Kaikki hyvin, silti jotenkin niin surullinen ja ahdistunut olo?

[Hukassa.]

Olen onnellisesti naimisissa, meillä on mieheni kanssa ihania lapsia, molemmilla on hyvät työpaikat, meillä on kaunis melko uusi talo jossa kaikki viihdymme.
Arki sujuu hyvin, meillä on kivaa yhdessä, teemme paljon asioita perheen kesken ja meillä on myös mieheni kannsa hyvä parisuhde ja sopivasti kahdenkeskistä aikaa.

Silti minua jotenkin ahdistaa, surettaa. Tuntuu, että jokin puuttuu enkä ole täysin onnellinen.
Luulin, että tämä tunne on ohimenevää, mutta nyt tätä on jatkunut jo kohta kaksi vuotta.
Miksi?
Ja miten tästä pääsisi eroon? Tuntuu että olen jotenkin solmussa itseni kanssa.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Mies vaihtoon, muutat yksiöön, alat juosta baareissa kaikki viikonloput, hankit rakennekynnet ja hiustenpidennykset, tarvittaessa botoxia ja silikoinia.

Sitähän sä kysyit?

 

["Meku"]

Hei, tunnistan olotilan. Uskon vahvasti että tämä on melko yleistä nykyään. En osaa sanoa mikä avuksi, mutta jotenkinlohduttavaa tietää ettei ole ainoa tällainen tapaus. Yritin puhua kerran tästä ammattilaisellekin mutta heidän mielestään alakuloisuus johtui yhdestä tragediasta mikä minulla oli sillä hetkellä elämässä.

Olen 29 - vuotias, tyhjyyden tunne ollut jo noin 2 - 3 vuotta ( ? ). Mulla on ihana mies, koti, rakastamme toisiamme, meillä on kivat ystävät ja sukulaiset, hyvät työpaikat, hyvä rahatilanne. Menimme naimisiin ja oli ihanat täydelliset häät. Häämatkalla kuitenkin tuli taas de että mikä on elämän tarkoitus? Olen miettinyt näitä asioita paljon ja usein kaikki tuntuu jotenkin turhalta. Yritin puhua miehelle että onko minulla masennus mutta hän pelästyi ja torjui koko asian.

Usein mietin että syy on lasten puute. Nyt odotammekin perheenlisäystä ja olo on onnellinen. Kuitenkin pelkään että tunne tulee jossain vaiheessa takaisin.

 

[Hukassa.]

Mies vaihtoon, muutat yksiöön, alat juosta baareissa kaikki viikonloput, hankit rakennekynnet ja hiustenpidennykset, tarvittaessa botoxia ja silikoinia.

Sitähän sä kysyit?

Ööööö, en kyllä itse asiassa kysynyt.
Jos muutoksia elämääni teen, niin miehen kanssa. Tarvetta vaihtoon ei ole

 

["Www"]

Tuttu tunne! Niin tuttu. Hyvän terapian jälkeenkin se iskee ajoittain.
Olen tajunnut , että tunne on syvällä ja se on kasvanut sisälleni jo lapsuudessa. Vaikeat lapsuusolot ja sairas roolini lapsena perheeni aikuisten kannattelijana on tehnyt minusta tällaisen. Vaikka annan kaikkeni ja saan paljon, rakkausvaje ei täyty ikinä, enkä anna itseni olla onnellinen....
Nyt yritän opetella ajattelemaan itseäni.

 

["vieras"]

Täälläkin.. välillä lause "mikään ei tunnu miltään" tuntuu olevan läsnä.. Mulla myös vaikea lapsuus alla, enkä ole sitä missään koskaan purkanut

 

[Hukassa.]

Meitä hukassa olevia on siis enemmänkin..
Outoa, ettei selitystä löydä vaikka etsiikin, mutta "mikään ei tunnu miltään" ja "Mikään ei riitä" on aika tuttuja ajatuksia.
Miksi sitä ei vaan osaa nauttia siitä, mitä on?

 

["Www"]

Alitajunta on sillä tavalla fiksu, että kun aikansa itseään rehellisesti kuuntelee, joku asia alkaa pyörimään enemmän mielessä. Ja se usein johtaa ongelman ytimeen. Tyhjästä se tyhjyyden tunne ei tule. Minulla se ainakin on ollut " jäävuoren huippu", jonka alle on piiloutunut paljon pahaa oloa. Onkin sitten eri asia ruveta niitä asioita läpi käymään.

 

["Meku"]

Mulle iski joskus pahimpina aikoina sellainen että "ihan sama vaikka kuolisin". Kamalaa, kun ajattelee että ympärillä on rakastavia ihmisiä ja itselle tulee tuollaisia ajatuksia, että millään ei oo mitään väliä. Tuli mieleen noista edellisistä viesteistä että oiskohan mullakin jotain lapsuuden 'traumoja'... Voi hyvinkin olla. Olin teininäkin allapäin ja olisin halunnut terapiaan mutta en osannut selittää mikä on vikana. Nyt ymmärrän vanhempana joitain juttuja ainakin mitkä ei ollut hyvin kotona.

 

[Minni:)]

En osaa sanoa mikä auttaa kenelläkin. Mulla oli ennen tollaisia tunteita enempi vähempi. Sitten lopetin miettimästä mitä mulla on, mitä puuttuu ja analysoimasta jokaikista tunnetta ja keskityin elämään ihan tätä käsillä olevaa hetkeä ja se auttoi.

Mulla se et velloi sellasessa "mikä tän kaiken tarkotus on? Onko millään mitään merkitystä?" jne. suossa vaan pahensi olotilaa, koska vastauksia ei kuitenkaan saa. Päätinkin siis vaan uskoa et elämällä on merkitystä ja sillä sipuli. Eihän se "surumielisyys" sormia näpäyttämällä lopu, mut kannattaa harjotella tietoisesti tässä ja nyt-elämistä. Jos huomaa alkavansa taas kelailla jotain turhaa "mitä järkee tässäkin on"-juttua niin vaan yksinkertasesti kieltää itteään ajattelemasta sellasta ja keskittyy taas siihen mitä nyt onkaan tekemässä.

 

["Meku"]

Niinpä. Hyvin sanottu Minni. Onko tämä elintaso-ongelma, kun kaikki niin hyvin niin pitäis jotain löytää mitä murehtia? Toisaalta ei saa myöskään vähätellä omia tunteita eikä missään nimessä potea syyllisyyttä siitä että on huono olo vaikka asiat muuten on hyvin.

 

["vieras"]

Ootko käyttäny minkä verran alkoholia viime aikoina?

 

[Ouluunmuuttanut]

Meitä on siis muitakin. Löysin tämän ketjun googlella hakusanalla "kaikki hyvin, silti ahdistaa".

Valmistuin juuri lisensiaatiksi, arvostettuun työhön, ja vuotta ennen valmistumista sain esikoiseni, eli minulla on jo lapsikin. Parisuhde on ihana, mies rakas, lapsi toivottu ja ihana. Silti mikään näistä (perhe, lapsi, mies, työ, valmistuminen, uusi kiipeilyharrastus) ei ole onnistunut nostamaan onnellisuustasoani, vaikka siis jollakin tavalla olen salaa lähes pakahduttavan tyytyväinen tilanteeseen. En keksi, mitä muuta voisin toivoa, joten mieskään ei oikein ymmärrä, miksi en vain nauti. Joka aamu ahdistaa, olen äreäkin ja jotenkin levoton. En kykene pysähtymään hetkeen. Masennusta ei ole diagnosoitu, se on poissuljettu.

Nimimerkki Www kirjoitti juuri sen, mitä olen ajatellut: Vaikka annan kaikkeni ja saan paljon, rakkausvaje ei täyty ikinä, enkä anna itseni olla onnellinen....

En ikäänkuin anna itselleni lupaa olla, rentoutua, nauttia ja olla virran vietävissä. Kuvaavaa on, että parisuhteessa erityiset hyvää aikaa oli viimeksi silloin, kun Suomeen rantautui sikainfluenssa. Kun ulkopuolelta tulee jotain uhkaa tai on paljon muuta huolta kuin oma mieli (olin siis raskaana), niin sitä jotenkin uskaltaa iloita selviämisestä. Mutta sitten, kun on taas hyvät ajat, tuntuu ettei luota siihen että saa nauttia.

Minulla ainakin jäljet johtavat ihan selvästi lapsuuteen ja henkisen vaillejäämisen kokemuksiin. Olen jälkikäteen katsellut videoita, joissa selvästi äiti ja isä eivät ota mitään aitoa katsekontaktia minuun, huomaavat vain jos teen nappisuorituksen. Sinänsä koti oli rauhallinen ja riidaton, mutta tunnetasolla karu.

Nyt olisi ihan pakko uskaltaa nauttia elämästä. Olen saanut jotain apua lukemalla Selja-Anneli Mansneruksen nettisivuilta artikkelin "nuorten naisten masennus", jossa näitä suorittajanaisten apeuden syitä kartoitetaan. Löytyy googlaamalla.

Olipa lohduttava aloitus!!

 

[Ouluunmuuttanut]

Tuntuu, että jokin puuttuu enkä ole täysin onnellinen.

En tiedä, oletko ap enää lukemassa, mutta pakko kysyä:

tuntuuko sinusta, että sinulta puuttuisi omien vanhempiesi ehdoton rakkaus ja hyväksyntä?

 

["Vieras"]

Elämästä saa usein sitten vasta enemmän irti kun auttaa muita, ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Kannattaa ehkä ajatella osallistumista vapaaehtoistyöhön tms. Jotenkin omasta perheestä huolehtiminen ei omituisesti ns. riitä tuomaan sitä onnen tunnetta.

 

["vieras"]

Mieheni on sitä mieltä, että yhtenä syynä on se, että en tee niitä asioita, joista oikeasti nautin.

Olen yrittänyt alkaa etsiä sellaista tekemistä, joka ei perustu suorittamiselle tai toisten arvostukselle. Koko nuoruuteni olen ollut se tunnollinen tyttö, joka tekee sitä, mistä toiset eniten antavat kiitosta.

Olen mm. pidemmän aikaa jo haaveillut kissasta, mutta "käytännön hankaluuksien" vuoksi jättänyt sellaisen hankkimatta. Nyt tuntuu, että pakko kokeilla (ja toki siis tehdä se hyvin). Lasten tehtävähän ei ole tehdä vanhempiaan onnelliseksi, vaikka olenkin heistä itsessään valtavan onnellinen.

 

["naps"]

Työterveyspsykologi sanoi kerran, että ihmismielelle ei ole hyväksi, jos kaiken saa liian helposti. Samoin kuin ruumiille ei ole hyväksi, jos ravintoa saa liian helposti liian paljon.

 

[Ouluunmuuttanut]

naps, kiva tieto tuokin, mutta en näe mikä elämässäni olisi tullut helpolla. Omalle alalle oli vaikea päästä, miestä ehdin odottaa kauan, suvusta ei ollut tukiverkoiksi kun lapsi syntyi.

Minulla ainakin ongelma tuntuu olevan se, että koen, ettei minulla ole lupaa - lupaa nauttia tai ansaita hyvää. Koen itseni jostain syystä siis niin arvottomaksi, että en uskalla kiintyä tähän kaikkeen.

 

["mummo"]

Lainaus erään 50 vuotta Jeesukseen uskossa olleen mummon kirjoituksesta: Ennen uskoon tuloa Rakelilla ei ollut suuria näkyviä syntejä kuten päihteet ja tupakan poltto, mutta sydämessä oli ainainen tyhjyyden tunne ja epävarmuus pelastuksesta. Uskoon tultuaan hän sai kokea uudenlaisen ilon ja tyhjyyden tunne sisimmästä poistui.

Pitäiskö siis kääntyä Jumalan puoleen?!

 

[Millenia]

Minusta kaikkien ihmisten, ei vain masentuneiden tai ahdistuneiden, kannattaisi välillä pysähtyä miettimään sitä, mitä he tosissaan haluavat. Ja nauttimaan hetkistä. Ei siis todellakaan tarvitse olla mitään kymmenvuotissuunnitelmaa, jonka miettiminen itsessään aiheuttaa monille ahdistusta, vaan ihan juuri tuota: "olen aina halunnut kissan". No hommaa se kissa perhana! Miksi ihmiset elävät koko ajan muille, toisten odotusten mukaan ja haalien itselleen statusta ja mammonaa, jota muut ihailee tai kadehtii?

Kuuntele omia "vaistojasi", vaikka niissä ei välttämättä olisi hirveästi järkeä. Onnellisuus ei yleensä ole järkevää. Itse olen myös suorituspainotteinen ihminen, ja saatan tehdä ongelman omista harrastuksistani välillä. "Pitäisi pelata tuo loppuun ja lukea tuo loppuun ennenkuin voin aloittaa tuon..." Nykyään osaan läppäistä itseäni otsaan, että "Miksi ihmeessä? Minähän teen nyt just sitä mitä haluan."

Laajemmassa skaalassa tuo voi olla opiskelua, uusi työpaikka, vaikka ulkomaanreissu. Kyllä niitä haaveita luulisi vielä olevan, eihän nyt mies, talo ja lapset voi olla kenenkään koko maailma? Toivottavasti ei.

 

[Hukassa, ap]

Kiitos vastauksistanne.
Minulla on suht. uusi työpaikkakin (puolisen vuotta tässä ollut) jota rakastan. Kävimme juuri ulkomailla reissaamassa ja kaiken vapaa-ajan teen asioita joista pidän (eli harrastan minulle rakkaita asioita, tapaan ystäviä, matkustelen, vietän perheen kanssa aikaa jne).
Muttamutta.. Edelleen jokin puuttu.
Joku kyseli puuttuuko vanhempien ehdoton hyväksyntä/ rakkaus. Ei puutu. Lapsuuteni oli (harvinaisen) onnellinen, minulla on läheiset ja hyvät välit sekä vanhempiini, että sisaruksiini.

Ehkä se on totta, että se ei ole hyväksi jos kaiken saa "liian helposti". Minulla on aina ollut asenne, että hankin sen, minkä haluan. Ja se on aina toiminut, joko helpolla tai vaikeamman kautta. Josko se on sitten niin, että nyt minulla on kaikki, mistä olen haveillut ja jäljellä on ajatus: Tätäkö tämä nyt sitten on?
En tiedä.

 

[Ouluunmuuttanut]

Ehkä se on totta, että se ei ole hyväksi jos kaiken saa "liian helposti". Minulla on aina ollut asenne, että hankin sen, minkä haluan. Ja se on aina toiminut, joko helpolla tai vaikeamman kautta. Josko se on sitten niin, että nyt minulla on kaikki, mistä olen haveillut ja jäljellä on ajatus: Tätäkö tämä nyt sitten on?
En tiedä.

Kerran kun kävin gynekologilla, hän sanoi että nykyään on hyvin yleistä että "jo" 22-vuotiaatkin sanovat että sukupuolielämä ei tunnu miltään, on tylsää, arkipäiväistä, ahdistavaa. Että kaikki on nähty ja koettu niin äkkiä, ennen kuin on oltu aikuisiakaan.

Kuvaako oloasi ap lause "tässäkö tämä nyt oli"? Suruhan syntyy siitä, että jokin vaihe on elämässä takanapäin. Viimeinen tavoitekin saavutettu. Olen ymmärtänyt, että kohta se voi kääntyä toisinpäin - yhtäkkiä huomaat että aika onkin rajallista ja sinulla on vielä vaikka mitä koettavaa.

 

["mymmeli"]

Minun mielestä sinun kannattaisi kirjoittaa joka ilta paperille vaikkapa vähintään kymmenen asiaa, mistä olet kiitollinen sinä päivänä. Sitä jatkat ja huomaat olevasi onnellisempi ja opit nauttimaan kiitoksen aiheista
Tsemppiä, kyllä kaikki kääntyy vielä hyvin!

 

[vierailija]

Hei, tunnistan olotilan. Uskon vahvasti että tämä on melko yleistä nykyään. En osaa sanoa mikä avuksi, mutta jotenkinlohduttavaa tietää ettei ole ainoa tällainen tapaus. Yritin puhua kerran tästä ammattilaisellekin mutta heidän mielestään alakuloisuus johtui yhdestä tragediasta mikä minulla oli sillä hetkellä elämässä.

Olen 29 - vuotias, tyhjyyden tunne ollut jo noin 2 - 3 vuotta ( ? ). Mulla on ihana mies, koti, rakastamme toisiamme, meillä on kivat ystävät ja sukulaiset, hyvät työpaikat, hyvä rahatilanne. Menimme naimisiin ja oli ihanat täydelliset häät. Häämatkalla kuitenkin tuli taas de että mikä on elämän tarkoitus? Olen miettinyt näitä asioita paljon ja usein kaikki tuntuu jotenkin turhalta. Yritin puhua miehelle että onko minulla masennus mutta hän pelästyi ja torjui koko asian.

Usein mietin että syy on lasten puute. Nyt odotammekin perheenlisäystä ja olo on onnellinen. Kuitenkin pelkään että tunne tulee jossain vaiheessa takaisin.