyy helposti.

Minä taas olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja minulla ei ole montaa hyvää kaveria. Ne kaverit jotka minulla on, asuvat kaikki kaukana ja heitä tapaan vain joitakin kertoja vuodessa. Moni elää lisäksi aivan erilaista elämäntilannetta; hankkivat lapsia nuorena jne.

Erittäin usein viikonloput menevät niin, että poikaystäväni lähtee vanhojen kavereidensa kanssa iltaa viettämään. Itse en halua tuppautua mukaan, sillä tiedän heidän puhuvan vanhoista asioista ja sellaisista ihmisistä joita en tunne.
Toisinaan hän tosin organisoi illanviettoja kavereidensa ja heidän kumppaniensa kanssa joihin minäkin osallistun.

Minä olen kuitenkin usein viikonloppuisin yksin kotona, luen, katson elokuvia jne. Pidän kyllä yksinkin olemisesta, mutta usein tulee tunne, että olisi mukavaa lähteä jonnekin.
Poikaystäväni on sanonut miten ikävää hänestä on, ettei minulla ole kavereita opiskelukaupungissamme, ja toivovansa, että niitä löytäisin. Olenkin katsellut ympärilleni aina yhdessä ulkona ollessamme, pyrkinyt juttelemaan monenlaisten ihmisten kanssa jne. mutta en ole vain tähän mennessä saanut mitään moikkailututtuja kummempaa. Poikaystäväni seurapiirikin on pysynyt vain hänen seurapiirinään, minä olen ollut vain hänen tyttöystävänsä joka on satunnaisesti mukana.

Nyt tämän kesän aikana olen saanut yhteydenottoja joiltakin kotipuolessa asuvilta tuttaviltani joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin.
Haluaisin kovasti tavata näitä ihmisiä, meillä on paljon yhteisiä hauskoja muistoja. Tapaamiset osuisivat aina viikonlopuille ja kutsut ovat tulleet yllättäen, yleensä korkeintaan viikon varoitusajalla (mikä on lyhyt kun ajattelee, että pitää matkustaa toiselle paikkakunnalle.)

Nyt on ollut useita tapauksia, että minut kutsutaan jonnekin juuri sellaisena viikonloppuna kun poikaystäväni on organisoinut jotain. Kun sitten olen kertonut saaneeni tällaisen kutsun ja halustani mennä, hän sanoo loukkaantumisestaan huolimatta, että tottakai saan mennä. Tätä seuraa jopa päivien mittainen jäätävä käytös ja piilotettu pahastuminen. Useita kertoja olen sitten lopulta perunut menoni kun en ole kestänyt mykkäkoulua.
Aina ei tunnu edes siltä, että hän olisi pahastunut siksi etten tule vaan siksi että peruutus tuli lyhyellä varoitusajalla. Tuntuu siltä, että minun pitäisi istua kotona reservissä kun hän on ulkona, että ajatus jotenkin miellyttää häntä, kun minä tulen yöpaidassani eteiseen vastaan hänen tullessaan yöllä kotiin ja kysyn oliko hauskaa. Onko hän jotenkin tottunut ajatukseen yksinäisestä tyttöystävästä, vai onko hän mustasukkainen?

Miten tällaista asetelmaa voisi lähteä purkamaan? Miten saisin hänet ymmärtämään, että minullakin saa olla oma sosiaalinen elämä ?
Minusta tuntuu todella paradoksaaliselta, että hän on ilmaissut huolensa yksinäisyydestäni, mutta sitten kun menoja olisi, hän loukkaantuu kun en ole hänen ja hänen ystäviensä kanssa.

 

[n -72]

Onkohan koko suhteessa mitään järkeä.. olisko joku vähän aikuismaisempi mies parempi?

 

[jaahas jaahas]

Kyllä, tämä poikaystäväsi on tottunut siihen, että sinä olet aina kotona odottamassa kun hän on reissussa.

Ei siinä muu auta kuin ottaa asia puheeksi. Kai hän kuitenkin haluaa, että olet onnellinen. Älä missään nimessä nyt eristäydy ja jätä menemättä omiin menoihisi. Kyllä se siitä ajan myötä suttaantuu.

 

[Mies 50]

Poikaystäväsi ei ole aikuistunut. Muutama suhde erilaisten naisten kanssa tekisi hänelle todella hyvää. Rakastumista ja jätetyksi tulemista, jonkun joka laittaa pojan ajattelemaan asioita hippasen syvällisemmin.

 

[hippastuppa]

Älä vain tee sitä virhettä, että jäät kotiin odottelemaan miestäsi!!! Itse tein nuorena ja tyhmänä juuri sen virheen, että omat kaverit karsiutuivat. Nyt reilut 10 vuotta myöhemmin suhde on jo päättynyt kuten tietysti myös yhteydenpito niihin todella rakkaisiin ystäviin, joita minulla oli reilut 10 vuotta sitten.

Parisuhdetaitoja joutuu opettelemaan. Voi olla, että miehesi ajatustasolla pitää siitä, että sinullakin on ikiomia kavereita, mutta kun käytännössä sinä sitten pidät yhteyttä niihin ikiomiin kavereihin, niin hän huomaakin olevansa mustasukkainen. Olen törmännyt useamman kerran siihen, että mies ei halua minun tulevan mukaan hauskanpitoon, koska mies kokee, että hänen pitää huolehtia minusta. Siksi mies haluaa, että tyttöystävä/avovaimo on kotona kiltisti "turvassa" pois lähentelevistä miehistä yms.

 

[Nämähän on nähty]

Jos he ovat naisihmisiä pelin henki käy heille selväksi parin kutsun peruutuksen jälkeen eikä niitä sitten enää satele. Kuvio on tuttu niin nuorille kuin aikuisemmillekin naisille.

Vaikuttaisi siltä, että poikaystävästäsi pääset eroon halusit tai et melko lähiaikoina. Ei nuo kaverivetoiset miehet yleensä kauaa parisuhteissa vanhene. Varsinkin kun - usko tai älä - niihin poikaporukoihin yllättävän usein liittyy myös nuoria daameja.

No joo, kyllä ne vanhat tyttökaverit sitten takaisinkin ystäväpiiriin ottavat. Usein on vaan korkea kynnys lähteä tarjoamaan seuraansa eron ja täydellisen eristäytymisen jälkeen. Olisiko liian vaikeaa elää elämäänsä toistaiseksi ihan yksin eikä kaksin yksin?

 

[Kerran katsoin sinua syvälle silmiin]

mutta kun ei saakaan mieleisiään vastauksia, ilmeisesti kuitenkin ihanan parisuhteensa jatkamiseen kannustavia, katoaa kuin se kuuluisa pieru Saharaan.

Eikä ole ainoa muuten, aika yleistä täällä parisuhdeosastolla. Ehkäpä he näyttävät keskusteluketjun miehilleen ja nämä taputtavat heitä lohduttavasti pyllylle, katsovat helläksi tulkittavalla tavalla silmiin ja vieläpä antavat seksiä. Ja jo vain tyttöä/naista hävettää, että taas mä tolleen lähin vouhottaan.

 

[jatie]

Kuulostaa niin tutulta! Olemme 23v ja 27v nuoripari, yhdessä asuttu reilut neljä vuotta. Meillä on liki samanlainen kuvio. Kaikki ystäväni jäi sinne maalle, ja uudesta kaupungista oli etenkin alkuun vaikea saada uusia moikkailu tuttuja kummempia tuttavuuksia. Kaikki ystävät ovat tulleet lähinnä avomieheni kautta, juuri näitä hänen kaverinsa tyttöystäviä. Kuitenkin näitäkin ihmisiä tapaan vain porukassa, jostakin syystä en tapaa heitä yksinäni. Tulee sellainen hassu tuppautumisen olo.. Onneksi vanhoihin ystäviini saa pidettyä yhteyttä netin kautta, muuten en tiedä mitä tekisin. Olisi mukava saada täältä luotettava ja kiva ystävä, sellanen jonka kanssa voi viettää kans tyttöjeniltoja ja haahuilla muuten yhdessä. Monelle tuttavuudelle ensinnäkin se, että seurustelen on iso ei. Rajoittaa kuulemma mun menojani. Tuntuu tosi typerältä, tää kaveri ongelma. Olen tosi sosiaalinen ja meneväinen luonne ja työssänikin tapaan uusia ihmisiä jatkuvasti. Jotenkin se tuttavuuden muuttuminen ystävyydeksi on hankalaa. Mieheni kanustaa minua tietenkin näissä ystävän etsimisessä, mutta loppujenlopulta kun minulle olisi joku oma meno hän haluaa myös mukaan tai ehdottaa koti-iltaa. Hän itse käy viihteellä liki joka viikonloppu, mukaan menen jos töiden puolesta sopii, jaksaa lähteä tai sopii porukkaan. Ei tästä varmaan mitään apua sinulle ollut, mutta halusin vain ilmoittaa et meitä samassa tilanteessa olevia on muitankin. =)

 

[Kukunor]

Mieheni kanustaa minua tietenkin näissä ystävän etsimisessä, mutta loppujenlopulta kun minulle olisi joku oma meno hän haluaa myös mukaan tai ehdottaa koti-iltaa. Hän itse käy viihteellä liki joka viikonloppu, mukaan menen jos töiden puolesta sopii, jaksaa lähteä tai sopii porukkaan.

Hei! Sinulle ja ap:lle sanoisin, että mitä ihmeen yhdessä oloa tuollainen on, että mies laukkaa viihteellä liki joka vkonloppu? Miten te suostutte tuollaiseen? Yhdessähän teidän pitäisi olla ja mennä. Voi hyvänen aika, eletään vuotta 2009 ja silti miehet menee ja naiset on kotona.
Ystävien hankkiminen on "vanhemmiten" vaikeaa, ellei niitä saa luontevasti jonkin harrastuksen tai työn kautta. Te molemmat olette nuoria ihmisiä, älkää nyt hyvät naiset jääkö suhteeseen, jossa paikkanne tuntuu olevan, jos ei hellan ja nyrkin välissä, niin ainakin yksin kotona, kun mies on "viihteellä"!