kaksosraskaus ahdistaa!

Kirjoitan tämän viestin silläkin uhalla, että saan nyt hirveät haukut ja "sormen heristelyt" ja vaikka mitkä osakseni. Eli tilanne on seuraava: meillä on lasta toivottu kesästä 2007 lähtien. Hoidoissa on juostu yli kaksi vuotta ja takana 2 biokemiallista raskautta, 1 keskeytynyt km rv 10+4 ja tuulimunaraskaus. Lapsettomuuden taustalla on paha endometrioosi, jota on jo kerran operoitukin ja lisää leikkauksia ehkä tulossa. Kaikki hoitomuodot käyty läpi.

Nyt raskaus alkoi 2.ICSI:n tuoresiirrosta ja olin onneni kukkuloilla, vaikka takaraivossa jyskytti koko pelko, että pieleen menee. Viime viikolla kävimme sitten varhaisultrassa rv 6+5, jossa selvisi, että tulossa onkin kaksoset. Ja nyt tulee se vaikea kohta: olen ihan kauhuissani, ahdistunut ja tuskastunut koko asiasta ja ilo raskaudesta katosi samantien. Olen tyrmistynyt siitä, että joku voi toivoa kaksosia ja olla "kateellinen" minulle. Päässä pyörii kaikki mahdolliset pelot keskosuudesta, vakavista vammoista, raskauskomplikaatioista jne. Ja puhumattakaan siitä arjesta: tuttavapiirissä yhdenkin vauvan vanhemmat ovat kuolemassa ja vajoamassa väsymykseen "kun on niin rankkaa", niin miten hitossa tästä selviää?!? Ja kieltämättä kun olen nyt muutaman pari päivää netissä surffaillut, niin aika kamalan kuvan olen saanut arjesta tuplavauvojen kanssa: huutoa yötä päivää, syöttämistä, syöttämistä, kroonista väsymystä, hermojen menetystä ja vaikka mitä. "Parhaimmat" muistot tuntuu olevan niillä, joilla jo tuplat isot.

En ymmärrä itseäni nyt yhtään, että miksi olen niin ahdistunut ja suorastaan alakuloinen enkä haluaisi kenellekään kertoa edes koko raskaudesta. En siis suoraan sanottuna tällä hetkellä koe iloa lainkaan ajatuksesta siitä, että olen raskaana ja tulossa on kaksi vauvaa. Koen tästä myös suurta syyllisyyttä, koska lasta ollaan toivottu niin kauan ja takana rankat hoidot ja keskenmenot. Ehkä kyse on osittain sellaisesta typerästä ja epärealistisesta ideasta, että olisin kaikena tämän paskan jälkeen ansainnut "helpon" vauva-arjen siten, että kerrallaan olisi tullut vain se yksi vauva enkä sitä, että tämä päätyykin nyt tuplakaaokseen.

Ja meillä ei ihan oikeasti ole luvassa mitään apua keneltäkään eli kaikki sukulaiset ja isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä ja ovat vielä työelämässä. Omat tuttavat ja ystävät taas ovat niin kiireisiä omine lapsineen tai sitten uraohjuksia. On varmaan pakko palkata ulkopuolinen siivooja ja lastenhoitajia. En voi sietää sitä ajatusta, että en pääse enää 100 vuoteen edes urheilemaan - se kun on yleensä mulla se konsti pysyä järjissäni ja lievittää stressiä noin muutenkin. Ja sellainen ajatuksin on, että en jaksa 2 vauvan kanssa, jos en pääse välillä yksikseni ja lievittämään väsymystä ja stressiä jotenkin.

Toivottavasti en loukannut ketään kirjoituksellani, mutta ihan vilpittömästi toivoisin, että joku muukin uskaltaisi tunnustaa, ettei niin älyttömän "onnesta haljennut " ollut, kun tieto tuplista tuli.

Ja toisaalta: samalla kuitenkin pelkään koko ajan sitä, että jokin raskaudessa menee pieleen. Jonkun mielestä varmaan ansaitsisinkin keskenmenon, kun mulla tällaisia ajatuksia on...

Mutta voiko siis alun ahdistuksesta päästä eroon vai olenko jotenkin ihan epänormaali? Jotenkin vain tiedostan sen, että luvassa ei todellakaan ole mitään vauva-arjen hekumaa vaan joku 24/7 työleiri, josta ei jälkikäteen muista mitään.

 

Laitettiinko sinulle kaksi alkiota? Vai yksikö jakautui kahdeksi?

 

Meillä sama tilanne. Kauan toivottu esikoinen tulossa tuplana. ICSI-hoidossa siirrettiin yksi alkio ja vielä varhaisultran jälkeen odotettiin yhtä lasta, mutta sitten rv 12 ultrassa näkyikin kaksi sikiötä.

En ole reagoinut ihan yhtä vahvasti kuin sinä, mutta tuleehan tässä mieleen, että miksei meillä voi mikään mennä normaalisti ja mitähän "epänormaaliutta" sitten seuraavaksi. Meillä nyt rv 19, joten asiaa on ehditty jo sulatella, kieltämättä aluksi meni parina yönä yöunet.

Olen kyllä jotenkin ylpeäkin kaksosraskaudesta ja yritän nauttia tästä, koska tämä on tod näk elämäni ainoa raskaus. Yritä sinäkin nauttia ja luota siihen, että kaikki menee hyvin. Jos lääketiede sai meidät raskaiksi niin saa se vielä lapset terveinä maailmaankin Vaikka tietysti toivotaan, että kaikki menee luonnostaankin hyvin. Vammoja ja komplikaatioita voi tulla yksöslapsillekin. Itse koen raskausajan pelkojen ja epävarmuuden johtuvan enemmän lapsettomuustaustasta kuin kaksosraskaudesta. Ei sitä pysty oikein uskomaan, että nyt meidän perhe olisi tosiaan kasvamassa.

Tuleva vauva-arki kyllä kauhistuttaa. Päälimmäiseksi on noussut se työn määrä, muuta ei enää oikein edes osaa odottaa. Kai mäkin kuvittelin jotain citymamma-arkea ja latteja kaupungilla mammakavereiden kanssa... ja nyt epäilen, etten pääse kotoa minnekään. Olemme kyllä miehen kanssa yrittäneet ottaa tämän vähän huumorilla, ei tätä muuten pysty käsittelemään. En itsekään oikein tiedä, onko jotain kotiapua tai muuta tukea monikkoperheille olemassa (joskus on ainakin Hgissä ollut). Henkistä tukea saa ainakin Suomen monikkoperheet ry:stä.

 

Moikka. Tuskin sentään haukkuja saat ajatuksistasi. Mun oli pakko rekisteröityä palstalle ihan tän vuoksi, että pääsen sulle vastaamaan
Meilläkin kauan odotettiin esikoista. Tai no, "kauan". Mutta omalla mittapuulla ihan liian kauan. Yli vuosi yritettiin ja yhtäkkiä huomasinkin piteleväni plussatestiä kätösissäni. Ihan jo alkuun mulla oli tunne että oiskohan vauvoja tulossa enemmän kuin yksi. Koska todella vahva plussa pärähti ruutuun jo kolme päivää ennen menkkojen alkua ja valtava pahoinvointi päivää myöhemmin...
No kuitenkin, käytiin varhaisultrassa viikolla 7 ja siellä olikin aika shokki kun kaksi alkiota nähtiin ja molempien sykkeet. Aloin itkemään... Kotona vajosin ihan ja mietin vain että "No miks meille? Miten selvitään?". Olo oli aika kauhea muutaman viikon ajan. Kun kerrottiin uutisesta muille niin kaikki olivat niin iloisia että minulla ihan hävetti itseni puolesta. Mietin että miten voin olla itse näin onneton ajatuksesta?
Mutta huumorilla selvisi pitkälle! Miehen kanssa illat naureskeltiin sitä tulevaa kakkavaipparumbaa, syöttösotaa ja sotkuista taloa. Ja eniten sitä, koska olen aika siivousfriikki/puhtausintoilija
Kuvitelmat rennon Citymamman elämästä kaihersivat mielessä pitkään, jotenkin ajattelin menettäneeni jotain...
No, ajatus kahdesta vauvasta alkoi loppuodotuksessa helpottamaan. Kaikki oli valmiina kotona ja odotettiin vain koskas nyt päästäis kasvattelemaan mustia silmänalusia
H-hetki koittikin rv36 tehdyllä käynnistyksellä koska B vauvan todettiin olevan aika pieni ja kasvun pysähtyneen. En osannut ajatella minkään menevän "pieleen" tai muutoin... Odotin jo aika innolla niitä vauvoja syliini, joiden odotus oli niinkin piinallista vuoristorataa ollut.
A tyttö syntyi ensin painaen 2550g ja sitten B tyttö 2100g, ero ei kuitenkaan niin suuri ollut mitä ultralla ja käsikopelolla oltiin arveltu.
Mutta sitten seurasi se valtaisa yllätys... Nimittäin B tytöllä todettiin Downin syndrooma. Verikokeiden tulokset vahvistuivat seuraavana päivänä ja tuloksena siis 21trisomia.

En ollut koskaan kuullut että toisella kaksosista voisi olla jokin kormosomivirhe. En koskaan. Muutenkin ajatus kahdesta vauvasta sai pään sekaisin ja oloni kauhun valtaan, mutta nyt toinen lapsi onkin kehitysvammainen ja toinen normaali.

Meni pitkään kunnes pääsin asian kanssa sinuiksi. Mutta kotona arki sujui omalla painollaan. Kirjattiin ylös vihkoon päiväunet ja ruokailut ja ei mennyt kauaakaan kun tytöt nukkuivat unet yhtäaikaa ja yötkin ihan putkeen! Nyt en voisi koskaan luopua kahdesta ihanasta lapsestani. Voi onni, miten meillä kävi kuitenkin hyvä tuuri, ettei B:llä ollut sydänvikaa eikä muita sivusairauksia. Vaan on ihan hyvinvoiva ja oli alusta asti.
Tytöt on nyt 1v3kk ja ero kehityksessä on jo nähtävissä. A tyttö kävelee tukea vasten hienosti, B tyttö ryömii ja valtaa lattiatasoa mielenkiinnolla. Mutta ovat erottamattomat.

Sinäkin kasvat odotuksen myötä henkisesti, anna itsellesi aikaa äläkä häpeä tunteitasi Vauvojen synnyttyä, huomaat mikä on tärkeintä!

 

Hei Vadelmaunelma,

Meilläkin on takana lapsettomuushoidot, joista takana tuulimunia. Nyt 2.ivf:n kahden alkion tuoresiirrosta odotan sitten kaksosia. Tänään on rv 26+5.

Alussa olin aivan innoissani kaksosista, tuplamahdollisuus saada nyytti syliin. Ajattelin silloin, että kesken menee kuitenkin ja nyt on mahdolisuus saada edes yksi jos toinen vaikka menee kesken. Lapsettomuuden tuomia ajatuksia, uskoisin.

Raskaus kuitenkin eteni ja viikot vierivät. Vauvat kasvoivat erikokoisina alussa, noin 4 päivän kokoerolla. Sain tästä aikaiseksi kovan panikin, toisella on oltava jotain vikaa. Joku läkäri minulle sivulauseessa joskus rv 17 tienoilla ohimenen sanoi, että kokoeroa on usien, jos toinen on vammainen. Tästä alkoi kova ultrassa ravaaminen (ihan oman mielenrauhan vuoksi, ei lääkärien toimesta) ja ahdistus. Niskapoimultrassa kaikki oli kuitenkin normaalisti, samoin rakenneultrassa. Kokoeroa oli edelleen, mutta vauvat ovat eri sukupuolta, josta ero lääkärin mukaan johtuu. Rv 23 ultrassa vauvat oliva jo samankokoisia.

Nyt olo on jo hiukan helpottunut kaiken paniikin suhteen. Eniten pelkään sitä, että toinen ei ole terve. Mutta kuten Laneyn kokemuksesta huomaa, kaiksesta selviää. Olen käynyt paljon läpi sitä asiaa, että kaikki ei menekään hyvin ja olen valmistutunut myös erityistarpeiseen lapseen. Olen valmis ottamaan sen mitä sieltä tulee, meidän rakkaat lapset. Mielestäni näitä asioita on ihan hyvä pohtia etukäteen ja kuulostella omia tunteita, niin ne tulee käsitellyksi jo raskausaikana. Meillekin pitäisi siis olla terveet vauvat tulossa, mutta sitähän ei kukaan pysty lupaamaan, eikä se liity siihen onko kyseessä yksöis- vai kaksoisraskaus.

Tällä hetkellä omat fiilikset on hyvät ja odotan kovasti, että saan meidän peheen kasaan. Pelkään tietysti ennenaikaisuutta, mutta koska ystäväpiirissäni on taistelijavauva (syntynyt alle 600 grammaisena), uskon lääketieteen pystyvän ihmeisiin. Antoihan se meille nämäkin mahakaverit.

Uskoisin, että sinulla on kyse nyt siitä, että yht'äkkiä oletkin raskaan ja PAM, saattekin tuplat. Oma mieli ei tahdo pysyä kaiken lapsettomuuden tuskan jälkeen käsittelemään näin suurta asiaa ihan pikaisesti. Muista kuitenkin, että suurin osa kaksoisraskauksista menee hyvin ja päättyy terveiden lasten syntymään. Arki on alussa varmasti raskasta, mutta kyllä kahdenkin lapsen kanssa voi varmasti vielä istuskella kavereiden kanssa latella kaupungissa. Ei välttämättä niin pian kuin yhden vauvan kanssa, mutta sitten kun rutiinit on löytyneet.

Olemme lapsettomuushoitojen takia olleet erilaisia vauvan toivojia kuin lähipiirimme ja erilaisina pysymme kun tuplana vauvamme saamme. Mutta kaiken tämän tuskan jälkeen olen ylpeä ja onnellinen nykyisestä erilaisuudestamme. Me saadaan kaksi kultakimpaletta!

Anna ajan kulua, onnenhetket kahdesta kullasta tulee, kun olet saanut sulatella asiaa. Olen siitä ihan varma. Eikä niissä päinvastaisissakaan tunteissa mitään pahaa ole, varmaan suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaisi yhden lapsen kerrallaan.

Tsemppihalaus!

Laney, sinulta haluaisin vielä kuulla, että oliko teillä ultrissa muuten aina kaikki hyvin vai epäiltiinkö tuota kehitysvammaa mitenkään? Ihanaa kuulla, että tiellä tytöt on läheisiä, varmasti terve vauva edistää omalla edistymisellään myös siskonsa kehitystä. Ja hienoa kuulla myös se, että mitään isoja ongelmia ei pikkuisella havaittu. Kehitysvamma sinälläänhän ei ole sairaus, sen aina haluan muistaa.

 

Ei se arki kaksosten kanssa ole niin kauheaa vaikeimpinakaan aikoina, sillä niistä kauhukuvista puuttuu se, että niitä lapsia rakastaa molempia ihan hillittömästi. Se riittää korvaamaan unettomat yöt ja sairastelevat lapset. Apuakin saa, kun sitä vaan vaatii ja tajuaa pyytää. Onko paikkakunnallanne monikkoyhdistystä? Sitä kautta me esim. saatiin lastenhoitoapua. Monesti kaksostenäideillä on se pelko, ettei muut pärjää yksin heidän kaksostensa kanssa. Mutta melkeinpä kuka tahansa pärjää sen pari tuntia, että äiti pääsee salille tai lenkille tai ihan mitä vaan. Apua pitää siis myös osata ottaa vastaan, eikä tuntea itseään korvaamattomaksi. Kaksosuudessa on isien kannalta se hyvä puoli, että pääsevät ihan oikeasti osallistumaan vauvanhoitoon ihan alusta asti, eikä vain toimia "äidin pikku apulaisena".

Turhaan vielä pelkäät keskosuutta. Monella raskaus on jatkunut lähelle laskettua aikaa. Jopa mun 155-senttisellä kaverilla. Mun omat kaksoset syntyi hiukan yli 2 kk etuajassa ja silti kaikki meni hienosti. Lapset ovat terveitä ja koulussa menee hyvin. Nyt olen raskaana viikolla 21 ja lieväksi harmikseni odotan vain yhtä. Huolettaa, että lapsesta tulee yksinäinen, kun ikäeroa vanhempiin sisaruksiin on paljon.

Onnea odotukseen!

 

Pikainen vastaus ap:lle... kun noi nappulat tuolla jo äitiä kohta odottaa ?

juttele avoimesti peloistasi yms. Lienee ihan normaalia, ja etenkin kun lasta on kauan odotettu, muistan sinut tuolta lapsettomuus puolelta.

Meillä nyt nappulat 5kk ja ei tää tosiaan kyllä oo kauheeta. Meillä sattui helpot vauvat, ja oma maalaisjärkinen suhtautuminen on varmasti paljon auttanut. Miusta ois hirveetä jos ois vaan yks vauva... (voi kuullostaa kauheelta kun sanon noin, mutta surisin sitä, että hänellä ei ole sisarusta, kun ei enää lapsia saada).

Onnea ja ROHKEUTTA!!!! varmasti selviätte! mie ottasin vaikka toiset tuplat jos vaan saisin....

hormonit ja rakkaus pitkälle auttaa jaksamaan! ja sitten pyydätte vaikka kunnalta apua, me on ainakin saatu kun reilusti pyysin

Pitää mennä

 

Tuli mieleen, että mahtaisiko sinua auttaa, jos kävisit puhumassa jollekin? En tiedä kuinka itse suhtaudut asiaan, mutta monta kertaa ammattilainen saattaisi olla avuksi ja pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Kaikkea hyvää sinulle ja asiat varmasti ajan kanssa muuttuvat positiivisemmiksi, kun niihin kerkiää tottua ja mukautua. :hug:

 

Tytti82 Meillä ei np-ultrassa huomattu mitään poikkeavaa B:ssä. Kaikki oli molemmilla silloin mainiosti, mittoineen päivineen. Mutta niinhän se yleensä onkin että suurin osa syntyneistä Downeista läpäisee testit. Rakenneultrassa ja parissa kontrolliultrassa vain huomattiin että B on pikkasen pienempi. Rv35 huomattiin että ero olisi melkein kilon, mutta pieleen meni ultraajalla ja lääkärillä veikkaus, eikä ihan niin pieni ollutkaan. Ei missään vaiheessa raskautta sanottu kehitysvammaisen lapsen mahdollisuutta ja siksi ehkä syntyessään tuo trisomia oli meille kova shokki. Jops olisin saanut edes valmistautua... Mutta niin sitä on päästy yli vaikeistakin ajoista Ja samalla kannalla olen sinun kanssasi siinä, että vastaan otetaan mitä on tullakseen. Myös ehkä tulevien lasten kohdalla Onnea sulle odotukseesi, toivon että kaikki menee hyvin ja saatte hyvinvoivat lapset!

 

Hei Laney! :attn:

Tiedätkös meillä on täsmälleen sama tilanne kuin teillä. Meidän kaksoset syntyivät toukokuussa, ovat kohta 5 kk ikäisiä ja toisella pojista downin syndrooma. Meinasin tipahtaa tuolilta, kun luin juttusi, oli vähän kun olisin omaa tarinaani lukenut.
Oon ollut melkein siinä uskossa, että ollaan todennäköisesti maailman ainoat joille on käynyt näin, joten siksikin ihan mukava löytää kohtalotoveri. Haluaisitko vaihtaa kuulumisia vaikka yv:llä tai s-postilla? Olis tosi hienoa kuulla miten teillä on mennyt.

 

Alkuraskauden hormonimyllerryksellä on iso selitys tuohon alun shokkiin -voisit olla pienessä shokissa yhdestäkin, koska se olisi sinulle iso elämänmuutos. Ja monesti kun hartaasti odotettu toive toteutuu niin sitä jotenkin lamaantuu kun pitäisi yhtäkkiä siirtyä esim tutusta raskaaksitulemisen odotuksesta uudenlaiseen eli vauvan odotukseen.

Kaksoset on ihanat, vaativat toisaalta enemmän työtä, toisaalta monissa asioissa pääsee yhdellä vaivalla =) ja ne tulpahymyt, tuplailot, tupla-uudet opitut taidot, kyllä ne palkitsee vaivan :heart: :heart:

Hoitoapua tarviit ekoina kuukausina, se on ihan selvä, että saat itse levättyä ja syötyä riittävästi. Kun saat vauvoille saman rytmin, niin helpottaa.

 

Minäkin kerron oman tarinani...saimme tietää viime vuoden lokakuussa raskausviikolla 6+5 ultrassa, että kohdussani sykkii kaksi sydäntä. Samat tuntemukset seurasivat tuosta tiedosta kuin sinulla. Olin kauhusta kankeana miten selviämme ja samaan aikaan pelosta sekaisin - mitä jos tulee keskenmeno, TTTS tai jotain muuta kamalaa. Minulla oli aivan kamala raskauspahoinvointi, jonka takia olin lopulta 3 viikkoa sairaslomalla. Sairasloman jälkeen olo alkoi helpottamaan raskausviikolla 17.

Olin ostanut pikkuisilleni ensimmäiset bodyt, niin pienet ja suloiset. Katselin niitä ja minut valtasi suunnaton onni. Kohta noissa köllöttelee kaksi samannäköistä pikkupalleroa.

Kunnes raskausviikolla 21 normaalissa kontrolliultrassa todettiin, että pienillämme ei ollut kohdussa enää kaikki hyvin. TTTS.

Tarinamme on nähtävissä yle areenassa, eilisessä inhimillisessä tekijässä jaksossa Enkelivauvat.

Hautasimme kesäkuussa toisen kaksosistamme. Toinen poikamme on omassa pinnasängyssään nukkumassa parhaillaan.

Saagatar & Valo (4kk) ja enkeliveli Toivo

 

Älä häpeä ajatuksiasi! Ei niistä voi syyttää. Anna itsellesi aikaa tottua ajatukseen. Vauvojen synnyttyä tuskin enää muistat näitä alun shokkiajatuksia.
Kyllä minullakin pelotti pitkään, kun sain tietää odottavani kaksosia. Meillä on ennestään kolme lasta ja nyt ollaankin suurperhe viiden lapsen kera. Mutta päivääkään en antaisi pois.
Meillä kaksoset ovat nyt 3kk ja nukkuvat yöt yhdellä syötöllä. Ovat ihania ja tyytyväisiä pieniä. Itkevät joskus masua (kuin kukatahansa pieni) ja nälkää. Omaa aikaa ei minulla juuri nyt ole, mutta käyn kärrytteleen päivittäin pienten kanssa, siinähän tuota saa liikuntaa. Ja näiden kantelu käy hyvin punttisalista Koti on melkolailla hyrskynmyrskyn, mutta ei sillä niin väliä. Ne pyykit ja tiskit kyllä ehtii hoitaa tai sit saavat odottaa, ei ne mihkään karkaa.
Tsemppiä sinulle ja aurinkoista syksyä.

 

Vadelmaunelma Mie uskon, että kyllä pääsee. Tieto raskaudesta oli itselle aikamoinen tiputus todellisuuteen, vaikka monta vuotta tätä olimme toivoneet. Myöhemmin selvisi, että tuplat sieltä olisi tulossa. Ensin olin aivan innoissani.

Olen toki edelleenkin onnellinen tulevista pikkuisista ja kauhunsekaisin tuntein odotan tulevaa vauva-arkea. Siinä olen onnekas, kun läheiset ovat tarjonneet apuaan meille ja pikkuisille. Aika näyttää miten lupaukset todellisuudessa lunastetaan. Kunnallista hoitoapulaista aion anoa, koska en yritäkään pärjätä yksin esikoisteni kanssa. En halua väsyttää ja ajaa itseäni piippuun, kuvitellen, että pärjään mainiosti yksin imetyksen, nukutuksen, huushollaamisen, syötön, vaipanvaihdon, syötön, pyykinpesun, rauhoittelun, syötön, nukutuksen, vaipanvaihtojen kanssa.

Eniten tässä tuplaraskaudessa mua ärsyttää se, että kaikki ihanat ja kätevät kaukalo-vaunuyhdistelmät on yhdelle vauvalle....ja kaksosille on hyvin, hyvin suppea valikoima. Väreistä on turha edes haaveilla tai kätevästä kaukalonkiinnityksestä runkoon. Tuntuu sille, että edes isolla rahalla ei saa mieluista kokonaisuutta. Uskon kyllä, että hyvät löydetään ja niillä mennään.

Viime kerralla neuvolassa oli täti, jolla itsellä on kaksostytöt. Hän kertoi kuinka mieluusti hän soisi muillekin tuplat, kun heillä sujui tosi kivasti kaikki... Olin aivan innoissani ja kyselin juttuja. Mieheni äiti taas ei toivoisi tuplia kenellekään - hällä kanssa kaksostytöt - , mutta myönsi kuitenkin niistä olleen tuplailo hiukan kasvettuaan.

Kaipa näitä on puolesta ja vastaan, mutta toivotaan, että pikkuisemme olisivat kärsivällisiä, tyytyväisiä ja tietysti terveitä vauvoja. =) Alkuhan on aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo.....tosin en mie kiitosta odota, vain onnelliset ihmisen alut.

Aurinkoista syksyä kaikille!

Nonna ja sukeltajat 18+2

 

Heips vadelmaunelma. Rekisteröin vanhan tunnukseni, olen jo "vanha" kaksosodottaja. Omat tuplat siis 3 vuotiaita jo niin "isoja" mutta samalla uhma ja tahtoikäisiä, joten niiden kanssa kyllä on rankkaakin joskus. Tuli mieleen omat ajatukseni, siitä kuinka mielialat vaihteli ahdistuksesta "voisko tän perua" onneen. Tuo kaikki kuuluu normaaliin(yköstenkin) raskauteen, käydä läpi noita mielialoja. Se kaikki on tarpeellista. Joltain kuulin kun odotin, että "ei niitä sitten kumpaakaan antaisi pois" kun ovat syntyneet. Ja se oli aika hyvin sanottu, juuri siltä se tuntuu. Sitten kun ne nyytit syntyy, niin niihin kyllä rakastuu! Kaksoset on tietysti aika paukku, jos ei oo aiempaa vauvanhoito kokemusta taustalla. Mutta kyllä sitä oppii, ja alkuun kun pääsee onkin jo pian konkari siinä kaksosvauvojen hoidossa. Opit röyhtäyttään molemmat yhtä aikaa ja kaikkea.. Sulla on mies apuna arjessa ja se on suuri asia! Voitte levätä vuorotellen, jos vauvat valvottaa, niin vaika vuoroöinä valvomisvuorot Ja kannattaa levätä kaikki aika minkä vauvat nukkuu jne. Jos imetys ei suju, ei kannata uuvuttaa itseään sillä oman jaksamisen kustannuksella. Aika harvat imettää täysimetyksellä kaksosia kovin pitkään. Osaimetyskin on ihan hyvä juttu jo. Ja kannattaa pyytää perhetyöntekijää, jos vaan on mahdollista saada, usein saa kaksosperheisiin. Vauvojen eräänlainen "luovuttaminen" muiden hoidettavaksi ei aina oo helppoa, mutta apua kannattaa hakea mielummin ennen kun jälkeen. Tietysti jotkut pärjää ilman perhetyöntekijääkin (kuten itse esimerkiksi) näin jälkikäteen olis se auttanu jaksaan, jos olis joku käyny auttelemassa. Silloin vaan halusi hoitaa sen kaiken rumban itse. Ja hoitaa ne vauvat myös. Olet ihanassa elämäntilanteessa, eikä kaikki kaksoset suinkaan synny keskosina, useimmin kaikki sujuu ihan hyvin. Toivon sinulle myös tätä. Kannattaa liittyä paikallisiin monikkoyhdistyksiin, siellä saa tosiaan sitä vertaistukea, on tapaamisia ja kaikkea. Kahden vauvan odotus on todella eri asia kun yhden vauvan. Ainakin omalla kohdalla se tuntui siltä, aivan erilaista. Mutta se palkinto, se on mitä ihanin. Ja kyllä sen jaksaa, ja kyllä siitä selviytyy ja pärjää, muutkin on selvinneet Ihanaa odotusaikaa. (ps. on keskustelupalsta nimeltä monikko-onnea, siellä on odotuspuolella vastaavia "odotuspinoja" kun täällä kaksplussalla esimerkiksi. kannattaa liittyä, siellä on TOSI paljon tietoa kaksoselämästä, ja kirjoittelu vilkasta)

 

Moi!
Pakko oli nopeasti kommentoida. Voisin lyödä vaikka oikean käteni pantiksi että vaikka sun tuntemukset olisi nyt ihan millaiset tahansa ahdistuksineen ja pohdintoineen, niin jossain vaiheessa sä huomaat miten ainutlaatuisen mahtavan ihanaa se on kun ne kaksi pikkusta konttaa sun perässä tai kun aamulla kahdesta pinnasängystä nousee 2 pientä hymyilevää naamaa. Se on kummallista että vaikka sitä yöllä on ajatukset ja tunteetkin noita lapsia kohtaan hmm.. luokattomia kun valvoo määrättömän ajan niin aina se aamulla unohtuu. Rankkaa se on mutta väittäisin että se ilon määrä on niin paljon suurempi. Neuvona antaisin että koita tehdä kaikki yhtäaikaa, vaipat syöttö nukkumiset, helpommin sanottu kun tehty mutta niin tein ja se on helpottanut suunnattomasti. Mun mies lähti töihin kun lapset oli 2vko eli oli pakko keksiä vaikka minkälaisia keinoja. Yhteisimetys pelasti minut täysin. Helppoa se ei kuitenkaan ollut, ekat 2kk sattui joka kerta, ihan saa#sti. Toinen mikä oikeesti auttaa on se että muista että koko ajan on menossa joku vaihe, tilanteet muuttuu. Juuri kun on vaipumassa epätoivoon ja syvemmälle huomaa että hei helpottaa. Ja urheilusta pikaseen, en tiedä mitä harrastelet mutta itse pelaan koripalloa. Viimeisen kerran raskaana pelailin 7:llä kuulla ja takaisin kentällä olin kuukausi lapsien syntymästä. Olen ottanut niitä nytkin mukaan peleihin, aluksi nukkuivat vaunuissa ja nyt katsovat innoissaan rattaissa.

Rankkaa ja kamalaa on ihan varmasti mutta palataan asiaan puolentoista vuoden kuluttua niin uskoisin että säkin sanot että voi perkele tätä valvomista ja kun ei ole omaa aikaa eikä ehdi siivota ja mieskin ottaa päähän mutta kun katot niitä pieniä apinoita touhuissaan se on todellakin kaiken sen arvosta.

 

Hei vaan,

Kun viime vuoden maaliskuussa saimme tietää odottavamme kaksosia, mulla pääsi siinä ultrassa (rv 7) vain parahdus, että "herranjumala" ja kädet meni automattisesti suun eteen. Meillä siis oli neljän vuoden lapsettomuushoidot takana, kaksi epäonnistunutta IVF:ää ja kolmannen ja viimeisen kerran yhden alkion tuoresiirto. Kun siitä ultrasta lähdettiin klinikalla sitten pois, toisaalta olo oli onnellinen, että vihdoinkin olisi käynyt ensimmäinen "tärppi", mutta toisaalta pelotti ja kauhistutti ja ahdistutti, että ei voi olla totta! Kenelläkään meidän tutuilla ei ollut kaksosia ja juuri nuo yövalvomiset ja työleiriajatukset olivat mielessä. Ja myönnän tässä samalla, että itkin pari viikkoa melkein joka ilta sängyssä kuullen itseni hokevan itselleni mielessäni, ettemme tule koskaan selviämään tästä. Se kauhea ristiriitainen tunne on edelleen hyvin tuoreena mielessäni.

Mutta kyllä se siitä ohi menee. Jotenkin vain hetken päästä sain itseäni niskasta kiinni ja ajattelin, että okei, saadaan kerralla kaksi lasta, kerralla yövalvomiset ja vauva-ajat, sitten helpottaa, kun lapset alkavat leikkimään keskenään. No, vielä emme ole ihan siinä pisteessä, mutta odotan sitä kovasti.

Tytöt ovat siis nyt reilun vuoden ikäisiä enkä nyt tässä halua kertoa enempää lasten syntymästä ja heidän elämänsä alkutaipaleesta. Mutta se riippuu niin lapsista, onko se sitä yövalvomista miten pitkään ja minkälaista työleiriä sitten onkaan. Jos vauvat ovat hyviä nukahtamaan ja nukkumaan ja rytmi suht. samanlainen keskenään, ei se välttämättä ole mitenkään erityisen hankalaa. Meillä onneksi nukutaan hyvin ja on aina nukuttu, joten itse en koe tätä aikaa yliraskaana, toisaalta helpottaa myös se, etten tiedä, miten "helppoa" on, kun vauvoja on vain yksi. Siinä mielessä, jos/kun kyseessä on esikoiset, on helppoa lopulta asennoitua kahden vauvan hoitoon.

Näin jälkikäteen voi vain sanoa, että kun pääset toivon mukaan pian pois noista ahdistusajatuksista, pystyt ehkä jopa nauttimaan odotuksesta. Ja jonkin ajan päästä kahdesta vauvasta, jotka saavat toisistaan samanikäisen leikkikaverin ja tukipylvään sitten myöhemmin.

Ja juu, on huomattu, miten asunto on käynyt hieman ahtaaksi, kun on pyörinyt kaksi turvakaukaloa, kahdet ulkovaatteet, kahdet sitterit, kahdet syöttötuolit jne. Mutta lopulta sitterit ja kaukalot lähtevät pois ja tilalle tulee muita tavaroita (lähinnä leluja). Kämppä on ainakin meillä päivät "hieman" hujan hajan, mutta illalla lasten mentyä nukkumaan laitetaan kamoja kasaan seuraavaa päivää varten. Kaikkeen tottuu.

Asenne ratkaisee mielestäni tässäkin lopulta aika paljon Kyllä kaikki järjestyy - ja itse lohduttauduin monesti sillä, että ovat muutkin pärjänneet. Paljon onnea odotukseen!

 

Hei, ja ensiksikin onnea vadelmaunelma! Samassa lapsettomuusketjussa ollaan kirjoiteltu. Mulla on just sylissä toinen kaksostytöistäni, he ovat nyt 5 kk.

"Voi ei!" oli ensimmäinen ajatus kun ultrassa näkyi 2 sykettä. Siitä huolimatta että takana oli rankka vuosi hoitoineen ja keskenmenoineen. Minuakin pelotti, jännitti ja välillä ahdisti miten pärjään kahden kanssa.

Minulla raskaus meni hienosti, painoakin tuli vain 10 kg. Tytöt syntyvät normaalisti alakautta 35+0. Mulla on vain kannustavia sanoja, kyllä sä pärjäät!! Arki rullaa kyllä omalla painollaan. Ja muista että yksösäitien hyvät neuvot ei aina ole ihan parhaita ja ajan tasalla, kaksoselämä on erilaista, mutta antoisaa!

Ota yhteyttä paikalliseen monikkoyhdistykseen, sieltä saat ihan varmasti lisää tukea.

 

komppaan edellistä, ykkösten vanhempien neuvot kannattaa joiltain osin jättää omaan arvoonsa!

 

Minä en lähde ketään tuomitsemaan, tuli meinaan itse sanottua ja ajateltua raskausaikana kaikenlaista. Varsinkin loppuraskaudessa päästelin oikeen kunnolla höyryjä kun iso vatsa ja poikien potkut ahdisti. Alkuraskaudessa olin onnellinen lapsista, koska olin pitkään toivonut lasta ja vko12 ultraan mennessä vatsani oli kasvanut niin paljon että kaksosuutinen ei edes hämmästyttänyt. Mutta loppuraskaudessa tuli kerrottua läheisille tasantarkkaan se etten minä ollut kaksosia itselleni toivonut. Välillä syytin jopa vauvoja omasta ahdistuksestani, mikä osaksi pitääkin paikkansa koska hehän siellä vatsassa asustelivat

Meidän kodissa vilistää kaksospojat joista on kyllä vaivaa ja välillä vaivun melkein epätoivoon heidän kanssaa. Pikkuvauvoina pojat nukkuivat kuin unelma ja rytmikin oli ihanteellinen. Nyt 11-kuukautisina pojat vaativatkin jo melkoisen määrän huomiota sekä omaavat jo paljon omaa tahtoa. Kuitenkin väitän niin, että kun on pienestä asti heitä hoitanut on myös siihen työn määrään tottunut. Synnäriltä tullessa kaikki tuntui alkuun hankalalta ja hommaa piisasi. Nykyään hommaa on entistäkin enemmän, mutta itse olen kehittynyt tämän "kaaoksen" hallinnassa niin hyväksi etten enää edes huomaa kuinka paljon kaksi vauvaa vaatiikaan. Ja kuinka ihanaa onkaan halia lapsosiaan jotka samaanaikaan tulevat syliin :heart:

 

Musta tuntuu, että aika monelle on shokki saada tietää kaksosia, niin ainakin minulle kävi. Mulla siis luomukaksoset ja todellinen shokki, miehen eikä minun suvussa ole kaksosia, kaikilla vain yksi kerrallaan, mutta kaksosia ei kenelläkään, itselläkin tieto kaksosista ja ajatuksen sulattaminen kesti 2kk, ajattelin kaikki menee uusiksi, asunto, auto ja sitten kaikkia tarvitaan tuplaten, millä rahalla ja miten pärjääminen, mulla ei ollut apua, ei kavereita jotka vastaavassa tilanteessa tai mitään, olin shokissa, mutta sitten kaksoseten odottaminen tuli aina vaan todellisemmaksi ja jossain vaiheessa päätin, että siellä on sitten oltava tyttö ja poika, ostin vaatteita, tavaroita ja tarvikkeita kuin tietäisin, että masussani kasvaa kaksi eri sukupuolta olevaa vauvaa, mitä en siis tiennyt.
5.12.2000 menin ihan tavalliselle äitipolikäynnille ja illalla 19.50 ja 19.51 mulla oli kaksi vauvaa mahasta pihalla, rv 36+5 ja siitä alkoi mun taival kaksosten äitinä. Tytöllä oli ongelmia heti syntymän jälkeen, sokerit pielessä, sydämessä sivuääni, imemisongelmia ja hän olikin sitten keskolassa, poika pääsi mun kanssa samantien osastolle kun heräämöstä pääsin osastolle, syntymästä 4 päivää, piti lähteä kotiin, mutta tuli takapakkia, tytön maksa-arvot nous pilviin ja hän joutui sinivalohoitoon ja kotiin lähdettiin sitten vasta 12.12.00, olisin päässyt pojan kanssa silloin 4 päivää sektiosta, mutta halusin että kotiin tulee koko perhe samalla kertaa joten olimme sitten sairaalassa kaikki ja lähdimme yhtä aikaa pois.
Vauva-aika oli helppo, herätin vauvat ekat 2 viikkoa 3h välein syömään ja sitten 4h välein, molemmat piti herättää samaan aikaan, koska muuten olisi elämä ollut pelkkää syöttämistä ja vaipan vaihtoa. Vauvojen ollessa 2kk alkoivat molemmat nukkua yöt putkeen, ei yöheräämisiä ja tähän vaikutti se, että laitoimme vauvat omaan huoneeseen. Vauva-aika mennä hujahti ja joku kirjoitti, että isompien kaksosten kanssa olisi helpompaa, olen vahvasti erimieltä, vauva ja taaperoaika oli helppoa, nyt lapset täyttävät 10v ja tsiisus, vaihtaisin mielelläni alle 3v aikaan.
Lapset ei usko mitään, kaikeista väitetään vastaan, tehdään mitä halutaan, aargh, ja mieleen tulee, kuinka lapsissa voisi olla nappi josta painaa ja pääsisi takaisin sinne vauva-aikaan, ikävä sitä aikaa.
Lisää lapsia meille ei ole yrityksistä huolimatta tullut, olisin kyllä halunnut vielä yhden, mutta aina ei mene niin kuin haluaa.
Joten ole onnellinen ja tosiaan shokki on kaikille jotka saa tietää odottavansa kaksosia saati kolmosia et poikkea muista, ja opit vielä rakastamaan ja arvostamaan niitä kahta lasta jotka kasvaa sisälläsi.
Ja olen samaa mieltä, että yhden lapsen kanssa on varmaankin helpompaa ja heille on saatavissa kaikkea ihanaa ja elämää helpottavaa, toisin kun kaksosten kanssa, mutta silloin 10v sitten kun mulla oli kaksi vauvaa, ei kauppojen kassoista mahtunut kaksosten rattaiden kanssa läpi, toista on nyt, joten jotain parannusta siis tullut.
Yhdellä ystävälläni on 3 kaksoset, ja ihan luomuja kaikki, joten yhdet menee.

 

Nyt jo kuukauden vanha pino, mutta katsotaan vieläkö löytyy keskustelua.

Mulla myös samanlainen tilanne kun Vadelmaunelmalla. Meillä on ennestään yksi tyttö joka nyt reilu 2v ja eilen alkuraskauden ultrassa (9+3) sainkin kuulla odottavani kaksosia. Suvussa ei sellaisia ole, hedelmöityshoitoja ei ole taustalla joten järkytys oli suuri. Pillahdin itkuun kun lääkäri totesikin että täällä on kaksi ja en todellakaan itkenyt onnesta. Tänään soitin neuvolaan kysyäkseni tuloksia eräistä kokeista ja en kyennyt itkultani sanomaan puhelimessa neuvolantädille pitkään aikaan mitään kun hän onnittelikin tuplista.

Meillä on tosiaan yksi tyttö ennestään jonka kanssa vauva-aika oli todella raskasta. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin, mutta kyllä se veronsa otti. Kun vauva-aika vähän helpotti ja tyttö oli vajaa 1v reagoin itse voimakkaasti fyysisillä oireilla oksentelemalla, ripuloimalla, laihtumalla ja myös mm. rytmihäiriöillä. Tämä oli hurjan rankkaa aikaa ja kesti jokapäiväisenä useita kuukausia. Välillä oireilen vieläkin ihan yllättävissä tilanteissa, esim. kauppaan lähtiessä. Ja ilmeisesti kaikki johtui vain siitä että vauvan kanssa oli jouduttu niin koville ja elimistö reagoi siihen kun tilanteet helpottivat. Nyt pelottaa hurjasti että miten selvitään kahden kanssa kun yhdenkin kanssa oli niin raskasta.

Samalla kun olen järkyttynyt tunteet myös seilaavat edestakaisin. Poden huonoa omaatuntoa kun edes ajattelen asioita näin. Toiset eivät voi saada lapsia ollenkaan ja mä itkeä tillitän kun tulee kaksi. Kai se kaikki on normaalia ja osaksi hormooneihin littyvää, mutta aika hurjat fiilikset tällä hetkellä. Kaksi päivää on nyt mennyt lähinnä itkiessä, mutta ehkä se tästä joskus tasaantuu.

Totta kai mielessä ovat myös rahalliset asiat. Mies on työttömänä, juuri ostettu omakotitalo johon ei nyt tuplien kanssa tulla mahtumaan kovin montaa vuotta, auto menee uusiksi, vanha asunto on edelleen myymättä ja ostoslistalla on melkoinen määrä tavaraa kun tulijoita onkin kaksi. Tiedän että esim. kunnalta saa apua monikkoperheisiin, mutta sekin myös maksaa (vaikka onkin tulosidonnaista).

Kai tämä joskus vielä iloksi tosiaan muuttuu ja voin kyllä kuvitella että joskus tälle nauretaan, mutta nyt ei tosiaan paljoa naurata.

Mitkäs fiilikset Vadelmaunelmalla ovat tällähetkellä?

 

Kiitos vaan kaikille kommenteista!

Tuntemukset on jo kyllä muuttuneet positiivisempaan suuntaan, mutta kyllä mua silti kahden vauvan tulo hirvittää. Olen yrittänyt miettiä, mistä se kaikki oikein johtuu. Olen sitten tullut siihen tulokseen, että olen viimeiset vuodet keskittynyt uraan, uraan, uraan ja vielä kerran uraan ja se onkin oikein kivassa nousukiidossa - päätyäkseen nyt sitten kenties lyhyeksi kuin kananlento ? En sinällään sitäkään mieti, sillä en usko tämän vaikuttavan siihen oikeasti mitenkään vaan lähinnä sitä elämäntapaa, johon olen tottunut. Esimieskin onnitteli ja on aidon iloinen puolestani ja muisttutteli, ettei nää työt täältä mihinkään karkaa. En tässä halua julkisesti paljastaa 2 ammattiani, joiden puitteissa olen uraani kehitelly, mutta totean vain, että näillä molemmilla aloilla äitiyslomat ovat useimmille oikeasti lomaa. Siis kaikesta vauva-arjen ankeudesta, koliikeista, babybluesista jne. huolimatta monet hankkiutuvat tietoisesti raskaaksi, jotta saavat toisaalta huilata ja toisaalta äitiysloman ohessa jatkaa tiettyjä projekteja "vasemmalla kädellä". Voi ehkä kuulostaa kummalliselta, mutta näin tosiaan voi olla tietyissä töissä. Nyt olen hirveän kateellinen sitten siitä, että tätäkään en pääse toteuttamaan. Ensin en tullut "sopivaan aikaan" raskaaksi (kaikilla muilla kollegoilla tämä tuntuu aina onnistuvan....) ja sitten kun se onnistui, niin en pääse "nuolemaan kermoja" äitiyslomasta vaan tulossa onkin joku kyllä Siperia opettaa -työmaa. Kuulostan ehkä pinnalliselta, mutta ehkä joku ymmärtää. Tai ehkä tulisin paremmin ymmärretyksi, jos voisin kertoa ammateistani, mutta yksityisyyteni vuoksi parempi pitää ne salassa...Ja varmaan mullakin oli näitä citymamma -unelmia, mutta nyt ne taitaa kutistua pikavisiitteihin lähi K-kauppaan. Työkaveri tosin oli sitä mieltä, että "sulle sopii hyvin tuplat - tommonen tehopakkaus hoitaa yhdellä kierroksella sen, minkä muut kahdella kertaa". Toinen taas oli sitä mieltä (sillä 3 lasta), että on voi olla helpompi saada ensin kaksoset, niin ei ehkä edes pelästy niin paljon vauva-arkea, kuin ne, jotka tottuneet aiemmin "vain yhden" vauvan hoitoon.

Onneksi tässä on vielä kuukausia aikaa sulatella asiaa, mutta ei tämä edelleenkään ole helppo asia. Tuleva iso elämänmuutos vaan tuntuu niin vaativalta ja odottamattomalta sekä raskaalta. Itsekkäästi tunnustan, että luopuminen monista vapauksista tekee kipeää ja jotenkin olen vakuuttunut, että yhden vauvan kerrallaan saavat eivät tätä käsitä.

Niin ja kun luin tässä muiden kertomuksia mm. vammaisesta kaksosesta ja vaikkapa tuota viimeisintä Marepen juttua niin tuli vaan mieleen, että mun pitäisi olla ihan hiljaa ja olla valitamatta.

 

huoh onpa niin tuttua

Mä sairastuin 2002 synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja anoreksiaan ja ollessani sairaalassa mulla todettiin kaksuuntainen mielialahäiriö ja rajatilapersoonallisuus häiriö.

hyvien lääkkeiden ja hyvän voinnin jälkeen päätimme yrittää vauvaa vielä kerran ja lääkkeitä muuteltiin paljon no tuli aika kun raskaustesti näytti himmeää plussaa 4 päivää ennen menkkojen alkamista ihmeteltiin että miten se nyt jo näkyy.... tein testin vielä uudelleen menkkojen alkamispäivänä ja tulos oli edelleen positiivinen. varasin neuvola ajan ja neuvolassa vitsailimme että kun muka kahdet sydänäänet jotenkin se vaan nyt kaikuu.

sairastuin sikainfluenssaan ja jouduin aikasempaan ultraan ja siinä vaiheessa kun kuva vilkahti ruudussa sanoin lääkärille että " näinkö väärin oliko niitä todella kaks? lääkäri näytti kuvaa ja sanoi että kyllä ja minä tyhmä itkin ja itkin ja itkin lääkäri vaaan tuumas että oliko noin huonoja uutisia sanoin että ei tai en tiedä täytyy varmaan miettiä. Juteltiin kauan ja lähdin kotia soitin lähtiessä miehelleni ja sanoin vauvat voi hyvin oli pitkä hiljaisuus ja kuulu mitä ? sanoin uudelleen vauvat voivat hyvin.

Ensimmäiset 3 kk meni suuressa pelossa pelkäsin että saan kesken menon koska edellistenkin raskauden olen maannut ja huoli vauvojen hyvin voinnista oli suuri. 16-36 viikon otin todella rauhassa suurinman osan taisin maata.

Se tunteiden myllerrys mitä silloin kävin oli kamalaa tunsin inhoa ja mietin miten ihmeessä voin pärjätä.

Koitti vihdoin ja viimein sektio aika viikolla 37+5 olin niin väsynyt kun nukkumisesta ei tullut enään mitään.

Vauvat synty alle 2500g olimme sairaalassa 9 päivää kotiin tulo pelotti ja kauhistutti kun pienet täyty syöttää 2 tunnin välein no aika meni ja nyt likat on jo kohta puolivuotiaita ensimmäistä korvatulehdusta sairastetaan ja takana monta valvottua yötä silmät on ristissä mutta ei se mitään onne vaan niin ihania jos väsymys on kaksiskertaista on se onnikin

Tunne myllerrys on ollut valtavaa. Kyllä se munkin tiptop elämä loppu kaksosten myötä jos kerran viikossa pääsee kauppaan yksin olen todella tyytyväinen.

Mutta kumpi on raskaampi hoitaa koliikki vauva vai kaksoset? kolikki vauva

 

Kuulostaa kyllä melkoiselta tuo elämä Pikinen sinulla. Ihan akuitenkin kuulla että olette jaksaneet jo puoli vuotta ja sanot että myös onnenhetket ovat kaksinkertaistuneet. Meillä esikoisella ei virallsiesti diagnosoitu koliikkia, mutta sitä se todennäköisesti oli. Ehkä sitä senkin vuoksi ajattelee että kuinka kamalaa kahden lapsen kanssa tulee olemaan. Ja tietysti pelottaa sekin että jos kummatkin kaksosista vaikka huutaa koliikkia. Niitäkin kaksosia kun on kuulemma ollut.

Ja multa tuntuu aivan prikulleen tuolta mitä Vadelmaunelma kirjoitit. "Tuleva iso elämänmuutos vaan tuntuu niin vaativalta ja odottamattomalta sekä raskaalta. Itsekkäästi tunnustan, että luopuminen monista vapauksista tekee kipeää..." Mulla on aivan sama juttu. Kyllä ensimmäisen lapsen kanssa on tietysti tottunut jo luopumiseen joistakin asioista, mutta nyt tuntuu että en selviä hengissä kun se viimeinenkin oma-aika viedään pois. Meillä mies on tosi avulias ja auttaa nytkin jo kotitöissä ja sanoo koko ajan että yhdessähän tässä ollaan ja ei sun tarvitsekaan yksin selvitä. Niinhän se varmasti on, mutta silti jotenkin tuntuu että kaikki kaatuu päälle.

Mulla tuli torstai-iltana melkoisesti vuotoa ja luulin jo että kesken meni. Eilen aamulla päästiin lääkärissä käymään ja ultrasta nähtiin että siellä ne kummatkin menivät niin että raajat viuhtoivat. Jollakin tavalla se oli kuitenkin helpotus nähdä että kumpikin siellä porskutti. Vaikka kaksoset tuntuu järkyttävältä ajatukselta, ei sitä silti jotenkin keskenmenoakaan toivoisi. Eilinen päivä menikin sitten jo hyvin, mutta tänään on tullut taas itkua väännettyä. Mutta ehkä asiaan tosiaan tottuu kuukausien kuluessa.

Ja Vadelmaunelma, älä yhtään sano että sun pitäisi olla hiljaa ja valittamatta. Sitä vartenhan nämä palstat ovat että JOKAINEN saa purkaa sydäntään ja saada vertaistukea. Ne omat murheet ovat kuitenkin aivan yhtä isoja kuin toisillakin, olivat ne sitten rahallisia tai muita ongelmia. Meilläkin loppujen lopuksi eniten olen huolissani omasta jaksamisesta ja mielenterveydestä, mutta näköjään niistäkin vaivoista voi selvitä kuten Pikinen kirjoitti. Itse tietysti nyt tuntuu että kuinka rahallisesti sitten selvitään, mutta kuten mies tänään totesi niin tässähän on kuukausia aikaa. Vielä ehtii tapahtua vaikka mitä. Ja jos mekin saadaan toinen asunto myydyksi tai mies saa töitä, niin tilannehan kääntyy meilläkin hurjasti toiseen suuntaan.

Hei mähän rupesin jo melkein positiiviseksi