Inhottavaa tää luottamuspula. En tiedä onko mitään järkeä jatkaa koko avioliittoa kun joutuu epäilemään miestä lähestulkoon kaikesta. Alkaa tunteen olonsa ihan vainoharhaiseksi, kun on matkan varrella sattunut ties mitä p.askaa. Ja aina kun epäilys syystä tai toisesta valtaa pään, niin kaikki ne vanhatkin asiat nousee pinnalle.
Voiko näin elää? Kivaa on yhdessä tehdä kaikkea lasten kanssa ja kaksinkin, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita yms. yms., mutta siihen se sitten kaikki jää. Sitä ihanaa turvallisuuden tunnetta kun ei löydy mistään.
Tässä suhteessa on petetty, lyöty, ryypätty ja valehdeltu puolin ja toisin enemmän ja vähemmän. Ja satatuhatta kertaa puhuttu ja mukamas saatu asiat selvitettyä ja jatkettu "puhtaalta pöydältä. Sitten on taas rikottu kaikkea yhdessä sovittua.
Neljännen lapsemme odotusaikana päätettiin, että nyt puhutaan kaikki asiat halki. Kaikki mikä mieltä painaa. Ja sovittiin pelisäännöistä siitä eteenpäin. Koskaan ei varmaan niin rehellisesti asioista olla puhuttu. Uskoin ja luotin, että kaikki muuttuu.
Ja pah, hyvä kun muksu oli saatu maailmaan, niin johan oli äijä ryyppäämässä, vaikka oli nimenomaan sovittu, että sitä ei tehdä. Suurin osa ongelmista kun on alkoholin syytä (tai tekosyy...). Hääpäivänäkin sain viinanhuuruisen miehen kotiin. Ja minä olen silti armoa antamaton ja ymmärtämätön lehmä, hieho, v.tun apina. Toi viimeisin nimitys tuli tekstiviestillä sairaalaan, kun vauva oli päivän vanha. Ilmeisesti ei olisi saanut olla niin paha olo miehen ryyppäämisestä ja lupausten pettämisestä...
Kaikennäköistä tässä on ollut taas enkä taida enään pystyä valehtelemaan itselleni, että asiat vois muuttua. Loukattu ollaan toisiamme puolin ja toisin aikoinaan, mutta itse kyllä olin tosissani kun sovittiin, että asiat muuttuu. Ja olen sen sopimuksen mukaan myös toiminut.
Olenkohan liian monta kertaa vaan katsonut läpi sormien ja antanut anteeksi, vaikka ensin onkin ollut toinen ääni kellossa? Jos mies alitajuisesti (tai tietoisesti) ajattelee, että samapa se mitä tekee, että muutaman päivän päästä taas on asiat ok? Niin se varmaan on.
Onkohan enään mitään tehtävissä?
Olisi kiva kuulla muiden samanlaisten asioiden kanssa painiskelevien "tarinoita", kuinka selviytynyt elämässä eteenpäin.
Voiko näin elää? Kivaa on yhdessä tehdä kaikkea lasten kanssa ja kaksinkin, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita yms. yms., mutta siihen se sitten kaikki jää. Sitä ihanaa turvallisuuden tunnetta kun ei löydy mistään.
Tässä suhteessa on petetty, lyöty, ryypätty ja valehdeltu puolin ja toisin enemmän ja vähemmän. Ja satatuhatta kertaa puhuttu ja mukamas saatu asiat selvitettyä ja jatkettu "puhtaalta pöydältä. Sitten on taas rikottu kaikkea yhdessä sovittua.
Neljännen lapsemme odotusaikana päätettiin, että nyt puhutaan kaikki asiat halki. Kaikki mikä mieltä painaa. Ja sovittiin pelisäännöistä siitä eteenpäin. Koskaan ei varmaan niin rehellisesti asioista olla puhuttu. Uskoin ja luotin, että kaikki muuttuu.
Ja pah, hyvä kun muksu oli saatu maailmaan, niin johan oli äijä ryyppäämässä, vaikka oli nimenomaan sovittu, että sitä ei tehdä. Suurin osa ongelmista kun on alkoholin syytä (tai tekosyy...). Hääpäivänäkin sain viinanhuuruisen miehen kotiin. Ja minä olen silti armoa antamaton ja ymmärtämätön lehmä, hieho, v.tun apina. Toi viimeisin nimitys tuli tekstiviestillä sairaalaan, kun vauva oli päivän vanha. Ilmeisesti ei olisi saanut olla niin paha olo miehen ryyppäämisestä ja lupausten pettämisestä...
Kaikennäköistä tässä on ollut taas enkä taida enään pystyä valehtelemaan itselleni, että asiat vois muuttua. Loukattu ollaan toisiamme puolin ja toisin aikoinaan, mutta itse kyllä olin tosissani kun sovittiin, että asiat muuttuu. Ja olen sen sopimuksen mukaan myös toiminut.
Olenkohan liian monta kertaa vaan katsonut läpi sormien ja antanut anteeksi, vaikka ensin onkin ollut toinen ääni kellossa? Jos mies alitajuisesti (tai tietoisesti) ajattelee, että samapa se mitä tekee, että muutaman päivän päästä taas on asiat ok? Niin se varmaan on.
Onkohan enään mitään tehtävissä?
Olisi kiva kuulla muiden samanlaisten asioiden kanssa painiskelevien "tarinoita", kuinka selviytynyt elämässä eteenpäin.