S
surullinen
Vieras
Ajattelin kirjoittaa tänne, koska en voi oikein puhua asiasta kenenkään kanssa.
Avomieheni jätti minut melkein neljän vuoden seurustelun jälkeen (olemme molemmat nyt 25). Pohjustukseksi haluan sanoa, että kun aloimme seurustelemaan olin itse vähän innokkaampi osapuoli ja muutimmekin yhteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Itse olen ehtinyt asua itsenäisesti, mutta avopuoliso ei. Aluksi hän oli epäileväinen yhteenmuuton suhteen, mutta kun muutimme yhteen, niin arki alkoi sujumaan ihan hyvin. Suhteen alussa oli toki jotain kommervenkkejä, mutta puhumalla saatiin kaikki sovittua.
Ekat vuodet olivat hyviä, ja niitä jään suuresti kaipaamaan. Me puhuttiin usein kaikesta ja tehtiin juttuja yhdessä. Kaikki meni omalla painollaan. Reilu 1,5 vuotta sitten aloimme etääntymään. Se alkoi huomaamatta. Avokki alkoi harrastamaan intensiivisesti ja oli käytännössä kaikki illat poissa. Mun illat meni joko töissä tai kouluhommia tehdessä. Iltaisin odotin toisen saapuvan kotiin iltapalalle ja vaihtamaan kuulumiset. Harrastus vaati myös aikaa viikonloppuisin. Kun avokin päivät alkoivat aamuvuorolla töissä, josta heti illaksi harrastusten pariin, aikaa ei jäänyt muulle. Mun arki koostui töistä, koulusta ja "suhteesta". Unohdin itseni enkä huolehtinut itsestäni ollenkaan. Poikaystään kunto kasvoi harrastuksissa ja mulla maha turpoi jätskipaketeista, jotka söin yksinäisyyteni. Pikkuhiljaa kuvioihin tulivat mukaan riidat. Ne ainoat muutamat tunnit, jotka vietimme yhdessä (samassa asunnossa) iltaisin olivat välien selvittelyä.
Myönnän, että vikaa oli mussa - ja paljon olikin. Tivasin aina, jos toinen tuli tunnin myöhässä (ysin sijaan kympiltä) ja ilmaisin liiankin selvästi tyytymättömyyteni. Loppujen lopuksi tyytymättömyys levisi muille osa-alueille. Tein virheen siinä, että unohdin itseni ja ripustauduin liikaa toiseen, mikä sai avopuolison etääntymään entistä enemmän. Nyt näen omat virheet selkeästi.
Alkukesästä huomasin, että avokki katsoi minua välillä halveksuen. Esim. jos katsoimme televisiota ja juttelimme samalla, niin välillä se katse tuli. Tai jos halusin läheisyyttä, niin sain osakseni epämiellyttävän katseen. Pari kertaa kysyin, että mikä häneen meni. Ei suostunut heti sanomaan. Sitten kertoi. Ei ole enää tunteita mua kohtaan, eikä suhde anna hänelle mitään, eikä pysty itse antamaan mitään. Lisäksi olemme liian erilaisia enkä ole enää haluttava. Erilaisia olemme siinä määrin, että emme ole kiinnostuneita samoista asioista. Luonne on sentään minulla ihana. Mut se ei riitä.
Mitä tästä opin? Koskaan ei saa unohtaa itseään, eikä toiseen saa ripustautua.
Nyt hankin oman asunnon ja aloitan oman elämän rakentamisen alusta asti itsekseni. Pelottaa.
Avomieheni jätti minut melkein neljän vuoden seurustelun jälkeen (olemme molemmat nyt 25). Pohjustukseksi haluan sanoa, että kun aloimme seurustelemaan olin itse vähän innokkaampi osapuoli ja muutimmekin yhteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Itse olen ehtinyt asua itsenäisesti, mutta avopuoliso ei. Aluksi hän oli epäileväinen yhteenmuuton suhteen, mutta kun muutimme yhteen, niin arki alkoi sujumaan ihan hyvin. Suhteen alussa oli toki jotain kommervenkkejä, mutta puhumalla saatiin kaikki sovittua.
Ekat vuodet olivat hyviä, ja niitä jään suuresti kaipaamaan. Me puhuttiin usein kaikesta ja tehtiin juttuja yhdessä. Kaikki meni omalla painollaan. Reilu 1,5 vuotta sitten aloimme etääntymään. Se alkoi huomaamatta. Avokki alkoi harrastamaan intensiivisesti ja oli käytännössä kaikki illat poissa. Mun illat meni joko töissä tai kouluhommia tehdessä. Iltaisin odotin toisen saapuvan kotiin iltapalalle ja vaihtamaan kuulumiset. Harrastus vaati myös aikaa viikonloppuisin. Kun avokin päivät alkoivat aamuvuorolla töissä, josta heti illaksi harrastusten pariin, aikaa ei jäänyt muulle. Mun arki koostui töistä, koulusta ja "suhteesta". Unohdin itseni enkä huolehtinut itsestäni ollenkaan. Poikaystään kunto kasvoi harrastuksissa ja mulla maha turpoi jätskipaketeista, jotka söin yksinäisyyteni. Pikkuhiljaa kuvioihin tulivat mukaan riidat. Ne ainoat muutamat tunnit, jotka vietimme yhdessä (samassa asunnossa) iltaisin olivat välien selvittelyä.
Myönnän, että vikaa oli mussa - ja paljon olikin. Tivasin aina, jos toinen tuli tunnin myöhässä (ysin sijaan kympiltä) ja ilmaisin liiankin selvästi tyytymättömyyteni. Loppujen lopuksi tyytymättömyys levisi muille osa-alueille. Tein virheen siinä, että unohdin itseni ja ripustauduin liikaa toiseen, mikä sai avopuolison etääntymään entistä enemmän. Nyt näen omat virheet selkeästi.
Alkukesästä huomasin, että avokki katsoi minua välillä halveksuen. Esim. jos katsoimme televisiota ja juttelimme samalla, niin välillä se katse tuli. Tai jos halusin läheisyyttä, niin sain osakseni epämiellyttävän katseen. Pari kertaa kysyin, että mikä häneen meni. Ei suostunut heti sanomaan. Sitten kertoi. Ei ole enää tunteita mua kohtaan, eikä suhde anna hänelle mitään, eikä pysty itse antamaan mitään. Lisäksi olemme liian erilaisia enkä ole enää haluttava. Erilaisia olemme siinä määrin, että emme ole kiinnostuneita samoista asioista. Luonne on sentään minulla ihana. Mut se ei riitä.
Mitä tästä opin? Koskaan ei saa unohtaa itseään, eikä toiseen saa ripustautua.
Nyt hankin oman asunnon ja aloitan oman elämän rakentamisen alusta asti itsekseni. Pelottaa.