Ahdistunut kotiäiti

[olenkoainut]

Olen 8kk:n ikäisen vauvelin äiti. En ole koskaan ollut mitenkään
erityisen innostunut vauvoista, eikä minulla ole ollut vauvakuumetta.
Olen kuitenkin aina ollut varma siitä, että haluan yhden lapsen ja
olisinkin varmasti hyvin surullinen, mikäli jostain syystä en lasta
olisi voinut saada.

Vauvan synnyttyä kärsin sen perus babybluesin, eikä arki senkään jälkeen
ole ollut pelkästään "ruusuilla tanssimista". Olen ehkä hieman kadekin niille
äideille, jotka tosiaan pääsevät siihen vauva-moodiin ja tuntuvat
rakastavan kotiäitinä olemista ja vauvansa kanssa puuhailua.

Minusta arki kotiäitinä on useinkin ahdistavaa ja tylsää. Miksikö?
Syitä on mielestäni useita:
Minulla ei ole kunnollista tukiverkkoa, vaan kaikki läheiset ihmiset
asuvat kauempana. Käyn toki muskarissa ja perhekerhossa, josta olen
äitiseuraa saanutkin, mutta eivät ne muutaman tunnin tapaamiset
kannattele tarpeeksi arjen haasteissa. Eivätkä tapaamani äidit tunnu muutenkaan olevan ihan "samalla sivulla" kanssani.

Vauvelini on myös alkanut nukkua huonommin päiväunia (johtuen varmaankin uusista opituista taidoista), joten useimpina päivinä tuntuu, ettei omaa aikaa juuri ole. Tämä tietysti kiristää hermoja entisestään.

Kaiken kruunaa jatkuva syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne. Vauvelini on ns. helppo lapsi: syö hyvin, on touhukas, reipas ja hyväntuulinen. Minulla ei olisi oikeasti mitään syytä olla ahdistunut. Mieheni osallistuu myös vauvan hoitoon riittävästi ja jaksaa myös kuunnella valitustani Omaa aikaa saan myös, kun sitä tarvitsen. En kuitenkaan halua olla iltaisin/viikonloppuisin yksin muualla menossa, vaan viettää aikaa koko perheen kesken. Vauvan hoito helpottuu huomattavasti, kun on joku edes seurana.

Mielestäni näistä negatiivista tunteista puhutaan liian vähän. Kaikki äitikaverinikin ovat pääosin tyytyväisiä kotona, eivätkä halua palata töihin vielä pitkään aikaan. Itse odotan jo töihin paluuta, mikä koittaa, kun lapseni on 1-vuotias.

Olenko yksin ajatusteni kanssa??

 

[opetar]

Tuskin olet ajatustesi kanssa yksin. Jaan niistä kanssasi osan.)) Mulla on 3,5 v ja 1 v. lapset. Ensimmäisen lapsen kohdalla palasin töihin vauvan ollessa 9kk:den ikäinen. Isä jäi hoitamaan esikoista kotiin minun palatessani töihin. Olin ihan kypsä kotona oloon, joka johtui "yksinäisyydestä" ja äiti kaverien puutteesta. Toisen lapsen kohdalla olen ollut kotona oloon tyytyväisempi ja jopa nauttinut. Olen keksinyt itselleni tekemistä päivisin, joten tylsistymään en ole päässyt. Leikkipuistossa olen saanut myös niitä kaivattuja äiti kavereita.

Palaan syksyllä töihin (4 päivää töitä). Jotta olen hyvä äiti ja jaksan olla läsnä omille lapsilleni tarvitsen sopivassa suhteessa töitä ja kotona oloa.

 

[abcdefg]

Jos et vielä ole löytänyt näitä blogeja niin suosittelen:

Project Mama
http://vuodenmutsi.blogspot.com/

Eli et todellakaan ole yksin

 

[et ole yksin]

Minua kanssa ahdisti vauvan kanssa kotona oleminen ja siksi juoksin kaikki muskarit ja tanssitunnit ja vauva effat. En kyllä ilman lastakaan viihdy kotona pitkiä aikoja. Minunkin tyttöni oli helppo tapaus mutta tylsää se kotona oleminen oli. Lapsi meni hoitoon 1v ja minä siirryin osa-aika töihin. Voin sanoa että vaikka koko vuoden unelmoin töistä niin lapsen hoitoon laittaminen oli tosi kova paikka. Siksi siis osa-aika työt. Läpsi oli hoidossa 4-6h 3-4 päivää viikossa. Vapaapäivistä tuli tosi ihania ja teimme kaikkea kivaa.

Olen ihan varmasti parempi äiti kun en ole vaan kotona ja vapaapäivät ovat tosiaan sitäkin ihanampia.

 

[Alessia*]

Hei ap, tunteesi kuulostavat tosi tutuilta. Munkin mielestä vauva-aika oli tylsää. Halusin kuitenkin kaksi lasta putkeen, joten kun kuopus syntyi niin sen jälkeen ei ehtinyt pitkästyä Ja kun lapsi kasvaa niin siitä on koko ajan enemmän seuraa. Sekin on kiva, ettei keskustelu ole enää pelkkää omaa monologia, kun lapsikin osaa kertoa omia juttujaan.

Sulla on vauva vielä niin pieni ettet ole ehtinyt vielä oikein päästä leikkipuistovaiheeseenkaan. Omalla kohdalla sekin oli melkoisen puuduttavaa aluksi, mutta mitä isommaksi lapset tulee, sitä omatoimisempia ne on, ja se on taas mukavampaa äidille.

Mä olen ollut nyt neljä vuotta kotona ja viihtynyt tosi hyvin, mutta myönnän silti, että esikoisen vauva-aika oli se kaikista tylsin vaihe. Nyt kun kuopuskin on kaksi, niin tämä on tosi ihanaa!

 

[---neito----]

omasta mielestäni myös esikoisen vauva aika oli se tylsin ja ankein, vaikka mies auttoi paljon. olen kuullut, että lapsiperhe elämään tottumiseen menee pari kolme vuotta ja mulla kyllä se aika meni. nyt kun meillä on toinen lapsi (nyt 4 kk) ei vauva vaihe ahdista niin kovasti ja eikä ehdi tylsistyä, kun esikoinen on touhukas kolme vuotias ja hänestä on myös seuraa ja kolme vuotiaan jutut on aika huvittavia jo. Meilläkin lapset olivat ja ovat toivottuja ja silti ensimmäinen ahdisti pitkään ja hartaasti. Kuuluu ilmeisesti asiaan ja helpottaa kyllä asiaan. Ja kyllä vaan ne yli yksi vuotiaat on vaan helpommin hoidettavia. Kun alkavat kävelemään, ymmärtämään ohjeita ja puhetta muutenkin ja sitten jossain vaiheessa puhumaan itse, niin homma on jo selkeämpää ja helpompaa.

 

[---neito jatkaa----]

Niin, ja tosiaan ainakin itselläni tuntui esikoisen kanssa siltä, että kaikki kestää ikuisuuden. Tuntui useasti siltä, että seinät kaatuu päälle ja koko touhu vauvan kanssa on ihan painajaista (vaikka siis lapsi toivottu). Mutta sitten yks'kaks humpsahtaen aika menikin ja "kamalasta" vauvasta kasvoi ihana taapero ja sitten leikki-ikäinen, jonka kanssa voi jo jutella ja joka puhelee itsekseen ja touhuaa myös omiaan. Mutta kun vauva-aika on päällä se tuntuu ikuisuudelta ja siltä, että kaikki oma aika meni tielleen ja todellisuus on kuin märkä rätti päin kasvoja. Tutut tunteet minullekin, onneksi kyllä helpottaa ajan kanssa, kun lapsi ei ole enää niin kiinni ja alkaa olla omatoiminen.

 

[MasisMutsi]

Et todellakaan ole tunteidesi kanssa yksin, kuten edelläkin on jo käynyt ilmi. Kannattaa mainita näitä asioita neuvolassa ja olla ihan avoin ja rehellinen noiden negatiivistenkin tunteiden kanssa. Ahdistus voi kääntyä myös masennukseksi, synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Olen itse käynyt sen läpi ja se on todella kamalaa. En tarkoita että sinä sairastuisit siihen, mutta se on yleisempää kuin luullaan. Synnyttäneistä äideistä noin 10-25% sairastuu siihen.
Tahdon siis sanoa, että tarkkaile tuntemuksiasi rehellisesti ja jos siltä tuntuu, niin hae apua.

Itse olen jo parantunut, mutta kielsin asian itseltäni ja perheeltäni ja sain aikaan peruuttamatonta vahinkoa. En halua pelotella, olen vain realisti.

 

[Heediot]

Joo, täälläkin on 8kk:n ikäisen erittäin vilkkaan pojan kotiäiti ja koko ajan tasapainoilen vanhan ja uuden minän välillä. Minulla oli sama tuntemus, etten koskaan kokenut vauvakuumetta, mutta ajatus siitä ettei minulla olisi lasta aiheutti suurta surua.
Näinpä päätimme miehen kanssa sen lapsen 'tehdä', mutta ei siihen mitä tämä päivästä toiseen välillä on, osannut varautua.

Lapsi on päiväunien nukuttamisesta aiheutavaa huutoa/vastustusta lukuunottamatta vilkas, hyväntuulinen, aktiivinen, syö hyvin ja yöt menevät mukavasti. Mutta itselleni koko ajan toistuvat rutiinit ja asioiden ennalta-arvattavuus ovat se vaikein paikka. Toiselta ei voi vielä odottaa mitään, ei periaatteessa opettaa tai leikkiä, ottaa mukaan omiin touhuihin...hermohan siinä menee kun on vaan koko ajan toisen käytettävissä ja sitten ei välttämättä saa siitä mitään kiitosta vaan yritystä ryömiä pois pukemistilanteista, sotkua, ruokaa lattioilla, naaman repimistä yms...

Ajattelin ennen lasta, että viihdyn muutenkin kotona suht hyvin, olin festarit ja baarit juossut, mutta en silti osannut ajatella miten monipuolista ja aktiivista/vaihtelee elämäni oli ennen vauvan tuloa. Oli laaja ystäväpiiri, joka jäi kun oli pakko muuttaa miehen työn perässä uudelle paikkakunnalle. Oli mahdollisuus lähteä sille yhdelle oluelle puhumaan syntyjä syviä, käydä iltakävelyillä, olla läsnä miehelle ja nauttia yhdessäolosta. Yht'äkkiä sitä on toisenkin rooli niin muuttunut ja kahdesta sosiaalisesta elämästä ja omasta vapaudesta (parisuhteesta huolimatta) nauttinutta ihmistä ovat muuttuneet soseita vääntäviksi isäksi ja äidiksi, jotka yrittävät parhaansa antaa toisilleen myös omaa aikaa. Mutta sitten kun tulee koko perheen flunssapöpö, niin kaikki ovat kireinä ja pakolliset hommat on vaan hoidettava.

Ei kai sitä oikein muuta voi todeta kuin, että elämäni oli niin helevetin paljon helpompaa ennen tätä toteutunutta haavetta omasta perheestä, että tässä nyt niitetään satoa. Kai tähän joskus tottuu..