Kirjoitan tämän viestin silläkin uhalla, että saan nyt hirveät haukut ja "sormen heristelyt" ja vaikka mitkä osakseni. Eli tilanne on seuraava: meillä on lasta toivottu kesästä 2007 lähtien. Hoidoissa on juostu yli kaksi vuotta ja takana 2 biokemiallista raskautta, 1 keskeytynyt km rv 10+4 ja tuulimunaraskaus. Lapsettomuuden taustalla on paha endometrioosi, jota on jo kerran operoitukin ja lisää leikkauksia ehkä tulossa. Kaikki hoitomuodot käyty läpi.
Nyt raskaus alkoi 2.ICSI:n tuoresiirrosta ja olin onneni kukkuloilla, vaikka takaraivossa jyskytti koko pelko, että pieleen menee. Viime viikolla kävimme sitten varhaisultrassa rv 6+5, jossa selvisi, että tulossa onkin kaksoset. Ja nyt tulee se vaikea kohta: olen ihan kauhuissani, ahdistunut ja tuskastunut koko asiasta ja ilo raskaudesta katosi samantien. Olen tyrmistynyt siitä, että joku voi toivoa kaksosia ja olla "kateellinen" minulle. Päässä pyörii kaikki mahdolliset pelot keskosuudesta, vakavista vammoista, raskauskomplikaatioista jne. Ja puhumattakaan siitä arjesta: tuttavapiirissä yhdenkin vauvan vanhemmat ovat kuolemassa ja vajoamassa väsymykseen "kun on niin rankkaa", niin miten hitossa tästä selviää?!? Ja kieltämättä kun olen nyt muutaman pari päivää netissä surffaillut, niin aika kamalan kuvan olen saanut arjesta tuplavauvojen kanssa: huutoa yötä päivää, syöttämistä, syöttämistä, kroonista väsymystä, hermojen menetystä ja vaikka mitä. "Parhaimmat" muistot tuntuu olevan niillä, joilla jo tuplat isot.
En ymmärrä itseäni nyt yhtään, että miksi olen niin ahdistunut ja suorastaan alakuloinen enkä haluaisi kenellekään kertoa edes koko raskaudesta. En siis suoraan sanottuna tällä hetkellä koe iloa lainkaan ajatuksesta siitä, että olen raskaana ja tulossa on kaksi vauvaa. Koen tästä myös suurta syyllisyyttä, koska lasta ollaan toivottu niin kauan ja takana rankat hoidot ja keskenmenot. Ehkä kyse on osittain sellaisesta typerästä ja epärealistisesta ideasta, että olisin kaikena tämän paskan jälkeen ansainnut "helpon" vauva-arjen siten, että kerrallaan olisi tullut vain se yksi vauva enkä sitä, että tämä päätyykin nyt tuplakaaokseen.
Ja meillä ei ihan oikeasti ole luvassa mitään apua keneltäkään eli kaikki sukulaiset ja isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä ja ovat vielä työelämässä. Omat tuttavat ja ystävät taas ovat niin kiireisiä omine lapsineen tai sitten uraohjuksia. On varmaan pakko palkata ulkopuolinen siivooja ja lastenhoitajia. En voi sietää sitä ajatusta, että en pääse enää 100 vuoteen edes urheilemaan - se kun on yleensä mulla se konsti pysyä järjissäni ja lievittää stressiä noin muutenkin. Ja sellainen ajatuksin on, että en jaksa 2 vauvan kanssa, jos en pääse välillä yksikseni ja lievittämään väsymystä ja stressiä jotenkin.
Toivottavasti en loukannut ketään kirjoituksellani, mutta ihan vilpittömästi toivoisin, että joku muukin uskaltaisi tunnustaa, ettei niin älyttömän "onnesta haljennut " ollut, kun tieto tuplista tuli.
Ja toisaalta: samalla kuitenkin pelkään koko ajan sitä, että jokin raskaudessa menee pieleen. Jonkun mielestä varmaan ansaitsisinkin keskenmenon, kun mulla tällaisia ajatuksia on...
Mutta voiko siis alun ahdistuksesta päästä eroon vai olenko jotenkin ihan epänormaali? Jotenkin vain tiedostan sen, että luvassa ei todellakaan ole mitään vauva-arjen hekumaa vaan joku 24/7 työleiri, josta ei jälkikäteen muista mitään.
Nyt raskaus alkoi 2.ICSI:n tuoresiirrosta ja olin onneni kukkuloilla, vaikka takaraivossa jyskytti koko pelko, että pieleen menee. Viime viikolla kävimme sitten varhaisultrassa rv 6+5, jossa selvisi, että tulossa onkin kaksoset. Ja nyt tulee se vaikea kohta: olen ihan kauhuissani, ahdistunut ja tuskastunut koko asiasta ja ilo raskaudesta katosi samantien. Olen tyrmistynyt siitä, että joku voi toivoa kaksosia ja olla "kateellinen" minulle. Päässä pyörii kaikki mahdolliset pelot keskosuudesta, vakavista vammoista, raskauskomplikaatioista jne. Ja puhumattakaan siitä arjesta: tuttavapiirissä yhdenkin vauvan vanhemmat ovat kuolemassa ja vajoamassa väsymykseen "kun on niin rankkaa", niin miten hitossa tästä selviää?!? Ja kieltämättä kun olen nyt muutaman pari päivää netissä surffaillut, niin aika kamalan kuvan olen saanut arjesta tuplavauvojen kanssa: huutoa yötä päivää, syöttämistä, syöttämistä, kroonista väsymystä, hermojen menetystä ja vaikka mitä. "Parhaimmat" muistot tuntuu olevan niillä, joilla jo tuplat isot.
En ymmärrä itseäni nyt yhtään, että miksi olen niin ahdistunut ja suorastaan alakuloinen enkä haluaisi kenellekään kertoa edes koko raskaudesta. En siis suoraan sanottuna tällä hetkellä koe iloa lainkaan ajatuksesta siitä, että olen raskaana ja tulossa on kaksi vauvaa. Koen tästä myös suurta syyllisyyttä, koska lasta ollaan toivottu niin kauan ja takana rankat hoidot ja keskenmenot. Ehkä kyse on osittain sellaisesta typerästä ja epärealistisesta ideasta, että olisin kaikena tämän paskan jälkeen ansainnut "helpon" vauva-arjen siten, että kerrallaan olisi tullut vain se yksi vauva enkä sitä, että tämä päätyykin nyt tuplakaaokseen.
Ja meillä ei ihan oikeasti ole luvassa mitään apua keneltäkään eli kaikki sukulaiset ja isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä ja ovat vielä työelämässä. Omat tuttavat ja ystävät taas ovat niin kiireisiä omine lapsineen tai sitten uraohjuksia. On varmaan pakko palkata ulkopuolinen siivooja ja lastenhoitajia. En voi sietää sitä ajatusta, että en pääse enää 100 vuoteen edes urheilemaan - se kun on yleensä mulla se konsti pysyä järjissäni ja lievittää stressiä noin muutenkin. Ja sellainen ajatuksin on, että en jaksa 2 vauvan kanssa, jos en pääse välillä yksikseni ja lievittämään väsymystä ja stressiä jotenkin.
Toivottavasti en loukannut ketään kirjoituksellani, mutta ihan vilpittömästi toivoisin, että joku muukin uskaltaisi tunnustaa, ettei niin älyttömän "onnesta haljennut " ollut, kun tieto tuplista tuli.
Ja toisaalta: samalla kuitenkin pelkään koko ajan sitä, että jokin raskaudessa menee pieleen. Jonkun mielestä varmaan ansaitsisinkin keskenmenon, kun mulla tällaisia ajatuksia on...
Mutta voiko siis alun ahdistuksesta päästä eroon vai olenko jotenkin ihan epänormaali? Jotenkin vain tiedostan sen, että luvassa ei todellakaan ole mitään vauva-arjen hekumaa vaan joku 24/7 työleiri, josta ei jälkikäteen muista mitään.
Viimeksi muokattu: