P
Paradoksaalista
Vieras
Olemme poikaystäväni kanssa 20 ja risat-ikäinen pari. Meillä on taustoistamme johtuen hyvin erilainen sosiaalinen elämä. Poikaystävälläni on käynyt sellainen tuuri, että moni hänen vanhoista koulukavereistaan on päätynyt asumaan samaan kaupunkiin. Heidän kauttaan hän on tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut lisää kavereita. Hän on todella sosiaalinen luonne ja ystävystyy helposti.
Minä taas olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja minulla ei ole montaa hyvää kaveria. Ne kaverit jotka minulla on, asuvat kaikki kaukana ja heitä tapaan vain joitakin kertoja vuodessa. Moni elää lisäksi aivan erilaista elämäntilannetta; hankkivat lapsia nuorena jne.
Erittäin usein viikonloput menevät niin, että poikaystäväni lähtee vanhojen kavereidensa kanssa iltaa viettämään. Itse en halua tuppautua mukaan, sillä tiedän heidän puhuvan vanhoista asioista ja sellaisista ihmisistä joita en tunne.
Toisinaan hän tosin organisoi illanviettoja kavereidensa ja heidän kumppaniensa kanssa joihin minäkin osallistun.
Minä olen kuitenkin usein viikonloppuisin yksin kotona, luen, katson elokuvia jne. Pidän kyllä yksinkin olemisesta, mutta usein tulee tunne, että olisi mukavaa lähteä jonnekin.
Poikaystäväni on sanonut miten ikävää hänestä on, ettei minulla ole kavereita opiskelukaupungissamme, ja toivovansa, että niitä löytäisin. Olenkin katsellut ympärilleni aina yhdessä ulkona ollessamme, pyrkinyt juttelemaan monenlaisten ihmisten kanssa jne. mutta en ole vain tähän mennessä saanut mitään moikkailututtuja kummempaa. Poikaystäväni seurapiirikin on pysynyt vain hänen seurapiirinään, minä olen ollut vain hänen tyttöystävänsä joka on satunnaisesti mukana.
Nyt tämän kesän aikana olen saanut yhteydenottoja joiltakin kotipuolessa asuvilta tuttaviltani joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin.
Haluaisin kovasti tavata näitä ihmisiä, meillä on paljon yhteisiä hauskoja muistoja. Tapaamiset osuisivat aina viikonlopuille ja kutsut ovat tulleet yllättäen, yleensä korkeintaan viikon varoitusajalla (mikä on lyhyt kun ajattelee, että pitää matkustaa toiselle paikkakunnalle.)
Nyt on ollut useita tapauksia, että minut kutsutaan jonnekin juuri sellaisena viikonloppuna kun poikaystäväni on organisoinut jotain. Kun sitten olen kertonut saaneeni tällaisen kutsun ja halustani mennä, hän sanoo loukkaantumisestaan huolimatta, että tottakai saan mennä. Tätä seuraa jopa päivien mittainen jäätävä käytös ja piilotettu pahastuminen. Useita kertoja olen sitten lopulta perunut menoni kun en ole kestänyt mykkäkoulua.
Aina ei tunnu edes siltä, että hän olisi pahastunut siksi etten tule vaan siksi että peruutus tuli lyhyellä varoitusajalla. Tuntuu siltä, että minun pitäisi istua kotona reservissä kun hän on ulkona, että ajatus jotenkin miellyttää häntä, kun minä tulen yöpaidassani eteiseen vastaan hänen tullessaan yöllä kotiin ja kysyn oliko hauskaa. Onko hän jotenkin tottunut ajatukseen yksinäisestä tyttöystävästä, vai onko hän mustasukkainen?
Miten tällaista asetelmaa voisi lähteä purkamaan? Miten saisin hänet ymmärtämään, että minullakin saa olla oma sosiaalinen elämä ?
Minusta tuntuu todella paradoksaaliselta, että hän on ilmaissut huolensa yksinäisyydestäni, mutta sitten kun menoja olisi, hän loukkaantuu kun en ole hänen ja hänen ystäviensä kanssa.
Minä taas olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja minulla ei ole montaa hyvää kaveria. Ne kaverit jotka minulla on, asuvat kaikki kaukana ja heitä tapaan vain joitakin kertoja vuodessa. Moni elää lisäksi aivan erilaista elämäntilannetta; hankkivat lapsia nuorena jne.
Erittäin usein viikonloput menevät niin, että poikaystäväni lähtee vanhojen kavereidensa kanssa iltaa viettämään. Itse en halua tuppautua mukaan, sillä tiedän heidän puhuvan vanhoista asioista ja sellaisista ihmisistä joita en tunne.
Toisinaan hän tosin organisoi illanviettoja kavereidensa ja heidän kumppaniensa kanssa joihin minäkin osallistun.
Minä olen kuitenkin usein viikonloppuisin yksin kotona, luen, katson elokuvia jne. Pidän kyllä yksinkin olemisesta, mutta usein tulee tunne, että olisi mukavaa lähteä jonnekin.
Poikaystäväni on sanonut miten ikävää hänestä on, ettei minulla ole kavereita opiskelukaupungissamme, ja toivovansa, että niitä löytäisin. Olenkin katsellut ympärilleni aina yhdessä ulkona ollessamme, pyrkinyt juttelemaan monenlaisten ihmisten kanssa jne. mutta en ole vain tähän mennessä saanut mitään moikkailututtuja kummempaa. Poikaystäväni seurapiirikin on pysynyt vain hänen seurapiirinään, minä olen ollut vain hänen tyttöystävänsä joka on satunnaisesti mukana.
Nyt tämän kesän aikana olen saanut yhteydenottoja joiltakin kotipuolessa asuvilta tuttaviltani joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin.
Haluaisin kovasti tavata näitä ihmisiä, meillä on paljon yhteisiä hauskoja muistoja. Tapaamiset osuisivat aina viikonlopuille ja kutsut ovat tulleet yllättäen, yleensä korkeintaan viikon varoitusajalla (mikä on lyhyt kun ajattelee, että pitää matkustaa toiselle paikkakunnalle.)
Nyt on ollut useita tapauksia, että minut kutsutaan jonnekin juuri sellaisena viikonloppuna kun poikaystäväni on organisoinut jotain. Kun sitten olen kertonut saaneeni tällaisen kutsun ja halustani mennä, hän sanoo loukkaantumisestaan huolimatta, että tottakai saan mennä. Tätä seuraa jopa päivien mittainen jäätävä käytös ja piilotettu pahastuminen. Useita kertoja olen sitten lopulta perunut menoni kun en ole kestänyt mykkäkoulua.
Aina ei tunnu edes siltä, että hän olisi pahastunut siksi etten tule vaan siksi että peruutus tuli lyhyellä varoitusajalla. Tuntuu siltä, että minun pitäisi istua kotona reservissä kun hän on ulkona, että ajatus jotenkin miellyttää häntä, kun minä tulen yöpaidassani eteiseen vastaan hänen tullessaan yöllä kotiin ja kysyn oliko hauskaa. Onko hän jotenkin tottunut ajatukseen yksinäisestä tyttöystävästä, vai onko hän mustasukkainen?
Miten tällaista asetelmaa voisi lähteä purkamaan? Miten saisin hänet ymmärtämään, että minullakin saa olla oma sosiaalinen elämä ?
Minusta tuntuu todella paradoksaaliselta, että hän on ilmaissut huolensa yksinäisyydestäni, mutta sitten kun menoja olisi, hän loukkaantuu kun en ole hänen ja hänen ystäviensä kanssa.