Umpikuja
Tilanne lyhyesti: kaksi pientä lasta, muutenkin hankala elämäntilanne, meillä vanhemmilla paljon väsymystä, riitoja ja kinaa. Arkielämä tuntuu raskaalta, yhdessä ei tehdä mitään. Perheessä ollut sairautta ja työttömyyttä, mikä lisäsi ongelmia - nyt ne osittain takanapäin.
Riitoja on lähes päivittäin niin isoista kuin pienistä asioista. Minua ärsyttää, kun mies riitojen yhteydessä nimittelee ja haukkuu. Olen itsekin kyllä usein huonolla tuulella ja hermot kireällä. En mitenkään syytä tilanteesta vain miestä, syytä on meissä molemmissa. (Tosin miehen mielestä vain minussa.) Läheisyys ja seksi ovat vähentyneet. Kotitöiden jakaminen tökkii ja niistä riidellään. Rahankäytöstä on riitaa koko ajan.
Ajatus siitä, että asuisimme erillään tuntuu usein hyvältä. Sitten välillä on hyviä päiviä, jolloin on läheisyyttä, seksiä ja mukavaa aikaa yhdessä - kotona. Minä tykkäisin tehdä yhdessä asioita, perheenä ja kahdestaan, mutta miestä ei kiinnosta. Hyvinä päivinä tuntuu, että rakastan edelleen miestäni. Huonoina päivinä tuntuu, etten jaksa häntä enää ollenkaan.
Jäin miettimään kun Hesarissa oli taas joku kolumni, jossa oli siitä, että muutama ensimmäinen vuosi voi olla tosi kamalaa ja elämä voi sen jälkeen helpottaa. Mietin, kannattaisiko sittenkin sinnitellä ja roikkua yhdessä ja katsoa, paraneeko tilanne?
Tilannetta mutkistaa se, että olen aika kovasti ihastunut toiseen ihmiseen. En toiseen mieheen kuitenkaan, vaan naiseen. Tiedän, että se nainen on joko bi tai lesbo (itse olen bi). Mies on sanonut kyllä, ettei häntä haittaa, jos olen joskus jonkun naisen kanssa, mutta en kyllä itse haluaisi sellaista kuviota, enkä halua mitään yhdenillanjuttuja vain "kokeillakseni" naista. Toisaalta välillä kun täällä kotona on tosi vaikeaa, tuntuu niin turhalta olla tällaisessa parisuhteessa ja tuhlata elämääni. Tietenkään tuon naisen kanssa ei välttämättä tulii mitään suhdetta tai ainakaan mitään pysyvää (eihän sitä voi tietää), mutta kyllähän tällainen ajatuksia sekottaa.
En sitten tiedä, saattaako tällainen suhde olla vielä pelastettavissa, ja onko se sen arvoista. Lasten takia lähinnä tätä mietin. Tuskin heillekään on kiva silti kuunnella päivittäistä huutoa, riitaa ja nimittelyä, mutta en tiedä, onko erokaan niin helppo vai tuoko se vain uusia ongelmia. Ja toisaalta meillä on tosi pitkä suhde takana, ja olimme todella monta vuotta onnellisia. Ei silloin ole niin helppo vaikeinakaan aikoina vaan jättää toista ja koko pitkää yhteistä historiaa taakse.
Mitä tehdä? Palstan perusteella en toki ratkaisuani tee, mutta kokeilen kuitenkin, millaisia vastauksia täältä saan. (Yksi juttu on pois suljettu ja se on pariterapia, koska mies on ilmoittanut, ettei sellaiseen lähde - olen muutaman kerran ehdottanut.)
Riitoja on lähes päivittäin niin isoista kuin pienistä asioista. Minua ärsyttää, kun mies riitojen yhteydessä nimittelee ja haukkuu. Olen itsekin kyllä usein huonolla tuulella ja hermot kireällä. En mitenkään syytä tilanteesta vain miestä, syytä on meissä molemmissa. (Tosin miehen mielestä vain minussa.) Läheisyys ja seksi ovat vähentyneet. Kotitöiden jakaminen tökkii ja niistä riidellään. Rahankäytöstä on riitaa koko ajan.
Ajatus siitä, että asuisimme erillään tuntuu usein hyvältä. Sitten välillä on hyviä päiviä, jolloin on läheisyyttä, seksiä ja mukavaa aikaa yhdessä - kotona. Minä tykkäisin tehdä yhdessä asioita, perheenä ja kahdestaan, mutta miestä ei kiinnosta. Hyvinä päivinä tuntuu, että rakastan edelleen miestäni. Huonoina päivinä tuntuu, etten jaksa häntä enää ollenkaan.
Jäin miettimään kun Hesarissa oli taas joku kolumni, jossa oli siitä, että muutama ensimmäinen vuosi voi olla tosi kamalaa ja elämä voi sen jälkeen helpottaa. Mietin, kannattaisiko sittenkin sinnitellä ja roikkua yhdessä ja katsoa, paraneeko tilanne?
Tilannetta mutkistaa se, että olen aika kovasti ihastunut toiseen ihmiseen. En toiseen mieheen kuitenkaan, vaan naiseen. Tiedän, että se nainen on joko bi tai lesbo (itse olen bi). Mies on sanonut kyllä, ettei häntä haittaa, jos olen joskus jonkun naisen kanssa, mutta en kyllä itse haluaisi sellaista kuviota, enkä halua mitään yhdenillanjuttuja vain "kokeillakseni" naista. Toisaalta välillä kun täällä kotona on tosi vaikeaa, tuntuu niin turhalta olla tällaisessa parisuhteessa ja tuhlata elämääni. Tietenkään tuon naisen kanssa ei välttämättä tulii mitään suhdetta tai ainakaan mitään pysyvää (eihän sitä voi tietää), mutta kyllähän tällainen ajatuksia sekottaa.
En sitten tiedä, saattaako tällainen suhde olla vielä pelastettavissa, ja onko se sen arvoista. Lasten takia lähinnä tätä mietin. Tuskin heillekään on kiva silti kuunnella päivittäistä huutoa, riitaa ja nimittelyä, mutta en tiedä, onko erokaan niin helppo vai tuoko se vain uusia ongelmia. Ja toisaalta meillä on tosi pitkä suhde takana, ja olimme todella monta vuotta onnellisia. Ei silloin ole niin helppo vaikeinakaan aikoina vaan jättää toista ja koko pitkää yhteistä historiaa taakse.
Mitä tehdä? Palstan perusteella en toki ratkaisuani tee, mutta kokeilen kuitenkin, millaisia vastauksia täältä saan. (Yksi juttu on pois suljettu ja se on pariterapia, koska mies on ilmoittanut, ettei sellaiseen lähde - olen muutaman kerran ehdottanut.)