Y
Yhteistyökyvytön
Vieras
Kertokaa, mitä teen. Olen aivan loppu tuon 9-vuotiaan lapsen kanssa.
Kyse on esikoisesta, ja olen yksinhuoltaja. Mies on kuvioissa (lasten isä) kiyllä säännöllisen epäsäännöllisesti ja pyydettäessä, mutta lasten koti ja yöpaikka on aina minun luonani.
Esikoispoika on aina ollut hurjan älykäs. Oppi lukemaan kolmivuotiaana, osa englantia ja on opetellut tähtitiedettä ja vaikka mitä. Soittaa konservatoriossa, on hyvin dominoiva ja voimakastahtoinen.
Ensimmäinen lapsenlapsi meidän serkusparvessa, ja siis kaiken huomion saanut. Mummuilta kalliitra lahjoja aina halutessaan, tahtonsa läpi saanut ja jatkuvaa suitsutusta erinomaisuudestaan ja ylivertaisuudestaan.
Olen itse joutunut mummujen kanssa riitoihin useasti koskien lapsen kohtelua. Olen sanonut, että lapsenpitää oppia myös myöntämään erehtyväisyytensä ja kestämään pettymyksiä sekä pyytämään anteeksi.
Minulla on myös nuorempi poika, kolmivuotias. Hän on hyvin sopeutuvainen, hiljainen, diplomaattinen. Odottaa vuoroaan, antaa omastaan. Halailee, suukottelee ja kavahtaa kovia ääniä.
En pärjää enää vanhemman lapsen kanssa. Hän haistattelee, huutelee eikä tottele minua lainkaan. Menee kun tahtoo, tulee kun tahtoo. Olen tiukka, älkää muuta luulko. Arestia on annettu, puhelin on otettu pois, tv:n katselukieltoa, on pleikkarikieltoa ja vaikka mitä. Ei toimi. Vitun ämmä ja idiootti olen silti. Lapsi on siis yhdeksänvuotias.
Hän ei tunnu erottavan oikeaa väärästä. Hänen moraalinsa ei sano, miten pitää toimias. Hän tavoittelee häikäilemättömästi omaa etuaan, ja ei kadu tekemisiään. Varastaa minulta ja isältään, jättäätekemättä pyydetyt työt ja valehtelee tehneensä niitä, myöhästyessään siirtelee kelloja jotta en huomaisi myöhästymistä jne. Kun kysyn, miksi, hän sanoo että aivan sama. Ei kiinnosta.
En halua enää tehdä lapsen kanssa mitään. Olen karsinut vieraita, sosiaalisia tilanteita ja menoja. Pelkään, että en hallitse lapsen käytöstä, hän saattaa vaikka yhtäkkiä lähteä toisen suuntaan ja sanoo, että aivan sama, ei kiinnosta tulla sinne mihin minä pyydän. Luonnollisesti pikkuveli kärsii tästä kovasti, joutuu aina toispuoliseen asemaan, odottamaan ja seuraamaan sivusta. Olen siitäkin hvin huolissani.
Kävimme perheneuvolassa viime kevään. Psykologin ja psykiatrin arvioinneissa lapsi oli täydellisen fiksu, filmaattinen ja käyttäytyi erittäin hyvin. Lapsessa ei ole mitään vikaa, hän vaan on hyvin älykäs heidän mukaansa. Suoritti ikätasoaan paremmin kaikki tehtävät.
Tiedän. Tiesin tämän kaiken jo, kun aikaa varasimme. Kun vihdoin vastaanotolle pääsimme puolen vuoden kuluttua, sanoin kahden kesken psykiatreille, että tiedän lapsen olevan fiksu ja osaavan manipuloida erittäin taitavasti kaikkea ja kaikkia. Minua ei uskottu, koska lapsestaei löytynyt mitään diagnoosia, ei autismikirjoa, ei aspergeria eikä muutakaan.
Myöhemmin pyysin perheneuvolasta kirjallisesti paperit, jotka meistä oli kirjoitettu. Niiden mukaan lapsi on täysin terve ja normaali, mutta äiti on "yhteistyökyvytön" ja "liian ankara".
Se siis siitä. Apua emme saaneet, vaan arki on entistä kamalampaa tuon lapsen kanssa. Se on kuin skitsofreenikko; välillä kuin enkeli, välillä aivan hirviö, yritti mm. heittää minua päähän keraamisella kahvikupilla niin lujaa, kuin jaksoi. Aivan, olenhan yhteistyökyvytön? En enää tiedä, mitä teen. Pikkuveli kärsii ja en enää itsekään haluaisi edes puhua tälle esikoiselle, olen koko ajan itkuherkkä ja kuolemanväsynyt.
Sanotte, että olen ehkäpä masentunut. Voin ollakin, mutta minun masennusläälitykseni ei paranna poikani tilannetta. En vielä koe sellaista tarvitsevanikaan. Mutta kertokaa, mitä teen. Auttakaa!
Kiitos ja anteeksi kamala vuodatus sekä kirjoitusvirheet, joita en jaksa nyt enää käydä läpi.
Kyse on esikoisesta, ja olen yksinhuoltaja. Mies on kuvioissa (lasten isä) kiyllä säännöllisen epäsäännöllisesti ja pyydettäessä, mutta lasten koti ja yöpaikka on aina minun luonani.
Esikoispoika on aina ollut hurjan älykäs. Oppi lukemaan kolmivuotiaana, osa englantia ja on opetellut tähtitiedettä ja vaikka mitä. Soittaa konservatoriossa, on hyvin dominoiva ja voimakastahtoinen.
Ensimmäinen lapsenlapsi meidän serkusparvessa, ja siis kaiken huomion saanut. Mummuilta kalliitra lahjoja aina halutessaan, tahtonsa läpi saanut ja jatkuvaa suitsutusta erinomaisuudestaan ja ylivertaisuudestaan.
Olen itse joutunut mummujen kanssa riitoihin useasti koskien lapsen kohtelua. Olen sanonut, että lapsenpitää oppia myös myöntämään erehtyväisyytensä ja kestämään pettymyksiä sekä pyytämään anteeksi.
Minulla on myös nuorempi poika, kolmivuotias. Hän on hyvin sopeutuvainen, hiljainen, diplomaattinen. Odottaa vuoroaan, antaa omastaan. Halailee, suukottelee ja kavahtaa kovia ääniä.
En pärjää enää vanhemman lapsen kanssa. Hän haistattelee, huutelee eikä tottele minua lainkaan. Menee kun tahtoo, tulee kun tahtoo. Olen tiukka, älkää muuta luulko. Arestia on annettu, puhelin on otettu pois, tv:n katselukieltoa, on pleikkarikieltoa ja vaikka mitä. Ei toimi. Vitun ämmä ja idiootti olen silti. Lapsi on siis yhdeksänvuotias.
Hän ei tunnu erottavan oikeaa väärästä. Hänen moraalinsa ei sano, miten pitää toimias. Hän tavoittelee häikäilemättömästi omaa etuaan, ja ei kadu tekemisiään. Varastaa minulta ja isältään, jättäätekemättä pyydetyt työt ja valehtelee tehneensä niitä, myöhästyessään siirtelee kelloja jotta en huomaisi myöhästymistä jne. Kun kysyn, miksi, hän sanoo että aivan sama. Ei kiinnosta.
En halua enää tehdä lapsen kanssa mitään. Olen karsinut vieraita, sosiaalisia tilanteita ja menoja. Pelkään, että en hallitse lapsen käytöstä, hän saattaa vaikka yhtäkkiä lähteä toisen suuntaan ja sanoo, että aivan sama, ei kiinnosta tulla sinne mihin minä pyydän. Luonnollisesti pikkuveli kärsii tästä kovasti, joutuu aina toispuoliseen asemaan, odottamaan ja seuraamaan sivusta. Olen siitäkin hvin huolissani.
Kävimme perheneuvolassa viime kevään. Psykologin ja psykiatrin arvioinneissa lapsi oli täydellisen fiksu, filmaattinen ja käyttäytyi erittäin hyvin. Lapsessa ei ole mitään vikaa, hän vaan on hyvin älykäs heidän mukaansa. Suoritti ikätasoaan paremmin kaikki tehtävät.
Tiedän. Tiesin tämän kaiken jo, kun aikaa varasimme. Kun vihdoin vastaanotolle pääsimme puolen vuoden kuluttua, sanoin kahden kesken psykiatreille, että tiedän lapsen olevan fiksu ja osaavan manipuloida erittäin taitavasti kaikkea ja kaikkia. Minua ei uskottu, koska lapsestaei löytynyt mitään diagnoosia, ei autismikirjoa, ei aspergeria eikä muutakaan.
Myöhemmin pyysin perheneuvolasta kirjallisesti paperit, jotka meistä oli kirjoitettu. Niiden mukaan lapsi on täysin terve ja normaali, mutta äiti on "yhteistyökyvytön" ja "liian ankara".
Se siis siitä. Apua emme saaneet, vaan arki on entistä kamalampaa tuon lapsen kanssa. Se on kuin skitsofreenikko; välillä kuin enkeli, välillä aivan hirviö, yritti mm. heittää minua päähän keraamisella kahvikupilla niin lujaa, kuin jaksoi. Aivan, olenhan yhteistyökyvytön? En enää tiedä, mitä teen. Pikkuveli kärsii ja en enää itsekään haluaisi edes puhua tälle esikoiselle, olen koko ajan itkuherkkä ja kuolemanväsynyt.
Sanotte, että olen ehkäpä masentunut. Voin ollakin, mutta minun masennusläälitykseni ei paranna poikani tilannetta. En vielä koe sellaista tarvitsevanikaan. Mutta kertokaa, mitä teen. Auttakaa!
Kiitos ja anteeksi kamala vuodatus sekä kirjoitusvirheet, joita en jaksa nyt enää käydä läpi.
