Kiitos, Papagena! :flower:
Kyllähän se oli todella rankka kokemus, ja surutyö on edelleen kesken. Aika kamalaa oli myös elokuun loppu, jollon olis ollu tuon raskauden laskettu aika. Eikä sitä voi olla edelleen ajattelematta, että JOS kaikki olisi menny hyvin, niin meillä tuhisisi kuukauden ikäinen vauva täällä... :'(
Olin kevättalven aika masentunu, eikä elämä oikeastaan ollu minkään arvoista mun mielestä. Nyt ollaan jo voiton puolella! Onneksi mulla on maailman ihanin mies, joka jaksoi tukea ja ymmärsi katseesta, että missä mennään. Hänelle tuo raskaus ei tietysti samallai ollu ja tuntunu, kun mulle ja hällä olikin suurin huoli se, että selviänkö minä. Meni leikkuusaliin meno sen verran kinttaalle, että meinasi henkikulta lähteä.
Piiperolle tiedoksi, että tämän lapsettomuuden "alkaminen" on vielä meillä niin alussa, että tässä vaiheessa meitä ei oikeastaan lohduta yhtään se, kuinka kauan kukakin on yrittäny lastaan. Ei meilläkään esikko ole lähteny helposti alkuun. 1 1/2 vuotta häntä yritettiin. Ja meille todellakin tämä sekundäärisen lapsettomuuden toteaminen oli shokkihoitoa! Ei millään pahalla.
Minä olen alun perin Kajaanista, ja siellä olen tavannu mieheni, mutta nyt asutaan pienemmällä paikkakunnalla. Mä (vielä toistaiseksi) haluan pitää kotikuntani salassa, ja myös mieheni kotikunnan, Kainuu on sen verran pieni, että ei tiedä vaikka sattuisi tuttuja olemaan samoilla sivuilla. Ja täällähän kun saa olla kasvoton, ja anonyymi tyyppi nimimerkin takana, niin käytän tätä hyväkseni.
Sen verran voin kuitenkin kertoa, että teen päivätyöni lasten parissa.