Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[Lampuntaika]

Äitini ja isäni olivat jo miltei nelikymppisiä saadessaan esikoisen, minut. Koti oli rauhallinen, riidaton ja harrastuksiin, maailman tutkimiseen ja kouluun kannustava. Vanhemmillani oli minulle aikaa, lukivat kirjoja, iltaisin käytiin saunassa, veneiltiin, hiihdettiin. Perusturvakin oli kunnossa. Ommeltiin kauniita vaatteita, maksettiin viulutunnit, hankittiin koira minua varten. Kehuttiin ulkonäköäni, osaamistani ja ihmeteltiin taitojani. Olin hyvä koulussa ja lähdin reippaasti mukaan erilaisiin projekteihin jo pienenä. Saatoin kirjoittaa paikallislehteen runoja joita sitten yhdessä iltaisin luettiin ja iloittiin. Äiti hymyili minulle lähes aina, kuin nukke. Isä suojeli valtavasti, kahlasi uimarannan pohjaa ennen kuin päästi siihen uimaan.

Kaiken tämän vastapainona meillä ei koskaan, vauvavuoden jälkeen, halattu, ei kerrottu että rakastetaan, ei kerrottu että on ikävä, eikä osoitettu että kielteiset tunteet ovat hyväksyttyjä. Rajoja ei ollut, vaan ne piti aistia kasvonilmeistä. Pillahtaessani itkuun väsyneenä matematiikan tehtävään äiti tuohtui ja huusi että ikinä ei enää tehdä matikanläksyjä enää... Kertoessani koulukiusaajasta vanhemmat tuohtuivat ja puhahtivat että koskaan ei enää siihen kouluun mennä... Ja sen jälkeen asiasta ei puhuttu. Ongelmista ei puhuttu, niistä piti selvitä itse tyylillä " toisesta korvasta sisään, toisesta ulos". Murrosiässä sanomani tiuskaisu kostettiin mykkäkoululla, pelkotilat olivat omaa syytä, isän loukkaavat sanat "piti vain ymmärtää, isä tarkoittaa hyvää", äidin tekemiset piti aina hyväksyä, koska "tiedäthän että hänellä on hyvä sydän". Äiti ja isä olivat yksikkö, jotka kehottivat uskomaan, että äiti/isä ei loukannut tai tehnyt väärin mitään koskaan, puolustivat toisiaan.

Minulla on siis ollut tavallaan tosi hyvä lapsuus, mutta jollain tavalla se kaikkein oleellisin puuttuu: se että olisin kelvannut juuri sellaisena kuin olen ilman suorittamista ja reippautta.

En pysty halaamaan vanhempiani enkä tunne rakkautta heitä kohtaan. Jollain kierolla tavalla minusta tuntuu kuin lapsuus olisi ollut epätodellisten tunteiden ympäröimä näytelmä, jonka he saattoivat loppuun ja elävät nyt kahdestaan onnellisessa symbioosissa. Tunnen olevani paha, kiittämätön ja kelpaamaton. Minun on annettu ymmärtää, että saan aikaan vahinkoa äidille tai isälle: kysyessäni äidiltä voisiko hän ostaa minulle vaikkapa puhelimen, isä sanoo että äiti on niin heikko ettei osaa kieltäytyä ja siten minä lypsän äidin rahat. Ja toisinpäin, kysyessäni hakisiko isä minut juna-asemalta, äiti soittaa itkien ja sanoo että isä ei uskalla kieltäytyä ja voisinko tajuta että on paras olla kysymättä.

Miksi en tunne rakkautta heitä kohtaan? Olo on kuin olisin adoptoitu tuohon perheeseen ja olen korkeintaan kiitollinen vaivannäöstä.

 

["voi"]

voimia ja jaksamista sinulle. minulla on samantyyppisiä kokemuksia siinä mielessä että mitään tunteita ei saanut näyttää ja mullekaan ei kerrottu että minua rakastetaan jne... en pysty halaamaan nytkään läheisiäni... kärsin siitä. minulle ilmaistiin kyllä sanallisesti myös se miten huono ja vastenmielinen olen. halaus sulle.

 

["Miia"]

On hyvä että tiedostat asioita, niin voit niitä löpi käydä ja kääntää menneisyyden vahvuudeksi.

 

["Miia"]

Mullekaan ei kai koskaan sanottu että rakastetaan. Omille lapsilleni sanon monta kertaa päivässä. Teoillani sen myös näytän.

 

["minä"]

Jaa-a.. Mielestäni vanhempasi ovat tehneet lapsuudestasi niin onnellisen kuin ovat pystyneet. Pidän sinua jollain tavalla kiittämättömänä, olet ilmeisesti ainoa lapsi ja kuten kirjoitit, sait aina mitä halusit.

 

[hmmmm]

Tottakai saat TUNTEA mitä haluat mutta olet unohtanut sen että vanhempasi, kuten myös sinä ovat ihmisiä. IHMISIÄ. Jotka ovat itse olleet joskus lapsia jotka on kasvatettu tietyllä tavalla toimimaan tietyllä tavalla.

Kannattaa myös miettiä mitä saat irti marttyyriuden tunteista. Jos vanhempiesi käytös on joissain asioissa kohtuutonta, hyväksy se mutt älä anna sen kaivella sinua. Ei siinä sen kummempaa.

 

[zxc]

[QUOTE="Miia";26592392]Mullekaan ei kai koskaan sanottu että rakastetaan. Omille lapsilleni sanon monta kertaa päivässä. Teoillani sen myös näytän.[/QUOTE]

meillä sama juttu, pussailen heitä, halailen ja kerron miten paljon rakastan heitä. onneksi saan vastausta siihen! omalle vanhemmille en taas pysty kertomaan paljon mitään, varsenkin tunteista.

 

[Littledeath]

Musta suoraansanottuna tuntuu että sä analysoit liikaa, tuntuu olevan yleistä nykypäivänä. En mäkään muista että mulle ois sanottu että rakastetaan. Tai että me oltais erityisesti puhuttu mistään kielteisistä tunteista. En tiedä johtuuko siitä että mulla on ollut mt-ongelmia. Vai johtuisko siitä että vanhemmat oli alkoholisteja. Mene ja tiedä, ihan sama.

 

["vieras"]

Vanhempasi ovat oman aikansa lapsia, tiettyihin tapoihin opetettuja ja tiettyjä kasvatustyylejä ympärillään näkeviä. Ei heiltä voi vaatia ymmärrystä asioista ja kehityspsykologiasta, joka on meille itsestään selvää, tai pitäisi olla.

On hankalampiakin toimintamalleja, joita ihmiset ovat katkaisseet ja muuttaneet ja päivittäneet tullessaan itse äideiksi tai isiksi.

Olen itse nähnyt kovin paljon hankampia asioita omassa lapsuudessani ja kun vertaan väkivaltaa, turvattomuutta, ahdistusta, pelkoa ja muuta vastaavaa minkä keskellä elin ensimmäiset 16 vuottani tuo mitä tunnet tuntuu pikuisen loukatulta prinsessalta, anteeksi kun sanon suoraan.

 

[Lampuntaika]

Mikähän tässä siis mättää? Niin moni asia on ollut erinomaisesti, mm. päivärytmi ja ravitsemus, virikkeet ja puuhastelut pihalla, automatkat perheen kanssa, jopa kaupassa käynnit oli arjen kohokohtia. En ole myöskään kokenut, että aineellinen hyvä olisi ollut erityisen tärkeää. Minulla on mm. vaatteita ollut paljon vähemmän kuin luokkakavereillani ja nyt aikuisena olen huomannut, että olen ollut hyvin "halpa lapsi". Ekat silmäkasitkin valitsin halvimmat väristä viis, kun koin sillä tavoin olevani hyvä lapsi ja koin tunnonstuskia että niihin menee rahaa. Muistan, kuinka rippikuvassakin näkyi koevedoksissa, kuinka hymyni hyytyi loppua kohden. Tuskanhiki nousi pintaan kun kuvaaja otti ja otti kuvia ja mietin, kuinka paljon koko touhu tulee maksamaan vanhemmilleni.

Olen siis tavallaan kiitollinen monesta asiasta, moni asia oli hyvin. Mutta mikä on mennyt pieleen, että vanhempiani kohtaan en tunne sellaista rakkautta? En pysty katsomaan silmiin, en osaa halata, tuntuu jäykältä ja etäiseltä.

 

["..."]

Todella ihmeellisiä kommentteja porukalta.
Mun tuli tosi paha mieli, kun luin sun kirjoituksen. Ja sitten noi negatiiviset kommentit...

Itselläni on onneksi ollut vanhemmat, jotka ovat sanoneet rakastavansa ja myös sen osoittaneet. Ehkä siksi olemme niin läheisiä ja hyvissä väleissä nykyään.

Ap:n kirjoituksessa ensimmäinen kappale kuulosti hyvältä, kaikki muu ihan kauhealta. Ehkä sitten olen itsekkin prinsessa niinkuin joku sanoi, mutta ei vanhempien kuulu käyttäytyä noin.

 

[astrolabe]

Eikö ne kauniit vaatteet, hyvät harrastukset yms. ja muu hoiva ole se vanhemman kansan tapa näyttää se rakkaus? Ei niistä tunteista ennen puhuttu, se, että oli tärkeä osoitettiin monin tavoin, jotka ovat sinunkin kohdallesi osuneet. Itse olen vanhemmaksi tultuani oppinut olemaan armollisempi omia vanhempia kohtaan. Ei kukaan ole täydellinen, mutta hyvähän sin lapsuus on kuitee ollut.

 

[Lampuntaika]

Olen yhtä mieltä, että lapsuus oli hyvä. Suhde vanhempiin taas on eri asia.

Koen tunnontuskaa asiasta, etten rakasta heitä mielestäni tarpeeksi. Viime aikoina olen miettinyt, että ehkä minunpitäisi alkaa vain väkisin ajattelemaan ja kiittelemään heitä, kirjoittamaan tekstareitakin että rakas äiti... Ja vähitellen tunne muuttuisi oikeaksi?

Tiedän, että ovat yrittäneet parhaansa. Uhrin osa ei tuo minulle mitään iloa; haluan ajatella että olen hyvien vanhempien lapsi.
Onkohan minulla " kohtalotovereita", sitä mietin.

 

["poppanen"]

Tuo EI ole hyvä tai myöskään NORMAALI lapsuus ainakaan minun mittapuullani. Hyvä lapsuus tarkoittaa minusta sitä, että vanhemmat tekevät muutakin kuin täyttävät vanhemman yhteiskunnallisesti määrittelyn pintapuolisen roolin. Tuo on ollut todella tunnekäyhä koti, ja jos meinaat kierteen katkaista, saat tehdä melkoisesti töitä.

 

[Lampuntaika]

[QUOTE="poppanen";26594547]Tuo EI ole hyvä tai myöskään NORMAALI lapsuus ainakaan minun mittapuullani. Hyvä lapsuus tarkoittaa minusta sitä, että vanhemmat tekevät muutakin kuin täyttävät vanhemman yhteiskunnallisesti määrittelyn pintapuolisen roolin.[/QUOTE]

Pisti mietteliääksi tuo kirjoituksesi. Olisi kiva kuulla nyt enemmänkin kommentteja, että onko tämä perheeni ihan normaali vai ei.

Puhelimessa en ensi kuulemalta tiedä, puhuvatko he sisarukseni vai puhelinmyyjän kanssa: ääni on yhtä muodollinen ja yhtä etäinen. Äiti saattaa toivottaa " hyvää jatkoa", kun lopettelemme puhelua. Isästä on vaikea sanoa mitään, hän on jo eläkkeellä eikä soita puhelimella minulle. Edes jouluna.

Kun niitä hyviäkin asioita on. Äiti mm. osti palkkapäivänään aina jäätelöä, ja on kehystänyt piirustuksiani seinälleen, haluaa kuoria vieläkin omenat ja muut minulle eli passata kun käyn. Isä taas saattoi kuulla radiosta työmatkalla jonkun uuden finnivoidemainoksen ja kirjoitti sen nimen aamiaispöydässä mulle ylös kun olin teini... Siis pieniä huomioita.

Mutta siis joku erityinen tästä puuttuu. Sanotaan vaikka näin, että jos olisin vaikka au pair ja asuisin vanhempieni luona, luulen, että he kohtelisi au pairia lähes samalla tavalla kuin omaa lastaan. Tai jos olisin vaikka naapuri. Samanlailla kuorisivat omenan, tarjoaisivat jäätelöä, hymyilisivät, olisivat halaamatta, kehuisivat koulutodistusta. Samanlailla olisivat puuttumatta koulukiusaamiseen... Kun he käyvät luonani kylässä, he käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin silloin kun kävimme perheenä tädillä, sedällä, kumminkaimalla, autokauppiaalla. Meillä ei ole mitään "me"- henkeä.

 

["pop"]

Pisti mietteliääksi tuo kirjoituksesi. Olisi kiva kuulla nyt enemmänkin kommentteja, että onko tämä perheeni ihan normaali vai ei.

Puhelimessa en ensi kuulemalta tiedä, puhuvatko he sisarukseni vai puhelinmyyjän kanssa: ääni on yhtä muodollinen ja yhtä etäinen. Äiti saattaa toivottaa " hyvää jatkoa", kun lopettelemme puhelua. Isästä on vaikea sanoa mitään, hän on jo eläkkeellä eikä soita puhelimella minulle. Edes jouluna.

Kun niitä hyviäkin asioita on. Äiti mm. osti palkkapäivänään aina jäätelöä, ja on kehystänyt piirustuksiani seinälleen, haluaa kuoria vieläkin omenat ja muut minulle eli passata kun käyn. Isä taas saattoi kuulla radiosta työmatkalla jonkun uuden finnivoidemainoksen ja kirjoitti sen nimen aamiaispöydässä mulle ylös kun olin teini... Siis pieniä huomioita.

Mutta siis joku erityinen tästä puuttuu. Sanotaan vaikka näin, että jos olisin vaikka au pair ja asuisin vanhempieni luona, luulen, että he kohtelisi au pairia lähes samalla tavalla kuin omaa lastaan. Tai jos olisin vaikka naapuri. Samanlailla kuorisivat omenan, tarjoaisivat jäätelöä, hymyilisivät, olisivat halaamatta, kehuisivat koulutodistusta. Samanlailla olisivat puuttumatta koulukiusaamiseen... Kun he käyvät luonani kylässä, he käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin silloin kun kävimme perheenä tädillä, sedällä, kumminkaimalla, autokauppiaalla. Meillä ei ole mitään "me"- henkeä.

Tunneköyhää ja ylisuojelevaa. Menevät usein käsikädessä: tunneköyhä eli tunteensa piilottava tai niitä tunnistamaton ihminen ei kykene kovin hyvin arvioimaan myöskään sitä, mikä oikeasti vahingoittaa toista-lapsia siis suojellaan kaikelta. Tunteen ilmaisut taas ovat aivan pannassa, koska ne tuovat suoraan iholle sen, mitä leikitään ettei ole olemassakaan, niistä pitää siis hankkiutua eroon millä hinnalla tahansa.

Ja hintahan on se, että lapsesta kasvatetaan kaikin keinoin sopuisaa, ongelmatonta pärjääjää, jonka todistuksia kehtaa näyttää ja jonka kaikki muutkin ullkoiset meriitit pitävät pahanilman linnut poissa. Monesta tällaisesta lapsesta kasvaa ihminen , joka ei osaa sanoa ei, pyrkii miellyttämään ja kun ei voi kokee ÄÄRÌMMÄISEN syvää syyllisyyttä asiasta (siis ei vain sitä suomalaista perussyyllisyyttä). Tämä puolestaan helposti rikkoo ihmisen kuin ihmisen,koska hän toimii jatkuvasti itseään vastaan toimiessaan toisten hyväksi.

Terapia, ja pitkäaikainen (ei välttämättä tiheä, vaan juurikin pitkäaikainen) on tarpeen, jos mielit tästä eroon päästä omien lastesi kanssa. Nämä nimittäin tulevat selkärangasta, ja niistä menee aikaa opetella eroon.

Itse olen myös elänyt "hyvän" lapsuuden, paitsi etten ole. Meillä tunnetta oli liiaksikin, mutta kaikki kulissit olivat hienosti yllä, väkivaltaa ei koskaan käytetty jne. Sain siis paljon osakseni rakkautta, ja toisinaan vihaa ja katkeruutta jne. Ei yhtään tippaa rajoja, rutiineja tai mitään muutakaan mistä pieni tempperamenttinen ihmisenalku olisi pitänyt kiinni.
Minulla meni hyvin pitkään ymmärtää, ettei meidän perhe ollut normaali, ja ei, lapsuuteni ei lopultakaan ollut hyvä. Miten sellainen lapsuus voisi olla hyvä, mikä on haavoittanut minua loppuelämäkseni?

 

[Lampuntaika]

Niin, ei varmaankaan voi olla normaalia että kun luen lapselleni iltasatua ja hän sen lopuksi halaa, tunnen jotain syvää ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, että saan lapseni kanssa viettää mukavan hetken ja en ole sitä vanhempieni kanssa jakamassa.
Aloitin keväällä täällä ketjun "sainko liian ihanan perheen", löytyy googlella. Tuokaan ajatus ei ole helpottanut. Koen jatkuvaa syyllisyyttä, mm. Lapsen päiväkodin piirustuksia en kestä kauemmin katsella koska tunnen vihansekaista velvollisuutta antaa nekin suoraan vanhemmillleni. Aivan kuin en olisi oikeutettu mihinkään ilman valtavan kovaa työtä.

"pop"-nimimerkin lause tunneköyhän vanhemman vaikeudesta arvioida oikeita vaaroja resonoi erityisesti. Terveisiä vaan tutuille, mutta muistan esimerkiksi pyytäneeni opettajalta yläasteen englannintunnilla lupaa poistua luokasta kun meille näytettiin south parkia, sillä pelkäsin tosissani että ohjelmassa esitetään jotain mitä en osaa ottaa vastaan ja vanhemmistani ei ole turvaa sitä käsittelemään. Siis oli meillä kotonakin televisio, mutta esim. kauniiden ja rohkeiden suutelukohtausten aikaan äiti huuteli keittiöstä minulle, 15vee, että mitähän muilta kanavilta tulee( tarkoitti käännä kanavaa). olen ihan oikeasti odottanut koulun käytävällä että jakso loppuu ja palasin sitten luokkaan. Kaverisuhteita ei luonnollisesti koulussa ollut, keskiarvo yli 9.

On tässä näköjään työnsarkaa.

 

[liittolaisten tytär]

[QUOTE="vieras";26592695]Vanhempasi ovat oman aikansa lapsia, tiettyihin tapoihin opetettuja ja tiettyjä kasvatustyylejä ympärillään näkeviä. Ei heiltä voi vaatia ymmärrystä asioista ja kehityspsykologiasta, joka on meille itsestään selvää, tai pitäisi olla.

On hankalampiakin toimintamalleja, joita ihmiset ovat katkaisseet ja muuttaneet ja päivittäneet tullessaan itse äideiksi tai isiksi.

Olen itse nähnyt kovin paljon hankampia asioita omassa lapsuudessani ja kun vertaan väkivaltaa, turvattomuutta, ahdistusta, pelkoa ja muuta vastaavaa minkä keskellä elin ensimmäiset 16 vuottani tuo mitä tunnet tuntuu pikuisen loukatulta prinsessalta, anteeksi kun sanon suoraan.[/QUOTE]

Niinno, puute taitaa olla vanhemmilla nimenomaan rakastamisen kyvyssä eikä ymmärryksessä tai tiedoissa, vaikka jälkimmäiset ehkä olisivat auttaneet heitä ymmärtämään itse vajavaisuuttaan ja ehkä jopa pahoittelemaan asiaa lapselle. Mutta sen sijaan on liittouduttu lasta vastaan, ja vaadittu lapselta sitä tunnetason aikuisuutta jota perheen aikuisilla ei ollut, ja sama meno jatkuu.

Ei ole reilua tuo vertailusi kyllä. Nimenomaan siksikin, että vaikeistakin taustoista noustaan inhimilliseen elämään, et voi vedota kohtuullisuusargumenttiin. Näennäisen hyvistäkin taustoista taas joskus vammaudutaan pahasti. Kaikki on niin suhteellista. Mitä vaikeampi perheen ongelmiin on päästä käsiksi niiden huomaamattomuuden vuoksi, sitä pitempään uhri rimpuilee nimeämättömän ahdistuksen syyllisyyden vallassa. "Loukattu prinsessa" yrittää epätoivoisesti rakastaa vanhempiaan sen sijaan että nakkelisi niskojaan. Asennetta on siis turha yrittää ylenkatsomalla kehittää armeliaammaksi, kun ap on hyvää vauhtia hukkumassa siihen jo.

Lukekaa kiinnostuneet tuo Sirpa Lammin työ: Lapsuus vanhemman varjossa ja siitä selviytyminen, ei ole pitkä mutta saattaa antaa ihan uutta näkökulmaa.

 

[möttiäinen]

Niin, jokainen osaa olla vanhempi mekaanisesti. Nähtävästi vanhempasi eivät muuta osaa ollakaan.
Millaisia isovanhempia he ovat? Oletko sisarustesi kanssa jutellut asiasta vai ovatko välisi heihin tai häneen yhtä "kylmät"?

 

["Xxxx"]

Mikähän tässä siis mättää? Niin moni asia on ollut erinomaisesti, mm. päivärytmi ja ravitsemus, virikkeet ja puuhastelut pihalla, automatkat perheen kanssa, jopa kaupassa käynnit oli arjen kohokohtia. En ole myöskään kokenut, että aineellinen hyvä olisi ollut erityisen tärkeää. Minulla on mm. vaatteita ollut paljon vähemmän kuin luokkakavereillani ja nyt aikuisena olen huomannut, että olen ollut hyvin "halpa lapsi". Ekat silmäkasitkin valitsin halvimmat väristä viis, kun koin sillä tavoin olevani hyvä lapsi ja koin tunnonstuskia että niihin menee rahaa. Muistan, kuinka rippikuvassakin näkyi koevedoksissa, kuinka hymyni hyytyi loppua kohden. Tuskanhiki nousi pintaan kun kuvaaja otti ja otti kuvia ja mietin, kuinka paljon koko touhu tulee maksamaan vanhemmilleni.

Olen siis tavallaan kiitollinen monesta asiasta, moni asia oli hyvin. Mutta mikä on mennyt pieleen, että vanhempiani kohtaan en tunne sellaista rakkautta? En pysty katsomaan silmiin, en osaa halata, tuntuu jäykältä ja etäiseltä.

Oi, mulla oli toi sama "ei saa maksaa".... Mut nyt mä kyllä tuhlaankaiken minkä saan....

 

["piiku"]

Vanhemmuus osataan kyllä suorittaa - mutta sitä ei osata olla. Tauti joka riivaa tänäkin päivänä. Alkaa heti syntymästä. Imetyksetä on tehty maaginen suorite, samoin vaipoista...puhumattakaan ruuasta tahi muusta. Kun sitten suoritetaan näitä kirjoittamattomia sääntöjä,unohtuu luonnollisuus, tunteet ym. Joka puolelle kehoitetaan että äidin tulee heittää omat tarpeet sivuun kun lapsi on pieni. Se tarkoittanee monesti myös tuntemuksia. Äiti muuttu robotiksi joka näennäisesti tekee kaikken lapsen hyväksi ja piirun tarkalleen oikein.

Mutta mitä? Mikä on yksi tärkeimpiä asioita joka unohtuu? No tunteet. Kun sysäät omat tunteet ja tarpeet täydellisesti nurkaan, vaikkakin ajatellen periaateessa lapsen parasta, teet ison karhunpalveluksen. Mistä lapset oppivat? No meistä vanhemmista. He voivat peilata tunteita vanhemmistaan ja myös oppia tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Mallista, eli vanhemmista. Mutta mihin nykymaailmakin keskittyy? Keskitytään liinoihin ja kestovaippoihin, keskitytään näennäiseen 3v ikäpyykkiin...keskitytään tie mihinkä. Mutta tunteet.

Kuka teistä on ajatusten lukija? Jos et osaa tunteita sanoin ilmaista, miten voit olettaa että leäheiset sinua ymmärtää? Äiti saa suuttua ja raivotua, äiti saa itkeä. Lapsenkin aikaan. Kunhan äidillä on kyky hallita tunteita eikä mennä överiksi ja kunhan äidillä on se tärkein kyky: Osata selvittää lapselle mistä tunteet tulevat. Ja että suuttumuskaan ei vähennä rakkauden määrää.

 

[Ketjun ap]

Niin, jokainen osaa olla vanhempi mekaanisesti. Nähtävästi vanhempasi eivät muuta osaa ollakaan.
Millaisia isovanhempia he ovat? Oletko sisarustesi kanssa jutellut asiasta vai ovatko välisi heihin tai häneen yhtä "kylmät"?

Isovanhempina hassuttelevat ja nauttivat, lapsen kiukkuun sanovat tuomitsevasti mutta muutoin ihailevat "söpöliiniä". Lienee tavallista. Eivät ole juuri puuttuneet kasvatukseen. Mitään rajoja eivät laita sellaisille asioille että jos on asia josta ei lapsen kuullen tule puhua, eivät osaa sanoa että puhutaan myöhemmin tai erihuoneessa.

Olen asiaa testannutkin. Tämä juttu on vaivannut minua niin kauan ettäkerran soitin heille ja sanoin että nyt on tosi kyseessä ja jos en saa selvyyttä miksi he ovat niin etäisiä, jätän lapsen miehelleni ja soitan ambulanssin itselleni, olen lopussa. He sanoivat että eivät ehdi puhua kun sadekuuro tuli ja grillikatos on mentävä peittämään. Jo joskus lapsena testasin voisiko heihin luottaa mutta tulos oli aina tuollainen, vaikka asiani ei keksitty ollutkaan. Vanhempani selittävät puuttumattmuutta jälkikäteen niin että oli kiire tai sanavalintani oli sellainen että vakavuus ei ilmennyt tai kuulivat väärin.

 

[uudestikokenut]

Toinen kappaleesi tuntui todella tutulta. Juuri näin oli minunkin kotonani lapsuuden ajan. Mutta sitten ollessani jo melklein täysi ikäinen, vanhempani jotenkin muuttuivat ilman, että olisin heitä yrittänyt muuttaa. He oikeasti alkoivat halailemaan minua välillä ja päivittäisessä puheessaan käyttivät minusta nimitystä "rakas", ja niin tekevät edelleen. Eihän se sellaista perustavanlaatuista kuilua vanhempieni ja minun välilläni ole täyttänyt, mutta tuntuuhan se silti mukavalta.

Noin yleisesti olen silti sitä mieltä, että analysoit liikaa. Uskoisin aika harvoilla kuitenkin olevan sellainen täydellinen lapsuus, jossa rakastaminen näytetään ja sen lisäksi olisi vielä kaikki muu hyvä.

 

["aih"]

Kuulostaa tavallaan tutulta. Oma lapsuuteni oli rajumpi, väkivaltaisempi ja rumempi, mutta näissä on yhdistävänä piirteenä tuo tunteettomuus ja toisaalta ylisuojelevuus. Nykyäänkin, aikuisena, minua yritetään suojella kaikelta. Olen miettinyt, onko tämä jotain lapsuuden kärsimysten korvaamista. Tai sen yritystä. Olen käynyt pitkän terapian, mutta olen alkanut miettimään, että oliko sekään riittävää. Koen edelleen ahdistustusta ja syyllisyyttä erityisesti silloin, kun olen tavannut vanhempiani. Koen, etten ollut oikeanlainen, sanoin jotain väärin, satutin heitä. Koen syyllisyyttä jos en soita tarpeeksi usein. Yritän edelleen miellyttää kaikin tavoin, olen nyt ymmärtänyt sen. Se kuluttaa.


Ymmärrän tunteesi. Oletko harkinnut terapiaa? Oletko minkä ikäinen? Niinkuin jotkut ovat sanoneet, tietyn ajan vanhemmat toimivat noin. Mielestäni sinulla on oikeus tuntea noin. Jokaiselle se oma kokemus on se rankin, eikä näitä voi oikein verrata, että kun sinä et ole nähnyt väkivaltaa jne. Toki toinen on ehkä vielä enemmän traumatisoitunut, mutta jokaisen ahdistus kuuluu hoitaa, niin että voi elää normaalia elämää.

 

[ymmärrän]

Luulen tietäväni aika tarkkaan mistä aloittaja puhut.
Itselläni oli myös vanhemmat jotka eivät tunnetasolla kohdanneet minua ollenkaan.
Tunnetasolla olin siis koko lapsuuteni ja nuoruuteni aivan yksin ja hyljätty vaikka ulkoisista asioista huolehdittiin.
Rakkautta ei koskaan näytetty, koska ei sitä oikeasti ollutkaan.
Omat tunteet piti kätkeä. Minusta, lapsesta, tuli se joka huolehti, että äiti ja isä olisivat onnellisia.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että erityisen vaikeaksi tuollaisen tilanteen tekee se, että ulospäin kaikki näyttää hyvältä, eikä kukaan osaa/voi puuttua siihen.
Jokatapauksessa se, että tunteita ei voinut näyttää eikä saanut sitä rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta, rikkoi minut tietyiltä osin aivan kokonaan. Ja kasvoin monessa asiassa ns. kieroon.