Kaksviikkonen vauva hoitoon, kun vanhemmat menevät festareille!

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

no mä arvelinkin, että sä kierrät ton vastaamisen. väitän silti, että toisenlaisessa tilanteessa kuka tahansa toinen ihminen, joka olis leperrellyt sun masuvauvalle niin, että vauva olis kuullut sen ääntä yhtä paljon, kuin mitä nyt isänsä ääntä, olis ollut ihan yhtä potentiaalinen luomaan sitä kiintymyssuhdetta vauvaan heti syntymän hetkellä.

mä en nyt jaksa tota sun koko kirjoitusta kommentoida, sä haluat ilmeisesti myös nu**ia pilkkua ja takertua johonkin naapuri-sanaan, mikä tässä ei ollut ollenkaan olennaista.

ja juu, jos mä kuolisin synnytyksessä, mä uskon, että se olis mun lapselle valtava tragedia ja tietysti väistämätön hylkäämiskokemus. tää taas ei mitenkään liity siihen, etteikö mun mielestä se isä vois olla vanhempana yhtä hyvä kuin minä, siitähän tässä ketjussa ei keskusteltu.

 

Oliko ne mummot mukana tekemässä sitä lasta? Kävivätkö ne kanssasi synnytysvalmennuksessa? Ultrissa? Juttelivastko ne lapselle? Kokeilivat miten lapsi potkii?
Olivat synnytyksessä mukana? Leikkasivat napanuoran?
Viettivät sinun ja vauvan kanssa kotona ekat viikot vauvaa hoivaten ja hänestä huolehtien?

Se lapsi on kuullut isän ääntä jo kohdussa, se tunnistaa sen. Isä ottaa lapsen syliin heti kun se on syntynyt.

Ihanteellisinta tietysti olisi, jos vanhemmat asuisivat yhdessä, eläisivät parisuhteessa, näin isä saa olla lapsen mukana heti alkumetreiltä. Ei vasta sitten, kun lapsi on kaksi-kolmekuukautinen.

Tiedän muuten yhden mummon kun teki melkein kaiken tuon, onko se mummo nyt tärkeämpi kuin isä? Isäkin siis on kuvioissa.

Mummo ei ole sen lapsen isä. Se on mummo =).

No mutta jos mummo tekee nuita kaikkia "isän hommia"

Voisiko se kuitenkin olla että se vauva alkaa tutustumaan isäänsä vasta syntymän jälkeen? Ja siis äidin tuntee jo ennen?

 

En todellakaan jaksa lukea koko ketjua, mutta kyllä mun mielestä on jotain vialla, jos pystyy 2-viikkoisen vauvan jättämään ihan minkä tahansa takia.

Mä yleensä täällä ihmettelen jo sitä, kun joidenkin täytyy päästä baariin tms lapsen ollessa pari kk, mutta kyllä tää on huippu. 2 viikkoa!

 

Gekkolisko on oikeassa.

 

No mutta jos mummo tekee nuita kaikkia "isän hommia"

Voisiko se kuitenkin olla että se vauva alkaa tutustumaan isäänsä vasta syntymän jälkeen? Ja siis äidin tuntee jo ennen?

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

 

No jos ajatuksella koko ketjun läpi luet, niin kyllä täällä ainakin yksi nimimerkki kovin heppoisesti isä-lapsisuhteeseen tuntuu suhtautuvan...

niin, tai pitäisiköhän sinun lukea keskustelu ajatuksella..? kukaan ei ole suhtautunut siihen mitenkään heppoisasti, ainoastaan todennut, että sitä ei ole olemassa "itsestään", vaan sitä lähdetään rakentamaan isän ja lapsen välille. ja jos isää ei ole ollenkaan kuvioissa, voi ihan samankaltaista suhdetta lähteä rakentamaan joku toinen ihminen.

oletetaan tilanne, jossa raskaana olevan naisen mies lähtee kävelemään lopullisesti naisen ollessa esim neljännellä kuulla. nainen tapaa juuri ennen synnytystä vanhan rakastettunsa, ja he aloittavat yhteiselon siltä seisomalta. lapsen syntyessä uusi mies kokee rakastavansa lasta kuin omaansa. onko näin, voiko hän olla yhtä hyvä isä kuin oikea biologinen isä?

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

Mutta vertauksena se, että verrataan ISÄÄ ja naapurin rouvaa tai postinjakajaa keskenään, on mielestäni isyyden aliarviointia. Kyllä meillä ainakin lapset ovat tunnistaneet ISÄNSÄ äänen alusta alkaen, ja rauhoittuneet isänsä syliin, tunteneet olevansa siinä turvassa. Nukahtaneet isänsä rinnan päälle kuunnellen sydämensykettä (tämä oli meidän lasten lempinukkumapaikka IHAN ALUSTA ASTI). Meillä on mies leperrellyt kyllä masuvauvalle, ja tietenkin vauva on jokapäivä kuullut muutenkin isänsä ääntä, toisin kuin naapurin rouvan (tai kätilön!). Lisäksi katson asiaa niin, että meidän lapset ovat puolikisi myös mieheni lapsia. Biologisesti siis, tietenkin. Näin ollen miehelläni on aika radikaalisti erilainen suhde heti syntymästä alkaen lapseen, kuin esdimerkiksi kätilöllä. Ja se varmasti heijastuu vauvaankin. Kun isä ottaa OMAN lapsensa syliinsä, ja tuntee sitä kohtaan kiintymystä heti. Veikkaan, et se jotenkin heijastuu vauvaankin, ja vauvakin tuntee jo isänsä äänen.

säkin annoit esimerkin, niin mäkin annan. Oletetaan, että olisin kuollut synnytykseen. Meinaatko ettei isä olis ollut yhtä hyvä vanhempi alusta asti kuin mä? Imettään ei olis pystyny, mutta korvikeruokituistakin vauvoista kasvaa ihan normaaleja. Ainakin mun mies ois varmasti selvinny ihan kaikista asioista heti alusta asti ihan yhtä hyvin kuin mäkin. vai mikä on erityisesti semmonen, mistä EI olis voinut selvitä? Noin niinkun, jos aatellaan ihan sitä ÄITI/ISÄ vastakkain asetelmaa? Mitä semmosta mä oon tehny, josta isä ei olis voinu selvitä? Lienen hiukan tyhmä, mutten keksi mitään sellaista (enkä sentään ole NIIN tyhmä, ettenkö tajuaisi, ettei isä voi olla äiti,joten sitä lienee turha mainita)...

Enkä mä sitä sano siis, vauvalle äiti on todella tärkeä (ja sitähän en ole missään vaiheessa väittänytkään ettei olisi), mutta haluan nyt vaan protestoida tän isäsuhteen puolesta, koska todellakin sitä mun mielestä aliarvioidaan tässä ketjussa. Tai ainakin meidän perheessä isällä on ollut AIVAN erilainen suhde jokaiseen lapseen ihan odotusajasta lähtien, kuin naapurin tädillä tai sillä postinjakajalla...

ASIAA

 

vauva tuntee äidin hajun, liikkeet, sydämen sykkeen ja äänen. Ja vauvan pitäisi päästä heti synnyttyään äidin rinnalle, kuulemaan äidin sydän, että tietää ettei häntä oo hylätty. ei pitäis tupata heti isän syliin.

No en perkele ole mikään ihmelisko, josta aletaan imeä vert... eikun maitoa ja kuunnella stetoskoopilla kuin viisaustieteen tohtori, jo elämän ensi sekunneilla Mä en edes halunnut mitään vauvaa rinnalleni. Vasta myöhemmin mies kertoi kätilön olleen kauhistuneen näköinen, kun sanoin "ei", kun hän oli kysynyt: "Sinä varmaan haluat tämän vauvan heti syliisi?". No joku kumma hinku sillä kätilöllä oli tunkea vauva silleen, että mä koukistin polvet ja siihen pantiin suoja-alus ja alaston vauva rääkymään päin mun naamaa. Aivan, juuri hoksasin, että eihän se ollut _nähnyt_ mua Isä meillä on pääasiassa vauvan hoitanut, kun minä olen lopultakin levännyt .

mikä on ihmelisko ja miten se liittyy tähän? Entä miten stetoskooppi? Entä se, ettei vauva ollut nähnyt sua?

Anyway, kerrotko, miksi teit lapsen? Aiotko koskaan pitää lapsirukkaa sylissäsi? Toivottavasti isänsä on ihana että edes häneltä saa rakkautta.

 

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

no mä arvelinkin, että sä kierrät ton vastaamisen. väitän silti, että toisenlaisessa tilanteessa kuka tahansa toinen ihminen, joka olis leperrellyt sun masuvauvalle niin, että vauva olis kuullut sen ääntä yhtä paljon, kuin mitä nyt isänsä ääntä, olis ollut ihan yhtä potentiaalinen luomaan sitä kiintymyssuhdetta vauvaan heti syntymän hetkellä.

mä en nyt jaksa tota sun koko kirjoitusta kommentoida, sä haluat ilmeisesti myös nu**ia pilkkua ja takertua johonkin naapuri-sanaan, mikä tässä ei ollut ollenkaan olennaista.

ja juu, jos mä kuolisin synnytyksessä, mä uskon, että se olis mun lapselle valtava tragedia ja tietysti väistämätön hylkäämiskokemus. tää taas ei mitenkään liity siihen, etteikö mun mielestä se isä vois olla vanhempana yhtä hyvä kuin minä, siitähän tässä ketjussa ei keskusteltu.

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asemaan kuin naapurin tädin!

 

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asiaan kuin naapurin tädin!

oleellista on se, että kirjotit ihan hyvin, mutta asian vierestä.

 

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

Mä en ainakaan väheksy mitenkään miestäni lasteni isänä.
Ja lapsille isä on tärkeä, esikoiselle jopa välillä isä on tärkeämpi kuin äiti. Mutta ihan alkuun, kun saatiin vauvat teholta niin minä eli äiti olen ollut se ensisijainen hoitaja ja huolehtia. Mun mies ei missään vaiheessa ole kokenut sitä vääryytenä(olen kysynyt) vaan nimenomaan luonnollisena asiana. Olen siis imettänyt, nukkunut vauva kainalossa ja pitänyt sylissä. Toki isäkin on oman osansa hoitamisessa tehnyt. Muoks ja mä olen korvaamaton lapsilleni, ei minua ole toista olemassa varalla jos kuolen. Eikä ole sitä isääkään.

 

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

no mä arvelinkin, että sä kierrät ton vastaamisen. väitän silti, että toisenlaisessa tilanteessa kuka tahansa toinen ihminen, joka olis leperrellyt sun masuvauvalle niin, että vauva olis kuullut sen ääntä yhtä paljon, kuin mitä nyt isänsä ääntä, olis ollut ihan yhtä potentiaalinen luomaan sitä kiintymyssuhdetta vauvaan heti syntymän hetkellä.

mä en nyt jaksa tota sun koko kirjoitusta kommentoida, sä haluat ilmeisesti myös nu**ia pilkkua ja takertua johonkin naapuri-sanaan, mikä tässä ei ollut ollenkaan olennaista.

ja juu, jos mä kuolisin synnytyksessä, mä uskon, että se olis mun lapselle valtava tragedia ja tietysti väistämätön hylkäämiskokemus. tää taas ei mitenkään liity siihen, etteikö mun mielestä se isä vois olla vanhempana yhtä hyvä kuin minä, siitähän tässä ketjussa ei keskusteltu.

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asiaan kuin naapurin tädin!

ja se johtuu siitä, että se on sun mies ja lastesi isä arjessa. Mutta jos ei oliskaan. Jospa teillä käviskin naapuritäti päivittäin auttamassa. Silloin se voisi olla sullekin tärkeämpi kuin se joku äijä joka pani sut paksuks ja hylkäsi sitten.

 

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

Mä en ainakaan väheksy mitenkään miestäni lasteni isänä.
Ja lapsille isä on tärkeä, esikoiselle jopa välillä isä on tärkeämpi kuin äiti. Mutta ihan alkuun, kun saatiin vauvat teholta niin minä eli äiti olen ollut se ensisijainen hoitaja ja huolehtia. Mun mies ei missään vaiheessa ole kokenut sitä vääryytenä(olen kysynyt) vaan nimenomaan luonnollisena asiana. Olen siis imettänyt, nukkunut vauva kainalossa ja pitänyt sylissä. Toki isäkin on oman osansa hoitamisessa tehnyt. Muoks ja mä olen korvaamaton lapsilleni, ei minua ole toista olemassa varalla jos kuolen. Eikä ole sitä isääkään.

tämän kanssa täysin samaa mieltä! Ja mun mies arvostaa äitiyttä ja nostaa mua jalustalle sen takia, mun ei tarvii sitä itse tehdä Hän on aina järkännyt mulle ja vauvalle aikaa loikoilla yhdessä ja olla rauhassa. Ja se jos mikä tekee hänestä hyvän isän.

 

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

Mä en ainakaan väheksy mitenkään miestäni lasteni isänä.
Ja lapsille isä on tärkeä, esikoiselle jopa välillä isä on tärkeämpi kuin äiti. Mutta ihan alkuun, kun saatiin vauvat teholta niin minä eli äiti olen ollut se ensisijainen hoitaja ja huolehtia. Mun mies ei missään vaiheessa ole kokenut sitä vääryytenä(olen kysynyt) vaan nimenomaan luonnollisena asiana. Olen siis imettänyt, nukkunut vauva kainalossa ja pitänyt sylissä. Toki isäkin on oman osansa hoitamisessa tehnyt. Muoks ja mä olen korvaamaton lapsilleni, ei minua ole toista olemassa varalla jos kuolen. Eikä ole sitä isääkään.

tämän kanssa täysin samaa mieltä! Ja mun mies arvostaa äitiyttä ja nostaa mua jalustalle sen takia, mun ei tarvii sitä itse tehdä Hän on aina järkännyt mulle ja vauvalle aikaa loikoilla yhdessä ja olla rauhassa. Ja se jos mikä tekee hänestä hyvän isän.

sama asia päinvastoin tekee myös hyvän äidin kun antaa isälle myös kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.
äiti joka pitää kynsin hampain vauvasta kiinni jättää isän kokonaan taka-alalle eikä arvosta isyyttä, huomaa kohta olevansa totaalisen yksin vauvan kanssa.

 

Pariviikkoista ei viedä hoitoon kellekään, ollenkaan. Jos pakkopakko on, tunniksi-pariksi. Ei todellakaan päiväksi, saati vuorokaudeksi, saati vuorokausiksi. Niin pitkä ero on vauvalle pieni kuolema. Pieni vauva ei ole olemassa ilman äitiään.
Niin kamalan surullista, että tätä tuntuu olevan monen vaikeaa ymmärtää. Täälläkin hyssytellään ja puolustellaan. Että eihän se elämä voi loppua lapsen saamiseen. Elämä? Mitä on Elämä?? Eihän se siihen lopu, se alkaa siitä. Uusi elämä. Joka ei tätä ole ymmärtänyt, ei ole paljon vielä ymmärtänyt. On maailman arvokkainta saada olla äiti tai isä. On ohikiitävää saada olla pienen vauvan äiti tai isä. Festarit pyörivät ja maailma pyörii, mutta lapsen elämän perusta rakennetaan ensihetkissä, ensivuosissa. Silloin keskitytään siihen.

 

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

Mä en ainakaan väheksy mitenkään miestäni lasteni isänä.
Ja lapsille isä on tärkeä, esikoiselle jopa välillä isä on tärkeämpi kuin äiti. Mutta ihan alkuun, kun saatiin vauvat teholta niin minä eli äiti olen ollut se ensisijainen hoitaja ja huolehtia. Mun mies ei missään vaiheessa ole kokenut sitä vääryytenä(olen kysynyt) vaan nimenomaan luonnollisena asiana. Olen siis imettänyt, nukkunut vauva kainalossa ja pitänyt sylissä. Toki isäkin on oman osansa hoitamisessa tehnyt. Muoks ja mä olen korvaamaton lapsilleni, ei minua ole toista olemassa varalla jos kuolen. Eikä ole sitä isääkään.

tämän kanssa täysin samaa mieltä! Ja mun mies arvostaa äitiyttä ja nostaa mua jalustalle sen takia, mun ei tarvii sitä itse tehdä Hän on aina järkännyt mulle ja vauvalle aikaa loikoilla yhdessä ja olla rauhassa. Ja se jos mikä tekee hänestä hyvän isän.

sama asia päinvastoin tekee myös hyvän äidin kun antaa isälle myös kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.
äiti joka pitää kynsin hampain vauvasta kiinni jättää isän kokonaan taka-alalle eikä arvosta isyyttä, huomaa kohta olevansa totaalisen yksin vauvan kanssa.

totta, mutta hyvä isä tietää ihan itse milloin pitää antaa aikaa vauvalle ja äidille, äidin ei tarvitse vauvasta taistella. Esim. meillä mies piti isyyslomaa synnytyksen jälkeen ihan siksi, että me saadaan vauvan kanssa imetys hyvään alkuun ja tutustua ja toipua synnytyksestä rauhassa. Ei hän sillon itselleen mitään alkanut vaatia. Ja sen muutaman viikon jälkeen ovat saaneet olla yhdessä niin paljon kuin tahtovat.

 

|O |O Voi hemmetti sentään...kirjoillako niitä lapsia kasvatetaan ja hienoilla termeillä? |O
Jos on ollut pari vuotta äitinä ja siinä onnellisessa asemassa,että saa valita onko kotona vai nöö ja lukee paljon kirjallisuutta...tekee ihmisestä nk."paremman"äidin?? OK!Odottakaa kun ne mukulat on parikymppisiä...niihin ei ehkä uppoo toi psykologiläppä enää..
nimim.20vuotta äitinä 5:lle,epäonnistunut palstan mukaan mutten lasten mielestä!
"Lähden kutomaan kantoliinaa itse tekemästäni langasta ja odotellen koska toi kuopus taas viestittelee veskihädästään...............

Kuulepas, olet epäonnistunut ainakin siinä, että tupakoit kaikkien lastesi odotusaikana ja vielä rehvastelit sillä. Dille.

 

mun vauva oli 7pvän ikäsenä mummulassa viikon.ja syy oli ku vauva ei nukunu yhtään ja itki,syy oli mussa ku olin väsy ja kiukkunen ku oli kaks alle 3v lasta siinä lisäksi.mummulassa nukkui hyvin joka oli mulle onni muuten en olis jaksanu,masistakin oli joka onnek häipy paris viikos.sinä aikana kävin vaan syömässä ravintolassa kun oli mun synttäärit.mun mielstä joskus se mummula voi olla parempi vastasyntyneelle ku väsy äiti :|

saako kysyä, miksei ne vanhemmat lapset ollu hoidossa jotta sinä olisit voinu keskittyä uuteen tulokkaaseen?

kuule olin aivan väsynyt ja en jaksanut edes tehdä päivän askareita,parempi näinpäin etttä vauva oli hoidossa.mutta sesiitä se vauva on jo melkein 4v

Siis olivatko kaikki lapset hoidossa siellä mummolassa?

Eikö sinulla oikeasti tullut ikävä vauvaa? Itsestä vaan tuntuisi järkyttävältä ajatuskin olla noin pitkä aika erossa vastasyntyneestä. :/ Siinä ahdistuksessa ei kyllä pystyisi keskittymään sen enempää kodinhoitoon kuin syntymäpäivien juhlistamiseen.

(siis ihan vain ihmettelen kun tuntuu niin oudolta)

mä luulen että hän on toiminut kuten katsoi vauvalleen siinä tilanteessa olevan parasta, parempi viikko mummolassa kuin 24 tuntia vrk äidin kanssa joka on täysin lopussa...ei se takuulla mikään helppo päätös ole ollut.

 

No jos ajatuksella koko ketjun läpi luet, niin kyllä täällä ainakin yksi nimimerkki kovin heppoisesti isä-lapsisuhteeseen tuntuu suhtautuvan...

niin, tai pitäisiköhän sinun lukea keskustelu ajatuksella..? kukaan ei ole suhtautunut siihen mitenkään heppoisasti, ainoastaan todennut, että sitä ei ole olemassa "itsestään", vaan sitä lähdetään rakentamaan isän ja lapsen välille. ja jos isää ei ole ollenkaan kuvioissa, voi ihan samankaltaista suhdetta lähteä rakentamaan joku toinen ihminen.

oletetaan tilanne, jossa raskaana olevan naisen mies lähtee kävelemään lopullisesti naisen ollessa esim neljännellä kuulla. nainen tapaa juuri ennen synnytystä vanhan rakastettunsa, ja he aloittavat yhteiselon siltä seisomalta. lapsen syntyessä uusi mies kokee rakastavansa lasta kuin omaansa. onko näin, voiko hän olla yhtä hyvä isä kuin oikea biologinen isä?

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

Mutta vertauksena se, että verrataan ISÄÄ ja naapurin rouvaa tai postinjakajaa keskenään, on mielestäni isyyden aliarviointia. Kyllä meillä ainakin lapset ovat tunnistaneet ISÄNSÄ äänen alusta alkaen, ja rauhoittuneet isänsä syliin, tunteneet olevansa siinä turvassa. Nukahtaneet isänsä rinnan päälle kuunnellen sydämensykettä (tämä oli meidän lasten lempinukkumapaikka IHAN ALUSTA ASTI). Meillä on mies leperrellyt kyllä masuvauvalle, ja tietenkin vauva on jokapäivä kuullut muutenkin isänsä ääntä, toisin kuin naapurin rouvan (tai kätilön!). Lisäksi katson asiaa niin, että meidän lapset ovat puolikisi myös mieheni lapsia. Biologisesti siis, tietenkin. Näin ollen miehelläni on aika radikaalisti erilainen suhde heti syntymästä alkaen lapseen, kuin esdimerkiksi kätilöllä. Ja se varmasti heijastuu vauvaankin. Kun isä ottaa OMAN lapsensa syliinsä, ja tuntee sitä kohtaan kiintymystä heti. Veikkaan, et se jotenkin heijastuu vauvaankin, ja vauvakin tuntee jo isänsä äänen.

säkin annoit esimerkin, niin mäkin annan. Oletetaan, että olisin kuollut synnytykseen. Meinaatko ettei isä olis ollut yhtä hyvä vanhempi alusta asti kuin mä? Imettään ei olis pystyny, mutta korvikeruokituistakin vauvoista kasvaa ihan normaaleja. Ainakin mun mies ois varmasti selvinny ihan kaikista asioista heti alusta asti ihan yhtä hyvin kuin mäkin. vai mikä on erityisesti semmonen, mistä EI olis voinut selvitä? Noin niinkun, jos aatellaan ihan sitä ÄITI/ISÄ vastakkain asetelmaa? Mitä semmosta mä oon tehny, josta isä ei olis voinu selvitä? Lienen hiukan tyhmä, mutten keksi mitään sellaista (enkä sentään ole NIIN tyhmä, ettenkö tajuaisi, ettei isä voi olla äiti,joten sitä lienee turha mainita)...

Enkä mä sitä sano siis, vauvalle äiti on todella tärkeä (ja sitähän en ole missään vaiheessa väittänytkään ettei olisi), mutta haluan nyt vaan protestoida tän isäsuhteen puolesta, koska todellakin sitä mun mielestä aliarvioidaan tässä ketjussa. Tai ainakin meidän perheessä isällä on ollut AIVAN erilainen suhde jokaiseen lapseen ihan odotusajasta lähtien, kuin naapurin tädillä tai sillä postinjakajalla...

Isän näkökulmasta tietenkin, eikä sitä sovi sivuuttaa, mutta lapsen näkökulmasta isä ei ole kovinkaan ajankohtanen heti alussa. Mistä se lapsi tietää kuinka monta kertää isi on ollu neuvolassa mukana ja kuka leikkaa napanuoran? Vauva tietenkin aistii hellän sylin, mutta väittäisin, että aika moni ihminen haltioituu vastasyntyneestä lapsesta. Se on aikasisäänrakennettu juttu.

Kun se lapsi ei mitenkään voi nähdä tulevaisuuteen ja todeta, että tää ihminen tulee olemaan mun elämässä läsnä. Vauvalle vastasyntyneenä olemassa on oikeastaan vain äiti. Jos äitiä ei jostain syystä kiinnosta lapsensa, niin silloinhan isä tai joku muu lapsesta välittävä henkilö on paljon parempi vauvalle kun yksinäisyys.

Mun mielestä edelleenkin se vasta on isyyden aliarvioimista ja mitätöimistä että joku masuvauvalle juttelu ja napanuoran leikkaaminen tekis isän. Sittenhän mun exä on/oli loistava isä. Mä olen sitä mieltä, että se vaatii pitempiaikasta sitoutumista ja työtä. Äiti taas on lapselle koko maailma. Kohdussaollessaan äiti ja lapsi ovat 100% symbioosissa. Syntyessään lapsi ottaa _yhden_ pienen askeleen pois tästä, mutta symbioosin kuuluisi vielä jatkua muilta osin sen jälkeenkin.

Ilmeisesti jotkut äidit kokevat sen todella pelottavana kun eivät suostu sitä lapsillensa suomaan. Ehkä he pelkäävät epäonnistumista, etteivät pysty sitoutumaan ja kiintymään vauvaan, ja näkevät helpompana sivuuttaa se koko vaihe ja keskittyä neutraaliin "vanhemmuuteen" lapsen tarvitseman "äitiyden" sijaan.

 

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asemaan kuin naapurin tädin!

SINÄ asetat miehes eri asemaan. Mutta mieti nyt sen vastasyntyneen lapsen näkökulmasta. Eikä vaa kokoajan sinäsinäsinä, miehesmiehesmiehes. LAPSELLA on eri näkökulma asiaan.

Kaikki ei hyöri ja pyöri sun mielipitees ympärillä

 

No mutta jos mummo tekee nuita kaikkia "isän hommia"

Voisiko se kuitenkin olla että se vauva alkaa tutustumaan isäänsä vasta syntymän jälkeen? Ja siis äidin tuntee jo ennen?

JOS isä on ollut mukana koko äidin raskausajan, vauva tunnistaa isän äänen ja rauhoittuu siitä. Kyllä se isäksi kasvaminen alkaa jo silloin, kun vauva on mahassa.
Jotkut äidit vain kuvitteke´´levat olevansa jotain ylijumalia tämän asian suhteen. Ei pystytä myöntämään, että vauvalle myös isä voi olla tärkeä ja läheinen henkilö. IHAN ensimetreiltä asti.

Minäkään en keksi (Gekkoliskon tapaan ) MITÄÄN sellaista aisaa, mitä isä ei voisi vauvan hyväksi teyhdä ihan yhtähyvin kuin äitikin, paistsi se imetys.

Ja lapsi jää henkiin ilman niitä äidin rintojakin. Koittakaa jo käsittää, ettette te ole korvaamattomia, millään muotoa .

Jää henkiin, mutta ideaali tilanne on että on se äiti ja silloin äiti on se tärkein. Toki isäkin on tärkeä ja pian kun vauva kasvaa ja oppii luottamaan, on ihan yhtä tärkeä

 

Ja miettikää sit tääl on äitejä jotka mollaavat muita äitejä jotka laittavat 9kk lapsen päivähoitoon!! Päivähoitoon 9kk on ihan ok!! Mut jos festareille on pakko päästä ku kotona on 2viikon ikänen lapsi niin .. ehkä on paras etten sano mitään!! Hävetkää!!!

 

No jos ajatuksella koko ketjun läpi luet, niin kyllä täällä ainakin yksi nimimerkki kovin heppoisesti isä-lapsisuhteeseen tuntuu suhtautuvan...

niin, tai pitäisiköhän sinun lukea keskustelu ajatuksella..? kukaan ei ole suhtautunut siihen mitenkään heppoisasti, ainoastaan todennut, että sitä ei ole olemassa "itsestään", vaan sitä lähdetään rakentamaan isän ja lapsen välille. ja jos isää ei ole ollenkaan kuvioissa, voi ihan samankaltaista suhdetta lähteä rakentamaan joku toinen ihminen.

oletetaan tilanne, jossa raskaana olevan naisen mies lähtee kävelemään lopullisesti naisen ollessa esim neljännellä kuulla. nainen tapaa juuri ennen synnytystä vanhan rakastettunsa, ja he aloittavat yhteiselon siltä seisomalta. lapsen syntyessä uusi mies kokee rakastavansa lasta kuin omaansa. onko näin, voiko hän olla yhtä hyvä isä kuin oikea biologinen isä?

Mainitsemastas esimerkistä en tiedä, ei ole kokemusta, eikä mielenkiintoa perehtyä siihen , pystyykö joku mies luomaan lapseen hyvän isäsuhteen jo raskausaikana, jollei ole lapsen biologinen isä.

Mutta vertauksena se, että verrataan ISÄÄ ja naapurin rouvaa tai postinjakajaa keskenään, on mielestäni isyyden aliarviointia. Kyllä meillä ainakin lapset ovat tunnistaneet ISÄNSÄ äänen alusta alkaen, ja rauhoittuneet isänsä syliin, tunteneet olevansa siinä turvassa. Nukahtaneet isänsä rinnan päälle kuunnellen sydämensykettä (tämä oli meidän lasten lempinukkumapaikka IHAN ALUSTA ASTI). Meillä on mies leperrellyt kyllä masuvauvalle, ja tietenkin vauva on jokapäivä kuullut muutenkin isänsä ääntä, toisin kuin naapurin rouvan (tai kätilön!). Lisäksi katson asiaa niin, että meidän lapset ovat puolikisi myös mieheni lapsia. Biologisesti siis, tietenkin. Näin ollen miehelläni on aika radikaalisti erilainen suhde heti syntymästä alkaen lapseen, kuin esdimerkiksi kätilöllä. Ja se varmasti heijastuu vauvaankin. Kun isä ottaa OMAN lapsensa syliinsä, ja tuntee sitä kohtaan kiintymystä heti. Veikkaan, et se jotenkin heijastuu vauvaankin, ja vauvakin tuntee jo isänsä äänen.

säkin annoit esimerkin, niin mäkin annan. Oletetaan, että olisin kuollut synnytykseen. Meinaatko ettei isä olis ollut yhtä hyvä vanhempi alusta asti kuin mä? Imettään ei olis pystyny, mutta korvikeruokituistakin vauvoista kasvaa ihan normaaleja. Ainakin mun mies ois varmasti selvinny ihan kaikista asioista heti alusta asti ihan yhtä hyvin kuin mäkin. vai mikä on erityisesti semmonen, mistä EI olis voinut selvitä? Noin niinkun, jos aatellaan ihan sitä ÄITI/ISÄ vastakkain asetelmaa? Mitä semmosta mä oon tehny, josta isä ei olis voinu selvitä? Lienen hiukan tyhmä, mutten keksi mitään sellaista (enkä sentään ole NIIN tyhmä, ettenkö tajuaisi, ettei isä voi olla äiti,joten sitä lienee turha mainita)...

Enkä mä sitä sano siis, vauvalle äiti on todella tärkeä (ja sitähän en ole missään vaiheessa väittänytkään ettei olisi), mutta haluan nyt vaan protestoida tän isäsuhteen puolesta, koska todellakin sitä mun mielestä aliarvioidaan tässä ketjussa. Tai ainakin meidän perheessä isällä on ollut AIVAN erilainen suhde jokaiseen lapseen ihan odotusajasta lähtien, kuin naapurin tädillä tai sillä postinjakajalla...

Isän näkökulmasta tietenkin, eikä sitä sovi sivuuttaa, mutta lapsen näkökulmasta isä ei ole kovinkaan ajankohtanen heti alussa. Mistä se lapsi tietää kuinka monta kertää isi on ollu neuvolassa mukana ja kuka leikkaa napanuoran? Vauva tietenkin aistii hellän sylin, mutta väittäisin, että aika moni ihminen haltioituu vastasyntyneestä lapsesta. Se on aikasisäänrakennettu juttu.

Kun se lapsi ei mitenkään voi nähdä tulevaisuuteen ja todeta, että tää ihminen tulee olemaan mun elämässä läsnä. Vauvalle vastasyntyneenä olemassa on oikeastaan vain äiti. Jos äitiä ei jostain syystä kiinnosta lapsensa, niin silloinhan isä tai joku muu lapsesta välittävä henkilö on paljon parempi vauvalle kun yksinäisyys.

Mun mielestä edelleenkin se vasta on isyyden aliarvioimista ja mitätöimistä että joku masuvauvalle juttelu ja napanuoran leikkaaminen tekis isän. Sittenhän mun exä on/oli loistava isä. Mä olen sitä mieltä, että se vaatii pitempiaikasta sitoutumista ja työtä. Äiti taas on lapselle koko maailma. Kohdussaollessaan äiti ja lapsi ovat 100% symbioosissa. Syntyessään lapsi ottaa _yhden_ pienen askeleen pois tästä, mutta symbioosin kuuluisi vielä jatkua muilta osin sen jälkeenkin.

Ilmeisesti jotkut äidit kokevat sen todella pelottavana kun eivät suostu sitä lapsillensa suomaan. Ehkä he pelkäävät epäonnistumista, etteivät pysty sitoutumaan ja kiintymään vauvaan, ja näkevät helpompana sivuuttaa se koko vaihe ja keskittyä neutraaliin "vanhemmuuteen" lapsen tarvitseman "äitiyden" sijaan.

Olen täysin samaa mieltä

 

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asemaan kuin naapurin tädin!

SINÄ asetat miehes eri asemaan. Mutta mieti nyt sen vastasyntyneen lapsen näkökulmasta. Eikä vaa kokoajan sinäsinäsinä, miehesmiehesmiehes. LAPSELLA on eri näkökulma asiaan.

Kaikki ei hyöri ja pyöri sun mielipitees ympärillä

Ja kaikki ei hyöri ja pyöri vain sen äidin ympärillä! Mä en suostu uskomaan, etteikö vauva HYVIN ÄKKIÄ totu ja opi luottamaan siihen isäänkin. Jos vain äiti suostuu antamaan isälle mahdollisuuden osallistua vauvan hoitoon yhtä lailla kuin itsekin. Imettäminen on kuitenkin vain osa sitä lapsen hoitoa.

 

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asemaan kuin naapurin tädin!

SINÄ asetat miehes eri asemaan. Mutta mieti nyt sen vastasyntyneen lapsen näkökulmasta. Eikä vaa kokoajan sinäsinäsinä, miehesmiehesmiehes. LAPSELLA on eri näkökulma asiaan.

Kaikki ei hyöri ja pyöri sun mielipitees ympärillä

samoi voi sanoa myös sinulle!!!
mistä sä oikeesti tiädät mitä vauva tuntee?
onko olemassa edes faktatietoa sille mitä vauva tuntee kun syntyy,tajuaako edes että tämä nainen on mun äiti vai se kätilö joka vauvan ottaa vastaan?
vauva luo myös suhteen äitiin enkä usko tapahtuu silla sekuntilla kun syntyy maailmaan.

 

Mut tiedätkö, eihän tää koko väittely isyydestä ollut alun alkaen oleellista koko tässä AP:n esittämässä keskustelussa, joten liekö sen nyt sit enää väliä, vaik pilkkua vähän höyläisinkin... Oleellista on se, että mä asetan mieheni, lasteni isän, täysin eri asemaan kuin naapurin tädin!

SINÄ asetat miehes eri asemaan. Mutta mieti nyt sen vastasyntyneen lapsen näkökulmasta. Eikä vaa kokoajan sinäsinäsinä, miehesmiehesmiehes. LAPSELLA on eri näkökulma asiaan.

Kaikki ei hyöri ja pyöri sun mielipitees ympärillä

samoi voi sanoa myös sinulle!!!
mistä sä oikeesti tiädät mitä vauva tuntee?
onko olemassa edes faktatietoa sille mitä vauva tuntee kun syntyy,tajuaako edes että tämä nainen on mun äiti vai se kätilö joka vauvan ottaa vastaan?
vauva luo myös suhteen äitiin enkä usko tapahtuu silla sekuntilla kun syntyy maailmaan.

Kyllä siitä on olemassa RUNSAASTI iihan tieteellistä tutkimustietoa mitä vauva aistii missäkin vaiheessa, siis LUKUISIA asiantuntija tutkimusksia joista voi lukea jos haluaa tietoa saada ja osaa lukea Viitaten tuohon että mistä voi tietää mitä vauva tuntee, niin kyllä voi. Ja jokainen empatiakyvyllä sekä normaaleilla äidinvaistoilla varustettu tietää noista ihan lukemattakin =)