minä kirjoitin pitkän stoorin siitä miten ihanaa on olla päälle nelikymppinen ja sitten töppäsin ja painoin väärää nappulaa. tämä ikäkö vaiko pelkästään sukkelammat sormet kuin aivot?
no kuitenkin näin että tässä iässä minä ainakin olen hyväksynyt itseni niiden ryppyjeni ja harmaiden hiusteni kera. naureskelen että halvemmaksi tulee nuo luonnonraidat ja aikanaan tässä hiusten pohjavärikin muuttuu eli onkin sitten harmaat hiukset ruskein raidoin korostettuna ja edelleen ihan ilmainen muodonmuutos!
ja sen olen iän myötä oppinut että ei tarvitse enää vetää mitään roolia hakeakseen hyväksyntää vaan voi olla oikeasti ja aidosti se oma itsensä ja sanoa omat mielipiteensä. senkin olen oppinut että aina voi oppia uutta ja kehittää itseään eli hyvä tunnustaa että en ole täydellinen enkä hallitse vielä kaikkea. elämähän on oppimista koko elämän ajan. ja sitten aikanaan dementoituneena niitä uusia asioita tulee eteen joka päivä ja uusia ihmisiä tulee päivittäin, kun tuttaviaankaan ei enää tunne.
ainoa mikä tässä iässä on se että todennäköisesti puolet elämästä on takana mutta kun katsoo taaksepäin ja miettii mitä on ehtinyt, niin tulevaisuudessakin ehtii paljon jos luoja pitkän elinajan vielä suo. ja kun ei kukaan koskaan tiedä miten pitkä se elinikä on ja onko huominen vielä olemassa, niin olen se päättänyt että jokainen päivä pitää elää "kuin viimeinen" eli että ei jäisi selvittämättömiä asioita koskaan huomiseen. ja lasten kanssa pyrin tekemään asiat nyt eikä joskus hamassa tulevaisuudessa.