Kamalaa, vai oliko sittenkään?

[Emmuli]

Onko muita, joille on käynyt niin, että vauva aika on helpompaa, kuin olitte kuvitelleet? Että äitiys on mukavampaa kuin luulit?

Minä tulin äidiksi kolmenkympin tuntumassa, eli nuoruutta ehdin elää kyllästymiseen asti.
Ystävillä ja sukulaisilla oli jo lapsia, ja kun joittenkin touhua oli jo pitkään seurannut, tuntui siltä, että haluanko omia lapsia ikinä. Näytti olevan niin hankalaa.
Harva hehkutti äitiyden tuomaa onnea, kuulosti, että lapsista on vain harmia, kun ne sairastelee, eivät syö, koskevat joka paikkaan, sotkevat eivätkä älyä mitään... jne...

No, sitten raskausaikana oli ystäviä, jotka muistivat mainita koko ajan, että tee nyt sitä ja tätä, kun kohta et pysty, kun sulla on se vauva. Nuku nyt, kun sitten et saa ikinä nukkua. Käy nyt elokuvissa, kun sitten et ikinä pääse mihinkään. Käy shoppailemassa, kun sen vauvan kans ei voi mennä mihinkään, kun se aina huutaa. Kohta et pääse suihkuun, etkä vessaan. Ruoka on aina kylmää, kun se pentu kitisee just kun pitäs syödä.
Ajattelin, että härreguud, mihin mä olen joutunut?! Mun elintoiminnot vissiin lakkaa olemasta kun se vaavi tulee hirveellä synnytystuskalla tietenkin! Voiko mitään pahempaa olla maailmassa enää?

Minullepa tämä asia olikin toisin päin! Rakastan lastani, jota ei niin vaan saatu, enemmän kuin mitään. Olen saanut sisällön elämääni. Jotku koittaa vieläkin sanoa, että ootas sitten kun se kasvaa ja tekee sitä ja tätä kamalaa. Entä sitten? Me elämme päivän kerrallaan. Meilläkin on huonot päivämme ja nytkin mustat silmän aluset, muttä söy? Hetken tämä vauva-aika kestää, vai mitä?

 

[Kristiina]

Hei,

Samanlainen fiilis. Olen kolmekymmpinen ja esikoisemme syntyi helmikuun alussa. Koko raskausajan kuuntelin kavereiden ja sukulaisten puheita siitä kuinka teilläkin nyt kaikki muuttuu ja nauttikaa vielä kun voitte. Odotin anopin kauhistelemaa synntyksen jälkeistä baby bluesia ja valvottuja öitä. No kuinkas kävikään. Elämme elämämme parasta aikaa Pikkuinen prinsessamme on maailman suloisin. Yöt on nukuttu kohtuullisen hyvin ja masennuksesta ei ole tietoakaan. On ihanaa olla äiti ja viihdyn kotona suloisen tyttäreni kanssa!

 

[maam]

Vähän samanlainen fiilis täällä. Ikään kuin ei oikein edes uskaltaisi tai kehtaisi hehkuttaa sitä, miten onnellinen oikeestaan on. Ajattelen aina, että lapsettomille ystäville saattaa tulla paha mieli tai muuten ihmisiä alkaa ärsyttää jos sanookin, että on tyytyväinen tilanteeseen ja nauttii vauvan kanssa kotona olemisesta ja elämästä yleensä. Täytyy itsekin surkutella koko ajan, että nyt on hyvin, mutta saa sitten nähdä miten huomenna. Tylsää tavallaan masentaa itseään.

 

[Tipi]

Sama täällä. Olen todella onnellinen 7kk pojan äiti (itse 29 v). En voisi kuvitellakaan enää elämää ilman omaa rakasta pojua. Jos kuvittelen ni oispa tylsää elämää. Kyllä lapsi antaa niin paljon rikkautta ja rakkautta elämään. Vaikka onkin poika ollut koko ikänsä vaativa ja huonosti nukkuva tapaus, ni en hänen äitiydestään luopuisi mistään hinnasta! Kyl sitä sit joskus saa taas nukkua itsekin. =) Ihanaa kun oma kulta sylissä jokeltelee, hymyilee yms..Ja mä oon ennen aina ajatellut, et en varmaan koskaan halua lapsia. Siis ennen ku tuli vauvakuume. Eikä edes ollut eka kuume vaan tarkkaan harkitsin asiaa ennen tosi toimia. Poika on todella toivottu ja haluttu lapsi.

 

[elina]

Sama täällä. Kavereilla ei monilla ole vielä lapsia, mutta ne joilla on valittavat koko ajan. Yritän kyllä sanoa välillä muillekin, että on tämä enimmäkseen tosi kivaa, vaikka välillä rankkaa onkin. Kun tuntuu, ettei kukaan kohta uskalla tehdä muksuja, kun joka paikassa vaan pelotellaan. Yritän siis tuoda myös esiin sitä toista puolta, vaikka välillä tuleekin tunne, että pitäisi ikäänkuin peitellä tai pyydellä anteeksi omaa onnellisuutta. Joskus tulee katkeria kommentteja tyyliin ""hyvähän teillä on kun pääsette noin helpolla ja teillä on niin kiltti vauva"". Ja onhan meillä toki ihana kiltti vauva, mutta kyllä varmasti on meilläkin koliikki-itkujen takia valvottu enemmän kuin monessa muussa huushollissa. Miksi sitten joku masentuu ja toinen ei? Ehkä se on ihan sattumaa.

 

[MaxiMam]

Olen kolmekymppinen, avioliitossa ja lapsi oli haluttu.

Mulla oli ruusuiset kuvitelmat lapsiperheen arjesta ja vanhemmuudesta. Kaikilla tuttavaperheillä tuntui olevan niin täydellisen ihanaa se elämä. Olivat onnellisia ja lapset kuin kiiltokuvista. Minua kukaan ei ""varoitellut"" tulevasta eikä kehoittanut nauttimaan omasta elämästä vielä kun voin.

Mutta kuinkas sitten kävikään:
* synnytys oli pitkä ja vaikea, lapsi joutui viikoksi sairaalahoitoon
* ensimmäinen puolivuosi meni itkua/parkua/kitinää kuunnellessa
* pisin yhtenäinen unijakso oli puolen vuoden aikana 4 tuntia
* lapsen tulkitseminen on vieläkin vaikeaa
* lapsen kanssa loruttelun ja leikkimisen koen raskaaksi
* mieheni ja minun kasvatustavoissa on ristiriitoja
jne jne.

Itse olenkin yrittänyt kertoa kavereilleni totuudenmukaisesti, mitä arkemme on. Taidan olla juuri ns. ""varoittelija"". Minusta kun tuntuu, että synnytyksen ja vanhemmuuden tuomat muutokset ovat eräänlainen tabu: julkisesti kerrotaan vain ne ""hyvät asiat"", vaikeista ja raskaista asioista vaietaan ja keskustellaan anonyymisti nettipalstoilla. Vanhemmuushan tuo tullessaan SEKÄ hyviä ETTÄ huonoja päiviä!

Kaikesta tästä huolimatta, päivääkään en vaihtaisi pois. Rakastan lastani yli kaiken! Se kuitenkin on varma, että ainokaiseksi hän meille jää.

 

[elina]

Musta taas tuntuu, että niistä negatiivisista asioista puhutaan ihan liikaakin. Eihän mikään ole pelkästään onnea, yksin eläminenkään. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta toisten elämä vaan näyttää usein hohdokkaammalta tai helpommalta kuin oma. Lapsettomat kadehtivat lapsellisia ja päinvastoin. Joten sikäli olen MaxiMamin kanssa samaa mieltä: ""Vanhemmuushan tuo tullessaan SEKÄ hyviä ETTÄ huonoja päiviä!"" Mutta kannattaa yrittää nauttia omasta elämäntilanteesta, eikä haikailla sellaista mitä ei sillä hetkellä voi saada. Pikkulapsivaihe kestää vain hetken, ja sitten vanhana ehtii taas yksinäistä elämää viettää...

 

[=)]

Juttelin taannoin tätini kanssa ""lapsellisen"" elämästä ja hän mielestäni hienosti osasi tuoda esille jokaisen elämänvaiheen parhaat puolet. Mietinkin että tuo taito pitää omaksua, vaikka kuinka olisi rankkaa, niin silti pitäisi muistaa ne vaiheen hyvätkin puolet. Näin jälkikäteen luultavasti jää mieleen vain ne hyvät ja mikäs sen mukavampaa muisteltavaa. Onnellisen elämän salaisuus?

 

[Minä]

Olen 30+ ja pääkaupunkiseudulta.

Raskausaika oli suorastaan kamalaa, jatkuva pahoinvointi, parisuhdekriisi, hysteerisyys omasta/sikiön terveydestä jne jne ärsytti kaikki, jotka hehkuttivat raskausaikaa ja kehottivat nauttimaan kun vielä voit. Luin kaiken käsille saatavan synnytyksenjälkeismasennuksesta ja koliikista ja olin todella varautunut valvomaan kaiket yöt, masennukseen jne (lapsi annettiin tulla kun oli tullakseen, en kokenut vauvakuumetta tms)

Synnytys oli pitkä, tuskaisa ja pelottava.

Kuinkas kävi, tunnen itseni todella onnelliseksi ja pirteeksi, ehkä onnellisimmaksi koko elämäni aikana. Elämäni siis on aina ollutkin onnekasta: hyvä lapsuus ja nuoruus, vietettyjä opintoja ympäri Eurooppaa, akateeminen loppututkinta ja hieno ura ja hyvä mies ja ihana koti.

Maailmaa nähneenä ja kaikkeakokeneena en olisi vielä vuosi sitten voinut uskoa tätä tunnetta, itken silkasta ilosta päivittäin (no, osan voi laittaa kai väsymyksen piikkiin ) Vaikka öisin heräillään ja vauvassa olen kiinni 24/7 en koe sitä rasitteena. Kaikki suunnitellut kevään retket ilman vauvaa ovat vaihtuneet retkiksi vauvan kanssa (nyt 2kk). Elän kuin unessa, onnellisessa sellaisessa ja tätä on jatkunut heti syntymän jälkeen. Vauva on mussa kiinni kokoajan, ellei rinnalla niin liinassa ja luulen että olemme molemmat todella onnellisia. Vauva on ihana!!

 

[Lollipop]

No mulla on just toisinpäin. Lähipiirissä ei oo lapsia, mut olin kuullut pelkästään kuinka ihanaa on olla lasten kanssa. Meni pitkään, että uskalsin ite sanoa, että oon väsynyt!
Tottakai Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja kyllä hän tuo elämääni ehdottomasti paljon enemmän iloa kuin kurjuutta. Välillä vaan tekis mieli viedä pienimies mummolaan pariks päiväks tai vaikka viikoks, et sais ite vain olla... poitsu on 12kk. Ekat 4kk oli ihan pelkkää imettämistä, sillon en tosiaan päässyt edes vessaan, ellei mies pitäny vauvaa sen hetken yms. Mut siis ei ollu tarkotus tulla tänne valittaa, anteeks! Musta on ollut ihanaa kun on löytynyt ""kohtalontovereita"" eli muita pienten lasten vanhempia, jotka on myös välillä ihan kypsiä ja saa vertaistukea.
Toivottavasti en oo omia lapsettomia kavereitani pelotellut liikaa... Oma lapseni on kuitenkin loppujen lopuks aika helppo - ja aivan vastustamattoman ihana.

 

[mamma :)]

Samaa mieltä ap:n kanssa.Minuakin pelottelivat kaikki työkavereista alkaen,synnytyksestä kerrottiin kauhutarinoita ja oman elämän piti päättyä lapsen saantiin.Itse olen kyllä kokenut ettei elämä ole moniin vuosiin ollut näin helppoa:ei työ-tai opiskelukiireitä ja saa olla vauvan kanssa;reissata ja olla kotona.Vaavi on ollut alusta saakka rauhallinen ja nauravainen tapaus sekä nukkunut hyvin eikä synnytyskään ollut kamala kokemus,pikemminkin ihan positiivinen.Haluaisin itsekin että äitiydestä ja vauvoista puhuttaessa korostettaisiinkin enemmän hyviä puolia

 

[Pumpuli]

Itsellä on juuri näitä pääosin negatiivisia kokemuksia ensimmäisestä puolesta vuodesta vauva-aikaa. Suurin osa - n.85% -ajasta on ollut pelkkää huutoa ja nukkuminen on jäänyt kyllä ihan minimiin.

Uskon, että niillä äideillä jotka varoittelevat etukäteen, on ihan oikeasti tällaisia kokemuksia takanaan. Ovat siis varmasti vilpittömällä mielellä kertoessaan kaikesta etukäteen. Monella odottavalla ystävälläni tuntuu esim. olevan se kuva, että imettäminen on aivan varmasti onni ja autuus ja siihen ei tarvita mitään harjoitusta -tissi suuhun vaan ja menoksi

Itse täysimetin 5kk, joten tästä asiasta en missään tapauksessa ole katkera sen vuoksi, ettei imetys olisi onnistunut. Meillä se vaan oli tosi hankalaa ""suihkutissien"" ja itkuisen (lue: koskaan ei tiennyt milloin on nälkä kun vauva huusi ennen ja jälkeen syötön mahakipujaan tms.) vauvan takia.

Siihen, millaiseksi vauva-arjen kokee vaikuttaa tietysti paljon äidin/vanhempien suhtautuminen asioihin yleensä, mutta uskon, että enemmän vaikuttavat vauvan tietyt piirteet, kuten uni-valve-rytmi, itkuisuus, ärtyvyys, temperamentti -- eli onko vauva inhimillisesti katsoen helppo vai vaikea. Helpon vauvan vanhemman on vaikea ymmärtää yliväsyneiden ja stressaantuneiden äitien valitusta.

Hyvä kuitenkin, että myös helppoja vauvoja ja iloisia äitejäkin löytyy pienten vauvojen vanhemmista=) Eihän kaikki vauva aika, edes ""hankalan"" vauvan kanssa, ole tuskaa. Onneksi.

 

[Nessu]

Mulle äitiysloma ja pojan vauva-aika oli yhtä lepoa. Vauva nukkui yöt ja päivälläkin parit päikkärit joten minäkin sain levätä. Kun menin töihin ja päikkärit jäi multa pois niin olin ihan unessa pari ekaa kuukautta
Lapseni on muutenkin helppo, ehkä tavallista vilkkaampi tapaus, mutta ei ole vielä sellasta menoa tullut joka ois pitänyt lapsen takia perua.
Tiukkiksille tiedoksi että olen myös ollut tuulettumassa ja poika on ollut silloin yökylässä.

Voin kyllä rehellisesti sanoa että lapsi ei varsinaiseti muuttanut meidän elämää mitenkään, elämä jatkui samaa rataa, nyt meitä vain oli kolme.

 

[hilleri]

Minulle myös oli tullut tutuksi enemmän huonot kuin hyvät puolet äitiydestä.
Tai sitten vain tutuilla ja kavereilla oli vatsavaivaiset ja todella vaativat lapset.
Raskausajasta asti minua säälittiin (?!) kun tulisin ""kuolemaan"" kesällä kuumuuteen, kun LA oli elokuun lopussa.
Päinvastoin!! Raskauteni oli todella helppo - närästystä ja pientä huimausta en laske oireiksi - ja nautin täysin rinnoin kesästä =)

Lapsemme on myös harvinaisen helppo! Enkä nyt vain sano, vaan oikeasti. Ei ole MINKÄÄN asteen vatsavaivoja ollut. Syönyt aina hyvin. Nukkunut minne vaan, siis ei ole ollut ongelmia nukutuksen kanssa (kestää n.1min)
Tosin yöllä syö vieläkin muutaman kerran, mut ei se menoa haittaa.
Viihtynyt hyvin sylissä ja lattialla ja on vaan niin tyytyväinen lapsi =)=)

Olin odottanut PALJON vaikeampaa, varsinkin alussa, mutta todella helpolla on päästy. Jopa synnytys oli helppo...

Pelkäänkin, että mitä tulee kohdalle, jos/kun seuraava saadaan... =)

 

[näinpä]

näkyy olevan, että vauvoja on todellakin monenlaisia. Itse ei osaa kuin kuvitella millaista olisi ns. helpon vauvan kanssa. Meidän poju kohta 6 kk on ollut vaikea tapaus. Vatsavaivat pahat, ja itkenyt melkein koko ajan jotain. Sen kun olisikin tiennyt mitä! Raskasta on ollut mutta päivääkään en vaihtaisi pois, on se rakkaus siihen nyyttiin niin valtava! Mutta myös pelko, kun pienellä on paha olla. Joten nauttikaa te joilla helppo vauva on, sillä arki on aivan erilaista vaativan vauvan kanssa!

 

[Ninni]

Täytyypä kantaa kortensa kekoon tähän keskusteluun, hyvä aihe!
Itse koin sanotaanko ekat n. 7kk melko helpoiksi vauvan kanssa, sillä vaikka yöt oli hyvinkin katkonaisia keskimäärin 10 herätyskerran takia melkeen vuoden ikään asti, jotenkin sopeuduin ja sain välillä aamuisin nukkua univelkoja pois kun mies joskus pystyi töittensä puolesta olemaan lapsen kanssa.
Päivisin pystyin opiskelemaan aloittamiani opintoja kun kuitenkin jaksoin, se antoi valtavasti onnistumisen tunnetta ja piti kiinni ulkomaailmassa. Oli myös muuta ajateltavaa kuin vauva-asiat!
Rankakasi kaikki muuttui kävelemään oppimisen (tai oikeestaan juoksemaan oppimisen..) ja päiväunien vähennyttyä 1-2 krt. Lapsi on tosi vaativainen, ei juurikaan ole yhtään yksin, halua lakkaamatonta huomiota ja on melko itsepäinen ja nyt jo näkee (on 1,4 uotias) että hän tulee olemaan vahva persoona. Paikallaan ei ole yhtään ja vahtia täytyy lakkaamatta. En pysty tekemään mitään omaa paitsi kun hän nukkuu päikkäreitä.
Kaikesta tästä huolimatta hän on maailman ihanin lapsi meille ja oikeastaan olen ylpeä, että meillä on noin vilkas ja terhakka poika!!
Vaikka välillä on raskasta.....

 

[up]

up

 

[elina]

En usko, että olisi aina pelkästään kiinni vauvan ""helppoudesta"" tai ""vaativuudesta"" tuo valittaminen. Meillä on mielestäni melko vaativa vauva, ei juurikaan viihdy yksin, ei nuku kunnon yöunia tai päiväuniakaan, mutta jos käyttäisin aikani valittamiseen, olisi elämäni tosiaankin paljon kurjempaa ja raskaampaa. Sen sijaa yritän tehdä jotain hauskaa aina kun mahdollista, joskus vauvan kanssa ja joskus ilman. Kannattaa myös suunnitella viikkoaan hiukan etukäteen, se piristää kummasti, kun on jotain hauskaa odotettavissa vaikka parin päivän päästä. Marttyyriäiti saa ehkä hetkellistä nautintoa valituksestaan ja siitä, kun toiset kauhistelevat. Mutta pitemmän päälle marttyyriys on ankeaa marttyyrille itselleen. Anteeksi, jos loukkasin jotakuta... Taisi tulla esitettyä asia aika terävään sävyyn... Tiedän kyllä, ettei aina jaksa yrittää, eikä ole hyväksikään yrittää olla reipas, jos on masentunut tai väsynyt. Ja huonoja päiviä meillä on varmasti jokaisella. Mutta joskus voi kokeilla, pystyykö olemaan valittamatta, silloin saattaa vaikka itse tulla paremmalle tuulelle!

 

[*]

sama täällä, kolmekymppinen minäkin. Ihan huonoa omaatuntoa melkein joudun potemaan kun sanon että joo, meillä on menny ihan hyvin, ei oo sairasteltu, hoitopaikakassa menee hienosti, nukahtaa sänkyyn itse, on rauhallinen ei revi kukkia (tai koko ajan muuta alas)...tietty lelut ja vaatelaatikko leviää lattialla useita kertoja päivässä, maitokuppi kaatuu pöydälle, eilen paiskattiin kuravelliin selälleen kiukuttelemaan jne..mutta siis tuntuu ettei saisi ollenkaan mainita että ei tämä nyt niin kamalaa ole. Ja samalta tuntuue että sisältöähän tässä on tullut rutkasti elämään. Mutta meitsi kans ehti matkustella ja bilettää enne vauvaa (ja vauvansaaminen teetätti töitä) joten ónko sitä sitten eri perspektiivi?

 

[Miira]

Mun raskausaika oli vaikea, kaikki mahdolliset vaivat sain kärsiä ja sairastelin paljon, pariin otteeseen jouduin makaamaan sairaalassa useita päiviä jne. Synnytys oli helvetillinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja nyt tätä vauva-arkea on eletty kolme kuukautta. Ja ne ovat olleet elämäni ihanimmat kolme kuukautta. Lapseni on täydellinen (niinkuin varmasti kaikki lapset omalle äidilleen), juuri sellainen minkä tilasinkin Poika on hyvin hartaasti toivottu ja kauan odotettu, ja nyt kun hän lopulta on tässä, tuntuu että halkean rakkaudesta. Lapseni nukkuu yöt ja hymyilee päivät, noin niinkuin tiivistetysti. Tottakai olen myös itkenyt väsymyksestä, panikoinut lapseni terveydestä, menettänyt hermoni vatsavaivaitkuihin jne. Mutta se kaikki on ollut häviävän pieni osa tätä kokonaisuutta. Meillä on äärimmäisen helppohoitoinen vauva ja nautin nyt täysin siemauksin, mua on kyllä myös varoiteltu että näin ei tule jatkumaan enää kauan (""odotas kun poikas alkaa liikkumaan ja saa hampaita ja..."") No joo, kaiken otan vastaan mitä tuleman pitää. Mutta se kieltämättä hieman pelottaa, että miten tulen pärjäämään jos joskus saadaan toinen lapsi, joka sitten onkin esim. koliikkivauva...

 

[ihmettelijä]

Kertomuksia lukiessa tuli mieleen, että mikä osuus sitten on sillä, millaista kukakin etukäteen odottaa. Itse olen sellainen, että varaudun aina pahimpaan, ja sitten todellisuus onkin usein positiivinen yllätys... Mutta en tiedä, kunhan tuli mieleen.

 

[pumpuli]

Itse varauduin kyllä pahimpaan mahdolliseen...mielestäni, kun pessimisti olen. Kuitenkin todellisuus oli tosi paljon rankempi. Vauva itki 90% ajasta alle 4kk ikäisenä ja sen jälkeen nyt 6,5kk ikään asti hyvin paljon. Mainittakoon vielä, että synnytys oli helppo, mutta raskausajan oksensin kokonaan.

Tuttavapiirissämme kaikilla äideillä yhtä lukuunottamatta on helpot vauvat, eivätkä he voi ymmärtää, miten jonkun vauva voi olla ""niin vaikea"". Kuvittelevat, että oma vauva on helppo omien ansioiden takia.

Varmasti jotkut valittavat myös ns. helppojen vauvojen kanssa, tavallaan aiheetta, mutta itse koen kyllä saaneeni maailman suloisimman, mutta myös äärimmäisen haastavan lapsen.

 

[*]

mä luulen kanssa että noi omat ""etukäteisodotukset"" tekee ne isoimmat jekut meille äitiydessä.

Itse kun en ollut hoitanut vauvoja lainkaan (pelkäsin kuollakseni että joku ystävistä antaa vauva syliin...) ja näin painajaisia ennen synnytystä että kotiin tullessani sukulaistädit moittii huonoa ""äidintaitoani"" kun lapsi vain itkee ja sanovat ettetkö osaa. Pelkäsin siis lapsen hoitoa ja miten sen itkukaudet, sairastelut ym kestän. Nooh, olihan sitä huutoa sitten 2kk putkeen mutta kukaan ei tullut sanomaan mitään, ja olen ollut todella ylpeä että olen osannut olla äiti, ja tyytyväinen itseeni ja äitiyteen. Siis kokemus oliki positiivisempi vastoinkäymisistä huolimatta kuin etukäteisajatukseni.

No, ystäväni sitten ison perheen vanhimpana lapsena odotti vauvaa. Sanoi että hän ainakin on pikkusisariensa huutoa kuunnellut ja hoidellut niitä että lastenhoito on ihan pikkujuttu ja että tulee luonnostaan. Mutta Kuinkas kävikään, saivat samanlaisen huutopussin kuin meilläkin ja olivat ihan hajalla vauvan kanssa ensimmäiset kuukaudet. Ja sanoo että voi olla että vauvat jäi tähän yhteen. Eli hänellä taas oli aika positiiviset kuvitelmat äitiydestä ja lapsenhoidosta kun todellisuus tekikin tepposet...

 

[Up]

Nosto

 

[Mimmi]

Täytyy sanoa että mulla kävi niin että oli jotenkin paljon helpompaa kuin kuvittelin. Vaikkakin sectiolla lopulta syntyi ja kipeän haavan kanssa piti juosta edes takas yläkertaan.. Mut vauva oli tosi helppo, ei itkenyt kuin harvoin ja nukkui hyvin! Eikä sairastanut juuri ollenkaan. Tämä siis esikoisen kanssa, kuopus on asia erikseen .

Eli toisen kanssa sitten jo olikin vaikeampaa (vaikkei otettaiskaan lukuun sitä että oli pahimmassa uhmassa oleva taapero ennestään). Tämä neiti ei nuku vieläkään (10kk) kokonaisia öitä, korvatulehduskierre koettu ja tuubitusuhan alla ollaan.. Päivisin kyllä nukkuu hyvin ja on oikea päivänpaiste, ei itke turhaan, hymyilee vaan ja töhöttää eteenpäin

Välillä väsymys iskee mutta se menee ohi. Meillä ei koskaan ole ollut pahemmin apua tarjolla eli hoidossa (kummitädillä) ei esikoinenkaan ole ollut kuin pari kertaa, kuopus ei kertaakaan. Isukki tietty välillä hoitaa mutta yleensä vain jompaa kumpaa kerrallaan. Lisäksi meillä on joka toisen viikon miehen 5v lapsi joka minun yleensä pitää myös hoitaa.

Sen voin sanoa että esikoisen jälkeen tiesin haluavani vielä toisen vauvan mutta jos kuopus olisi syntynyt ensin niin en välttämättä kovin äkkiä olisi hommaan ryhtynyt uudestaan Vaikka hän ihana tietysti on mutta rankkaahan se on ollut, 10kk valvominen... Onneksi meillä on lapsiluku täynnä =)