Kiitos Kerpele kommentista, juuri tuollaisesta ärsyyntymisestä oli mullakin kyse. Ja toisin kun joku toinen tuolla sanoi, en mä siellä leffateatterissa tiuskinut. Sanoin ihan normaalilla kieltoäänellä, että älä kuiski, ole hiljaa.
Kysyin miehen mielipidettä tästä koko hommasta. Hän ei tosin ollut paikalla. Mutta hän oli sitä mieltä, että pitäähän lapsen se tajuta, että kun pitkin päivän tekee kaikkea pientä ärsyttävää eikä tottele, vanhempia alkaa ärsyttää ja jossain vaiheessa se kuppi menee nurin. Sellaista on ollut nyt ilmoilla ton neidin kanssa lähiaikoina, että jatkuvasti tehdään just toisin kun pyydetään, ei kuunnella kieltoja ja jäkätetään. Taitaa kuulua tähän ikään. Mutta mulla menee siihen aina jossain vaiheessa hermo. Eilenkin kun ruokakaupassa kävästiin siinä kotimatkalla ja siinä ei myytykään yhtä juttua, mitä ruokaan tarvittiin. Piti käydä nopsaan toisessa kaupassa, eikä ehditty siihen bussiin, jolla pääsis kaikista lähimmäks kotia. Lapsen mielestä oli mun syy, kun en tietty että sitä tuotetta ei saa sieltä toisesta kaupasta. Että hän olisi kyllä osannut mennä suoraan siihen toiseen ja siten oltais ehitty siihen toiseen bussiin. Arvaatteko, että tollanen kiehuttaa, kun on pohjilla jo kaikkea muuta? No joo, mutta lapsen kanssa on eilinen jo käsitelty ja hyvillä mielin neiti meni nukkumaan.
Mä sen sijaan mietiskelin pitkin yötä kaikenlaista. Kyllä varmasti mun oma lapsuus vaikuttaa siihen millainen äiti mä olen. Mietin niitä tilanteita, joissa oon pilannu kaiken. Yleensä ollaan istuttu autolla matkalla jonnekin. Ei oo ollu yks tai kaks kertaa, kun äiti on jättäny mut tien varteen ja pistäny kävelemään. En muista enää syitä, kai mä oon sitten kitissyt tai haastanu riita sisarusten kanssa. Tosin mä muistan vaan yhden kerran kun toinen sisarus on joutunu kävelemään, toinen ei kertaakaan. Mä aika monta kertaa. Idea oli siis se, että äiti jättää mut sinne tien varteen ja ajaa niin kauas jonkun mutkan taakse, etten nää. KYllä mä kokemuksesta tiesin, että se oottaa mua jossain. Mutta mä lähdin usein ensin kävelemään tahalleen väärään suuntaan tai jäin vain paikoilleni. VArmaan sitten ärsytin vielä enemmän. Lopulta kävelin sinne autolle, en osaa arvioida matkaa, ehkä joitakin satoja metrejä. Sitten menin autoon ja mökötin loppumatkan. En osaa sanoa, kuinka paljon tää nyt liittyy siihen eiliseen tapahtumaan. Toi vaan tuli mulla itselläni mieleen. Sekin tuli mieleen, että en ikinä pistäis omaa tyttöä kävelemään yksin maantien laitaan. Lapset on toisinaan ärsyttäviä, mutta ehkä mä koitan sitten vaikka ennemmin sulkeutua oman itseni sisälle ja sanoa lapselle, että nyt äitillä meni hermo.