Voiko nuorena aloitettu suhde kestää?

[wk]

Sanokaapa, voiko hyvin nuorena aloitettu suhde kestää? Olin itse 15, mies 20, minulla oli ollut vain hyvin lyhyitä suhteita sitä ennen. Missään vaiheessa en kai tullut miettineeksi, että miksi olen hänen kanssaan tai valitsin hänet. Ehkä surkean isäsuhteen takia vain janosin turvallista miestä ja tarrauduin ensimmäiseen.

Olemme hyvin erilaisia ja nyt, vuosien jälkeen tuntuu, että olen luopunut paljolti itsestäni ja piilottanut omia luonteenpiirteitänikin. Tuntuu, että ei ole saanut kehittyä omaksi itsekseen, mikä kai nuoruuden ja varhaisaikuisuuden tehtävä on. Nyt olemme olleet yhdessä jo yli 15 vuotta, suurimman osan riidellen.

 

[riippuu]

^Voihan se kestää mutta juuri sinun tapauksessasi - onko sen arvoista, haluaisitko todella viettää vielä seuraavatkin kymmenet vuodet riidellen?

 

[jsdhcg]

Mitä jos kokeilisit sitä yksin asumista, erossa olemista, vaikka vuokraamalla väliaikaisesti oman kämpän Välimatka ja ero voisi avat uusia ovia. Ehkä saatte välinne korjattua, tai sitten jatkatte elämäänne erillään.

 

[Epeli]

Kyllä se voi kestää, jos rakkautta ja kunnioitusta piisaa ja arvot kehittyvät samanmoisiksi. Teidän tapauksessa niin ei ole. Kirjoituksesi perusteella tuntuu, että olet heittänyt nuoruudestasi vuosia hukkaan. Älä tee niin! Hanki oma elämä.

 

[onnimanni]

Voi kestää jos olette läheisriippuvia ja pelkäätte yksinäisyyttä niin paljon että pysytte yhdessä tapahtui mitä tahansa. Eli kaikki pitkät suhteet eivät suinkaan ole terveitä ja toivottavia.

 

[K Westerlund]

Kovin nuorena solmittu vakisuhde on paristakin syystä riskialtis. Ensinnäkin kriteerit, joilla kumppaninsa valitsee, ovat nuoren, kokemattoman ihmisen. Toisaalta sitoutuminen nuorella iällä tuo heti elämään vakiintuneet kuviot yhden tietyn ihmisen kanssa, usein suoraan vanhempien vaikutuspiiristä tämän kumppanin vaikutuspiiriin. Se saattaa jossakin vaiheessa alkaa tuntua rasitteelta.

Luulen, että kestävimmät suhteet syntyvät ihmisten välillä, jotka ovat kunnolla ehtineet tutustua itseensä kaikessa rauhassa, jotta tietävät, mitä haluavat ja ovat sinut itsensä kanssa. Elämätön elämä voi myös muodostua pakkomielteeksi, tai vain jäädä kaivelemaan taustalla, ellei ole suonut itselleen mahdollisuutta heittäytyä elämän vietäväksi. Toki sen voi tehdä kumppaninsakin kanssa, jos kumppani on samanhenkinen, mutta luulen, että on aina terveellistä harjoitella ensin omien siipiensä kantamista, ennen kuin sitoutuu parisuhteeseen.

Se, mitä "wk" sanoo suhteestaan, ei vaikuta lupaavalta. Suhteen tarkoitus on rikastuttaa elämää, ei köyhdyttää. Ei ole mukavaa havahtua huomaamaan, että suhde, jossa on tottunut elämään, ei olekaan itselle mieluinen. Pitkä suhde ei kuitenkaan ole mikään syy jatkaa samoissa merkeissä, jos näin on päässyt käymään. Suhteen korjaaminen on ensisijainen päämäärä, mikäli suhde ei ole suoranaisesti vahingollinen. Tämä edellyttää kuitenkin molemman osapuolen aktiivista osallistumista ja kummankin vilpitöntä halua suhteen kohentamiseen.

Ellei näin ole, tai jos suhdetta ei vain jostakin syystä voi korjata, kannattaa ottaa vastuu omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan, ja purkaa toimimaton suhde. Meillä on vain tämä yksi elämä, eikä sitä kannata tuhlata huonoihin valintoihin.

Onnea matkaan!

 

[ehkä]

kuitenkin kannattaa tiedostaa, jos oma tapa on riidellä, niin ei se silloin vaihtamalla parane.
Suhde on myös nöyryyttä ja huonojakin aikoja.

 

[kw]

kiitos vastauksistanne.

Onhan sitä tullut aikojen saatossa mietittyä, että miksi tässä on. Kyse ei ole ikä- eikä aviokriisistä. Kovasti on tahdottukin, aina yritetty mennä vaan eteen päin. Mutta taitaa molemmilta puuttua se oikea halu ja tarve kompromisseihin. Ja rehellisesti voin kyllä sanoa, että niitäkin on tehty molemmat paljon. Ehkä me ollaan sitten vaan liian kaukana toisistamme.

Ensimmäistä kertaa nyt tuli mieleen, että onhan sitä kai oikeus halutakin jotain kun parisuhteessa ollaan. Molempien. Mutta jos ei ole halua antaa, niin ei sitä loputtomiin voi olla vailla.

En ole sinut itseni kanssa, huono itsetunto ei ole saanut ainakaan vahvistusta mieheltä, joka ei kaunista sanaa osaa sanoa. Tai puhua muutenkaan. Eikä halua oppiakaan.

Läheisriippuvaisuuskommenttikin upposi. Onko kyse siitä, ettei uskalla erota?

Soppaa mutkistaa lapset.

 

[wk]

^Nikki meni väärin, eli just toisin päin.

 

[Voi tottakai]

Olin 19 nuori nainen, kun aloitimme. Ei koskaan aikaisempaa seurustelua.

Nyt ollaan oltu naimisissa jo reilut 27 vuotta. Lapset jo aikuisa.

Siis kestää voi.

Yhä mieheni haluttaa minua ja toisinpäin. Harmi. kun ei ole tänä iltana kotona. Mutta huomenna , nam ...

 

[kestää]

silloin kun yhdessä on toisilleen sopivat ihmiset.
Sama pätee kai vaikka olisi useamman kerran eronnutkin.
Olin 16v, mieheni 23v. Yhdessäolon 40-vuotisjuhlaa vietetään ensi vuonna.

Me emme ole edes riidelleet kovinkaan paljoa.
Tuiskahduksia kyllä on silloin tällöin, mutta ei pitkäkestoista riitaa.

Meillä seksi on yksi yhdistävä tekijä. Toisen kosketusta haluaa ja toista haluaa koskettaa ohikulkiessa. Toisen naama ja vartalo ei kyllästytä vieläkään.

Meillä ei ole tarvinnut epäillä kummankaan sitoutumista parisuhteeseen eikä uskollisuutta.

Kumpikin on hoitanut omalta osaltaan perheen arkea ja lapsia. Kotitöitä ei ole eritelty. Se on tehnyt kumpi on ollut kotona. Kumpikin teki vuorotyötä ja se kasvatti miehen kantamaan oman vastuunsa perheen arjesta. Varmaan olisi ollut enemmän riitoja jos olisin joutunut tekemään esim. kotityöt yksin ansiotyön ohella.

Te olette olleet yhdessä jo 15 vuotta, mieti mitä hyvää avioliitossanne on.
Mieti haluatko yhä miestäsi, rakastatko häntä, voitko hyväksyä hänet omana itsenään.

Mieti voitko saada itsellesi takaisin sen rakkauden/hellyyden tunteen jota koit häntä kohtaan nuorena.

Mieti onko ne huonot asiat oikeasti huonoja vai voiko niiden kanssa elää täyttä elämää.

Mieti sanotko itse miehellesi hyviä asioita ja kauniita sanoja, annatko hänelle rakkautta, kosketatko miestäsi.. eivät asiat tahtomalla parane vaan tekemällä.

Monesti asiat selkiytyvät itselle pienillä jutuilla ja muuttamalla omaa käytöstä nämä pikkujutut saavat toisenkin muuttumaan haluttuun suuntaan.

 

[Pumpuli]

Mieti myös, onko ongelmiesi todellinen syy parisuhteesi. Olet selkeästi miehessäsi lujasti kiinni, mikä estää ehkä näkemästä, että omat tunteesi ovat itsestäsi kiinni. Mieti hetki vain itseäsi, mitä sinä haluat ja toivot ja miten voisit saavuttaa onnesi. Yritä sitten miettiä, onko nuo todelliset tavoitteesi mahdollista saavuttaa tässä suhteessa. Elä omaa elämääsi ja tee, mitä haluat (tietenkin toista loukkaamatta), ja jos mies vielä haluaa pysyä rinnallasi, hän on sinulle sopiva.
Mielestäni nimittäin kuulostaa siltä, että ongelmasi eivät liity sinänsä suhteeseesi, vaikkakin voivat heijastua siihen. Itse ainakin hyvin läheisriippuvaisena heijastan usein oman pahan oloni ja turhautumiseni suhteeseeni, vaikka ei ole miehen vika, että minä roikun liikaa. Mutta omasta kokemuksesta tiedän, että suhteessakin voi oppia seisomaan omilla jaloillaan. Ero on siihen ehkä helpoin, mutta ei ainoa tie. Onnea!