Kaikki kiva menee aina pieleen

[Ken guru]

Kun kyse on lastenleffasta, niin uskoisin että kovinkaan monia ei kuiskaaminen siellä haittaa. Mulla on yleensä aika suuret vaatimukset lasten (omien ja vieraiden ) käytöksen suhteen, mutta kuiskaaminen elokuvateatterissa lastenleffan aikana ei kyllä koskaan ole ollut sellainen asia josta ärsyyntyisin. Päinvastoin, on loogista että lastenleffassa on lapsia, ja lapset eivät ole aikuisia joten lapset eivät myöskään yleensä istu 1,5 h paikoillaan hiiskumatta.

Ajattelisit asiaa lapsesi kannalta. Hän pääsi elokuviin, hänellä oli hauskaa, hän halusi kuiskia jotain elokuvaan liittyvää äidille - ja äiti suuttui, kielsi, alkoi itkemään ja selittämään että hänellä on paha mieli. Ei tainnut lapsellekaan jäädä hyvä mieli tästä reissusta

Sama juttu!

 

[a_p]

Taitaa olla mulla vielä analysoitavaa tässä. Kiva lukea ulkopuolisten mielipiteitä. Mä en oo pitäny itteeni minään superitiukkiksena, ehkä tiukempi kuri meillä on kun monilla tuntemillani perheillä kuitenkin. En mä kuitenkaan mikään natsi ole.

Mä haluaisin kasvattaa mun lapsesta fiksun aikuisen, ettei siitä tulisi sellaista aikuista, joka hölisee ja kuiskii elokuvateatterissa. Kyllä mä tiedän, että sellaisia aikuisiakin on, mutta en halua mun lapsen kasvavan sellaiseksi.

Kuitenkin tästä voi päätellä, että ei kaikki menny ihan putkeen. Ehkä mun oma väsymystila vaikuttaa siihen, kuinka herkästi puutun johonkin. Nyt toi kuiskuttelu yhdistettynä siihen hyörimiseen ja penkin potkimiseen ei mahtunu mun sietokykyyn.

Ehkä mä itse sitten ole tässä ajasta riippumatta se ilonpilaaja. Jostain syystä se olin lapsenakin aina minä meistä sisaruksista, joka pilasi aina kaiken. En muista, että sisaruksia olis ikinä syytetty siitä. En osaa sanoa millä tavalla mä lapsena kaiken aina pilasin. Olinko mä vaan puhelias häsläri, niin kun toi mun oma lapseni on? Vai olinko mä samanlainen helposti mököttäjä kun näyttävästi yhä vieläkin? En tiedä kumpi näistä on tän koko perheen päivän pilaamisen aina aiheuttanut. Sori tällainen itsereflektio.

Ehkä mä lähetän seuraavalla kerralla miehen viettämään sitä kivaa päivää lapsen kanssa. Ehkä se voi sitten arvioida, onko lapsen käytöksessä oikeasti jotain vikaa vai ei. Tosin monessa asiassa mies on mua tiukempi.

 

[Ken guru]

Taitaa olla mulla vielä analysoitavaa tässä. Kiva lukea ulkopuolisten mielipiteitä. Mä en oo pitäny itteeni minään superitiukkiksena, ehkä tiukempi kuri meillä on kun monilla tuntemillani perheillä kuitenkin. En mä kuitenkaan mikään natsi ole.

Mä haluaisin kasvattaa mun lapsesta fiksun aikuisen, ettei siitä tulisi sellaista aikuista, joka hölisee ja kuiskii elokuvateatterissa. Kyllä mä tiedän, että sellaisia aikuisiakin on, mutta en halua mun lapsen kasvavan sellaiseksi.

Kuitenkin tästä voi päätellä, että ei kaikki menny ihan putkeen. Ehkä mun oma väsymystila vaikuttaa siihen, kuinka herkästi puutun johonkin. Nyt toi kuiskuttelu yhdistettynä siihen hyörimiseen ja penkin potkimiseen ei mahtunu mun sietokykyyn.

Ehkä mä itse sitten ole tässä ajasta riippumatta se ilonpilaaja. Jostain syystä se olin lapsenakin aina minä meistä sisaruksista, joka pilasi aina kaiken. En muista, että sisaruksia olis ikinä syytetty siitä. En osaa sanoa millä tavalla mä lapsena kaiken aina pilasin. Olinko mä vaan puhelias häsläri, niin kun toi mun oma lapseni on? Vai olinko mä samanlainen helposti mököttäjä kun näyttävästi yhä vieläkin? En tiedä kumpi näistä on tän koko perheen päivän pilaamisen aina aiheuttanut. Sori tällainen itsereflektio.

Ehkä mä lähetän seuraavalla kerralla miehen viettämään sitä kivaa päivää lapsen kanssa. Ehkä se voi sitten arvioida, onko lapsen käytöksessä oikeasti jotain vikaa vai ei. Tosin monessa asiassa mies on mua tiukempi.

Hyvä idea! Ja kivasti käsittelet tätä asiaa. Sellaista vielä sanoisin, että muista nyt olla armoillinen itsellesikin, että et itseäsi turhaan ruoski ja syyttele. Ei se reissu ehkä lapselle ollut niin "katastrofaalisen oloinen" kuin sulle, uusikaa vaan tuo reissu tai tehkää jotain muuta kivaa yhdessä. Mikäs se parempaa lapselle kuin "laatuaika" oman vanhempansa kanssa .

 

[a_p]

Tottakai... lastakin harmitti äidin tiuskinta ja hän halusi huomiota, vaikka sitten negatiivisen kautta. Mun mielestä on ihan vanhemman vastuu vastailla lapsen kysymyksiin elokuvan aikana. Lapsi ei ymmärrä kaikkea kuten aikuinen, joten on mun mielestä aika julmaa käskeä lasta katsomaan ja kokemaan uusi, voimakas elämys hiiren hiljaa, ilman että saa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.
Sä aiheutat tuon pieleen menemisen kyllä itse. Lapselta pitää vaatia käyttäytymistä, esim. se tuolien potkiminen ei ole ok. Mutta taisit kyllä itse pilata päivänne, ei lapsi...

Ei se mitään kysellyt. Ne se kuiskimiset oli tyyliin, "hei kato tonne taakse" (no en todellakaan kattonu), "toi on aika hassu" (siihen vaan nyökkäsin), käskevästi: "anna mulle niitä sun karkkeja" (no en antanu kun ne oli salmiakkeja mistä se ei tykkää, eikä edes pyytäny nätisti), "mäpäs vien nää popcornit itelleni nyt" (aha). Eli ihan turhaa pölinää. Ainoa elokuvaan liittyvä oli toi olipa toi hassu, sen lisäks noista ehkä hyväksyisin, jos nätisti pyytäis vaikka sitä karkkia. Varmasti vastaisin kuiskaamalla, jos lapsi kysyisi vaikka, että jäikö toi hahmo nyt pulaan, eikai sen äiti jättäny sitä yksin tms. Toisaalta alkaa 6-vee olemaan jo niin iso, että kai sitä voisi esittää ne kysymykset jälkikäteen tai malttaa odottaa ja katsoa siitä leffasta, että mitäköhän jollekin käy.

 

[..]

Se että lasten hauskan pidossa tuntuu kaikki menevän usein pilalle, johtuu siitä että aikuiset odottavat lasten olevan kiitollisia kun he järjestävät lapsille kivaa. Odotukset ovat usein aivan liian korkeita.

Opettele ajattelemaan että lapsi ei ole paha, vaan käytös on sopimatonta tilanteeseen. Silloin sinun on helpompi "katkaista" pettymyksesi. Muutenkin lapselle pitäisi aina korostaa että lapsi on ihana mutta käytös on rumaa.

Lasten elokuvissa on ihan sallittua kuiskailla. Elokuvat voivat jännittää, pelottaa tai ovat vaan niin ihania että niitä on pakko kommentoida. Siirtyminen ja potkiminen taas varmaan olivat protestia sinun käytöksestäsi.

Mielestäni itse pilasit lapsen hyvän päivän.

 

[Ken guru]

Ei se mitään kysellyt. Ne se kuiskimiset oli tyyliin, "hei kato tonne taakse" (no en todellakaan kattonu), "toi on aika hassu" (siihen vaan nyökkäsin), käskevästi: "anna mulle niitä sun karkkeja" (no en antanu kun ne oli salmiakkeja mistä se ei tykkää, eikä edes pyytäny nätisti), "mäpäs vien nää popcornit itelleni nyt" (aha). Eli ihan turhaa pölinää. Ainoa elokuvaan liittyvä oli toi olipa toi hassu, sen lisäks noista ehkä hyväksyisin, jos nätisti pyytäis vaikka sitä karkkia. Varmasti vastaisin kuiskaamalla, jos lapsi kysyisi vaikka, että jäikö toi hahmo nyt pulaan, eikai sen äiti jättäny sitä yksin tms. Toisaalta alkaa 6-vee olemaan jo niin iso, että kai sitä voisi esittää ne kysymykset jälkikäteen tai malttaa odottaa ja katsoa siitä leffasta, että mitäköhän jollekin käy.

Tästä olen vähän eri mieltä. 6-vuotias on vielä tosi pieni eikä mun mielestä tuollaista voi vielä vaatia. Kouluiässä, ekan luokan kevätlukukaudella alkavat osaamaan enemmän istua paikallaan ja sitä kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä on enemmän.

 

[kaffetauko]

Kuvauksesi perusteella ajattelisin, että kuiskailu / heiluminen ainakin alkuunsa ei ollut mitenkään kiukuttelua tai tarkoituksellista huonoa käytöstä vaan innostuksesta johtuvaa tohottamista? Lapsi oli innoissaan ja ehkä jännityksissään ja se sitten purkautui tuollaisena käytöksenä?

Ehkäpä auttaisi jos mennessänne tuollaisiin tilanteisiin juttelisitte etukäteen (en tiedä teittekö näin?) mitä siellä on, mitä tapahtuu, mitä saa/ei saa tehdä ja miksi, miten vaikka mieleen tulleet asiat voi kertoa äidille mahd pienellä häiriöllä jne. Kannattaa aina etukäteen kertoa odotukset, se toimii mielestäni paremmin kuin tilanteessa kieltäminen pelkästään. Toki voi silti olla vaikeaa ja pitää harjoitella.

Älä silti laita aina vaan isää kivoihin päiviin vaan keksikää jotain joka teistä molemmista olisi tytön kanssa kivaa.

 

[a_p]

Huh. Tää on kyllä rankkaa tää omien tekojensa analyysi. Lopputulema oli nyt se, että puhuin lapsen kanssa tästä koko hässäkästä. Tyttö pyysi anteeksi sitä, ettei totellut. Mä pyysin anteeksi sitä, että mä olin niin ankara. Sanoin kyllä, elokuvissa pitää osata olla rauhassa, sen takia siis komensin. Mutta olin kohtuuttoman ankara siinä sen jälkeen. Lapsen mielestä meillä oli elokuvissa kivaa.

Mulla tais tää tunne räjähtää viis minuuttia ennen kotiovea. Kyllä mä komentelin kaikesta mielestäni aiheellisesta siis koko matkan ja en ehkä ollut kovin lämminhenkinen. Mutta just vähän ennen kun oltiin kotona, mua alko ahdistaa ja itkettää tää koko homma, tuli sellanen olo, että pilalle meni taas. Ehkä sitten tajusin sillon, että tää ei mennyt munkaan osalta ihan putkeen. En tiedä, ehkä tää päivä meni pilalle lapsen mielestä vasta siinä kohti, kun mä aloin itkeä sitä omaa pettymystäni. Sitä ennen oli ihan kivaa, vaikka äiti välillä komensikin. Kotiin kun päästiin, tyttö alko piirtää ja toi mulle paperinpalan, missä on iso punainen sydän. Ei kaikki mennytkään ihan pilalle. Näkipähän 6-vuotias taas, että äiti on inhimillinen olento, joka ei ihan yllä täydellisyyteen hänkään.

 

[Kerpele]

Ei nyt ihan sama asia mutta mä räjähdin tänään 3-vuotiaalle joka riekkuu joka ilta (innostaen 2-vuotiaan sisarensa myös mukaan) sen 1,5 tuntia kun yritän lapsia nukuttaa.. Poika on kyllä selvästi hieman "erilainen", ei diagnosoitu miksikään mutta mm. pk:sta tullut palautetta siihen suuntaan että minä en ainoastaan kuvittele hänen olevan astetta haastavampi tapaus.

No, mutta joka tapauksessa, minä, aikuinen ihminen sulkeuduin saunaan hetkeksi kun tuntui että pää leviää siihen paikkaan kun joka ilta samaa hiton helvettiä.. Minä yritän pitää tietyt rutiinit ja luen kirjaa, laulan ja paijaan.. Heittäisin vaikka kärrynpyöriä jos vain saisin nukutukset sujuvimmiksi mutta kun ei juma, ei.. Ja sitten karjuin siitä saunan oven läpi että "Mene nyt pelleilemään sinne sänkyys, minä en enää jaksa kattoa sua kun pelleilet vaan aina" "oon niin kyllästynyt tohon hemmetin riekkumiseen, en jaksa enempää". Enkä sanonut ääneen mutta mietin kyllä.. "Miksi sun pitää olla tollanen, miksi sä olet niin vaikea?!?".

Ja sen jälkeen kun sitten lopulta menin pojan viereen sänkyyn paijaamaan taas niin ajattelin vain että miten ihmeessä muu maailma poikaa kohtelee kun oma äitikin menettää käpynsä.. Mun, kenen pitäisi olla aina se tuki ja turva, se järkevä.

 

[Miili]

Mä oon sellanen kaikki tai ei mitään tyyppi, eli mulla menee kans kuppi nurin jos oon järkänny jotain kivaa (ja vielä maksanut) ja sitten laps mun mielestä tahallaan pilaa koko jutun. Meillä näitä onneks tulee aika harvoin, mutta tunnistin tosta sun jutusta että meillekin on käynyt noin. En osaa auttaa mutta jos vertaistuki helpottaa oloa niin ole hyvä =).

 

[a_p]

Kiitos Kerpele kommentista, juuri tuollaisesta ärsyyntymisestä oli mullakin kyse. Ja toisin kun joku toinen tuolla sanoi, en mä siellä leffateatterissa tiuskinut. Sanoin ihan normaalilla kieltoäänellä, että älä kuiski, ole hiljaa.

Kysyin miehen mielipidettä tästä koko hommasta. Hän ei tosin ollut paikalla. Mutta hän oli sitä mieltä, että pitäähän lapsen se tajuta, että kun pitkin päivän tekee kaikkea pientä ärsyttävää eikä tottele, vanhempia alkaa ärsyttää ja jossain vaiheessa se kuppi menee nurin. Sellaista on ollut nyt ilmoilla ton neidin kanssa lähiaikoina, että jatkuvasti tehdään just toisin kun pyydetään, ei kuunnella kieltoja ja jäkätetään. Taitaa kuulua tähän ikään. Mutta mulla menee siihen aina jossain vaiheessa hermo. Eilenkin kun ruokakaupassa kävästiin siinä kotimatkalla ja siinä ei myytykään yhtä juttua, mitä ruokaan tarvittiin. Piti käydä nopsaan toisessa kaupassa, eikä ehditty siihen bussiin, jolla pääsis kaikista lähimmäks kotia. Lapsen mielestä oli mun syy, kun en tietty että sitä tuotetta ei saa sieltä toisesta kaupasta. Että hän olisi kyllä osannut mennä suoraan siihen toiseen ja siten oltais ehitty siihen toiseen bussiin. Arvaatteko, että tollanen kiehuttaa, kun on pohjilla jo kaikkea muuta? No joo, mutta lapsen kanssa on eilinen jo käsitelty ja hyvillä mielin neiti meni nukkumaan.

Mä sen sijaan mietiskelin pitkin yötä kaikenlaista. Kyllä varmasti mun oma lapsuus vaikuttaa siihen millainen äiti mä olen. Mietin niitä tilanteita, joissa oon pilannu kaiken. Yleensä ollaan istuttu autolla matkalla jonnekin. Ei oo ollu yks tai kaks kertaa, kun äiti on jättäny mut tien varteen ja pistäny kävelemään. En muista enää syitä, kai mä oon sitten kitissyt tai haastanu riita sisarusten kanssa. Tosin mä muistan vaan yhden kerran kun toinen sisarus on joutunu kävelemään, toinen ei kertaakaan. Mä aika monta kertaa. Idea oli siis se, että äiti jättää mut sinne tien varteen ja ajaa niin kauas jonkun mutkan taakse, etten nää. KYllä mä kokemuksesta tiesin, että se oottaa mua jossain. Mutta mä lähdin usein ensin kävelemään tahalleen väärään suuntaan tai jäin vain paikoilleni. VArmaan sitten ärsytin vielä enemmän. Lopulta kävelin sinne autolle, en osaa arvioida matkaa, ehkä joitakin satoja metrejä. Sitten menin autoon ja mökötin loppumatkan. En osaa sanoa, kuinka paljon tää nyt liittyy siihen eiliseen tapahtumaan. Toi vaan tuli mulla itselläni mieleen. Sekin tuli mieleen, että en ikinä pistäis omaa tyttöä kävelemään yksin maantien laitaan. Lapset on toisinaan ärsyttäviä, mutta ehkä mä koitan sitten vaikka ennemmin sulkeutua oman itseni sisälle ja sanoa lapselle, että nyt äitillä meni hermo.