Kaikki pyrkivät johonkin, minä vaihdan vaippoja

[Lilith]

Kaikki menevät johonkin, ja tunnen olevani ns. ulkopuolinen. Yksi kaveri lähtee Saksaan opiskelemaan ja toinen suunnittelee muuttoa Englantiin. Yksi opiskelee lääkiksessä ja muutama muu pyrkii yliopistoon. Yksi on hyväpalkkaisessa työssä, mutta miettii tahtooko vielä kuitenkin jotakin opiskella. Tulevaisuuden suunnitelmat -keskusteluun on jotenkin vaivaannuttavaa ja vaikeaa osallistua, kun minä olen suunnitellut "vain" olevani kotona lapsen kanssa.

Suurin osa kavereistani on siis lapsettomia ja huomaan, että nämä suuria suunnitelmia tekevät eivät yhtään ymmärrä, miksi joku haluaa olla kotona lapsensa kanssa mahdollisimman pitkään. Totta puhuen olen viime aikoina huomannut, ettei myöskään äitini ymmärrä. Monen läheiseni (myös äitini) on vaikea sulattaa sitä, ettei minulla oikeasti ole korkealle tähtääviä haaveita työn suhteen.

Aina kun näistä asioista syntyy keskustelua, tunnelma muuttuu hymisteleväksi ja vaivaantuneeksi, kun minulta kysytään mitä aioin tehdä. Tätä samaa keskustelua käydään lähes aina, kun tapaan pitkäaikaisia ystäviäni, sillä kaikki ovat siinä ns. murrosvaiheessa, jolloin päätetään mitä tehdään. Joka kerta vastaan siihen, että olen kotona niin kauan kuin vain voin, ja suoritan kouluni loppuun hiljaksiin lapsen kanssa olemisen ohella.

Minulle on tärkeää saada olla lapsen kanssa silloin, kun lapsi on pieni jne. Kotona oleminen ei ole myöskään muodostunut raskaaksi tai liian väsyttäväksi, enkä kaipaa opiskelemaan tai töihin. Tämän perusteleminen alkaa kuitenkin ottaa voimille, kun niin harvassa on ne ihmiset, jotka oikeasti ymmärtävät ratkaisuni.

Mitäs luulette, johtuuko ymmärtämättömyys vain siitä, ettei ystävilläni ole vielä lapsia vai onko yleistäkin ajatella, että kotiäitiys ei ole "oikea" pyrkimys tulevaisuudelle?

 

["vieras"]

Mulla on 30-v juhlat ensi viikolla.
Tai siis mennään ravintolaan syömään.
Oon raskaana 9+3rv ja mulla on 6kk vauva.
Tuntuu, et ne on mun hautajaiset.
Tervetuloa elämään taas 5:n vuoden päästä, ellen ole siinä vaiheessa niin ihmisraunio, että pääsen taas elämään..

 

[Madicken04]

Ihmiset haluaa elämältään erilaisia asioita. Jotkut pikkulasten äiditkin muuttavat ulkomaille, opiskelevat/haaveilevat opinnoista alalla johon on vaikea päästä, suunnittelevat uraa jne. Ja toisaalta on lapsettomia joiden suunnitelmiin kuuluu jonkun "tavisammatin" hankkiminen, töissäkäynt ja ehkä sopivassa vaiheessa perheen perustaminen.

Varmaan jos itsellä on kovin korkealentoiset suunnitelmat niin toisen haave hoitaa lapsia kotona mahdollisimman pitkään kuulostaa jotenkin vieraalta. Mutta ei sitä toisaalta ymmärrä kaikki hekään kellä itsellä on lapsia.

 

["mää"]

minulla on kanssa olllut tuo fiilis aikoinaan. 11 vuotta sitten tuntui että kaverit menevät toisiin kaupunkeihin opiskelemaan, hankkivat töitä ja seukkaavat useita miehiä. Itsellä oli silloin vauva-aika ja oma elämä tuntui hyvin tyhjältä.. Nyt ne kaverit jotka silloin tuntuivat fiksummilta koettavat hädissään saada perhettä kasaan. Aika hassua oikeastaan. Itsellä on jo 3 mukulaa ,sama mies jo 12 vuoden takaa, ammatti ja omakotitalo. Eli kaikki mitä olen aina halunnut! Reitti vaan oli erilainen kuin muilla
Aikansa kutakin sanoisin sinulle.. Älä murehdi vaan ota ilo irti vauva-ajasta! Kaikkea kerkee mutta ei kannata haalia itselle liikaa stressiä tai murhetta..Ota päivä kerrallaan, sinun elämäsi on sinun elämääsi!

 

[yhäri]

Mikäs se siinä. Minulta putosi (pudottautui) muutama tyyppi pois kaveripiristä kun tulin äidiksi, sitä sattuu.
Minä siirryin takaisin työelämään heti äitiysloman päätyttyä, minulla ei ollu muita vaihtoehtoja (jäin yksinhuoltajaksi kesken äityisvapaan ja asuntolaina oli maksettava).
Tee niin kuin oikealta tuntuu, mutta varmistathan että se "suoritan kouluni loppuun hiljaksiin lapsen kanssa olemisen ohella." ei johda siihen että opintopisteet vanhenevat ja joudut ajoittamaan koko savotan alusta. Se voi yllättävän äkkiä johtaa siihen että olet kohta elämäänsä pettynyt nelikymppinen vailla minkään valtakunnan koulutusta saati työkokemusta.

 

[yhäri]

[QUOTE="mää";26575952]minulla on kanssa olllut tuo fiilis aikoinaan. 11 vuotta sitten tuntui että kaverit menevät toisiin kaupunkeihin opiskelemaan, hankkivat töitä ja seukkaavat useita miehiä. Itsellä oli silloin vauva-aika ja oma elämä tuntui hyvin tyhjältä.. Nyt ne kaverit jotka silloin tuntuivat fiksummilta koettavat hädissään saada perhettä kasaan. Aika hassua oikeastaan. Itsellä on jo 3 mukulaa ,sama mies jo 12 vuoden takaa, ammatti ja omakotitalo. Eli kaikki mitä olen aina halunnut! Reitti vaan oli erilainen kuin muilla
Aikansa kutakin sanoisin sinulle.. Älä murehdi vaan ota ilo irti vauva-ajasta! Kaikkea kerkee mutta ei kannata haalia itselle liikaa stressiä tai murhetta..Ota päivä kerrallaan, sinun elämäsi on sinun elämääsi![/QUOTE]

Vähän särähtää korvan tuo "koettavat hädissään"
Itse opiskelin pitkään ja matkustelin. En juossut miesten perässä vaan seurustelin saman kanssa 12 vuotta. Lapsen sain (sen saman miehen kanssa) vasta kun aika tuntui oikealta. Minulle se "oikea aika" oli 35v.
Kukin tavallaan. Moni niistä jotka on valinut kuten sinä on nykyisin toisella tai jopa kolmennella kierroksella. Kaikilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri puolison valinnan kanssa kuin sinulla.

 

["tuisku"]

Eihän elämässä ole mitään opaskirjaa tai säntöä, miten sitä pitäisi elää. Vaikka välillä siltä tuntuukin, kun muiden - omasta mielestään oiken elävien- juttuja kuunteleekin. Tuo suunnitelma kuulostaa minusta ihan hyvältä, olla lasten kanssa mahdollisimman pitkään kun ne nyt on kerta tehtykin. Enkä tiedä ketään, joka oikeasti katuisi sitä päätöstä jälkeenpäin.

Tietääkseni ei ole mitään etappia, johon pitäisi pyrkiä. Hei haloo, katsokaa ulos: eivät kaikki ihmiset ole korkeastikoulutettuja, eikä pidäkkään olla. Ja kaikenlaisia ihmisiä työelämässä vielä tarvitaan, niitä tavallisiakin joita ilman maailma ei pyöri. Kaikilla ei myöskään ole omakotitaloa, autoa tai edes terveyttä ja silti ovat elämäänsä ihan tyytyväisiä ja onnellisia.

 

[Salla07]

Mullehan naapuritkin sanoi kahden lapsen jälkeen, että mene pois kotoa välillä Musta oli ihan kivaa olla kotona, ja vielä syntyi kolmas.
Aikansa kutakin, kunhan tuo nuorin täyttää 3v niin sitten taitaa olla mun aika lähteä sinne kuuluisaan JONNEKIN.
mun kaverit kanssa valmistuu tässä, pari on jo saanut lapsen, osa on ulkomailla. Välillä sellaista pientä miettimistä toki että mitä jos ei olisi lapsia, että missä olisin nyt.

 

[---]

Minäkin olen nyt kotona ja keskityn pieneen tyttööni, tulevat vuodet. Mutta on minulla silti haaveita siitä, että lähtisin jatko-opiskelemaan jne. Tai sitten vaan palaan omaan työhöni takaisin Mutta ei kotiäitiys sulje pois sitä, että myöhemmin tekisi jotain. Ei kai kovin moni ole suunnitellut olevansa aina vaan kotona. Onhan se totta että ei kovin korkealla ole suunnitelmat, jos aikoo vaan loppuelämänsä olla kotiäitinä. Kasvaahan ne lapsetkin isoiksi.

 

[siinä taas kommentti]

olet kohta elämäänsä pettynyt nelikymppinen vailla minkään valtakunnan koulutusta saati työkokemusta.

Nelikymppisenähän vasta opiskellaan se uusi oikea haaveammatti ja haistatetaan tylsälle nuoruusvuosien työlle pitkät. Ja muutenkin uskalletaan ottaa käännekohtia elämässä.

Tuo on parikymppisten kuvitelmaa, että kyllä ne nyt ovat nelikymppisinä pettyneitä elämäänsä elleivät suorita sitä sun tätä.

 

[yhäri]

Nelikymppisenähän vasta opiskellaan se uusi oikea haaveammatti ja haistatetaan tylsälle nuoruusvuosien työlle pitkät. Ja muutenkin uskalletaan ottaa käännekohtia elämässä.

Tuo on parikymppisten kuvitelmaa, että kyllä ne nyt ovat nelikymppisinä pettyneitä elämäänsä elleivät suorita sitä sun tätä.

Et sitten lukenut muuta kuin tuon lauseen. Olen nelikymppinen
Osa entisistä peruskoulukavereistani on noita toisella/kolmannella kierroksellaolevia, osa taas onnensa jo nuorena löytäneitä onnekkaita, osa ikuisia opiskelijoita, osa urajyriä, osa taivaanrannanmalareita, ja loput jotain muuta, kuka mitäkin.
Siinä olet oikeassa että aika monelle iskee joku "paniikki" tässä neljänkympin kohdalla, tunne että "että tässäkö tämä oli". Osa panikoijista hankki uuden ammatin, osa lähtee koheltamaan yöelämään ja sössii niillä reissuilla parisuhteensa, osa hankkii vain jonkun uuden harrastuksen.
Eikä se neljänkympin haaveammatti ole sen "oikeampi" kuin se kahdenkympin ammattikaan. Siitä kahdenkympin ammatista vaan sattuu olemaan jo käytännön kokemusta ja ajatellan/tiedetään että sitä ei halua/pysty tekemään loppuelämäänsä (esim. fysiikka ei välttämättä kestä tai ala on ns. kuoleva ala eikä töitä tule enää kohta löytymään). Aika näyttää sitten joskus kuinka nappiin vai kuinka pahasti pieleen se neljänkympinhaveammatti meni.

 

[rietas]

Jos olet onnellinen noin ja haluat noin elää, niin mitä sitä vaivaamaan päätään sillä, mitä muut siitä ajattelee? Sinun elämäsihan se on, ei heidän

 

[Phoebsi]

On olemassa niin vahvat normit sen suhteen, mitä "pitää" tehdä että jotkut ihmiset eivät käsitä elämää niiden ulkopuolella. Eivät, vaikka minusta niin moni tekee niin eri tavalla kuin mihin on totuttu.

 

[yhäri]

" Kukaan ei voi pakottaa minua olemaan onnellinen hänen tavallan."
- Immanuel Kant, 1793

mitäpä tuohon lisäämään

 

[Lilith]

Minäkin olen nyt kotona ja keskityn pieneen tyttööni, tulevat vuodet. Mutta on minulla silti haaveita siitä, että lähtisin jatko-opiskelemaan jne. Tai sitten vaan palaan omaan työhöni takaisin Mutta ei kotiäitiys sulje pois sitä, että myöhemmin tekisi jotain. Ei kai kovin moni ole suunnitellut olevansa aina vaan kotona. Onhan se totta että ei kovin korkealla ole suunnitelmat, jos aikoo vaan loppuelämänsä olla kotiäitinä. Kasvaahan ne lapsetkin isoiksi.

Tottakai minullakin on haaveita jne. töiden ja opiskelunkin suhteen tulevaisuudessa, mutta en jotenkin koe, että osaisin niistä keskustella tässä vaiheessa, kun eivät ole ajankohtaisia.

Harva tosiaan aikoo loppuelämäänsä kotona viettää. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan (ainakaan niin, että se aikomus käytännössä toteutuisi).