Minulla on tililläni kaksi syrjähyppyä, samoin miehelläni (tai kaksi jotka minä tiedän
) Ehkä se on paljon, ehkä vähän, mutta yhdessä olemme olleet reilusti yli 20 vuotta. Pitkään yhteiseloon mahtuu todella monenlaisia vaiheita. Kylmiä, kuumia, koskia ja suvantoja. Molemmat mieheni loikat, olen huomannut itse. Kun olet kumppanisi kanssa läheinen ja tunnet toisen todella hyvin, tällaiset asiat havaitsee melko helposti. Eri asia on silloin, jos kieltäytyy näkemästä merkkejä: No, ei MINUN mieheni!
Olen kysynyt asiaa suoraan mieheltäni ja hän on vastannut minulle suoraan. Minun sivupolkujani mieheni ei olisi tiennyt ja väitänkin, että naiset ovat paljon taitavampia sekä peittelemään että havaitsemaan pikkuasiat. Ensimmäisen kertani tunnustin, koska oloni oli niin hirveä, että voin ihan fyysisesti pahoin ja kyseessä oli suhde. Toista kertaa en tunnustanut, koska tiedän, kuinka paljon uskottomuus satuttaa. Tästä on kulunut aikaa jo seitsemän vuotta ja juttu oli ihan typerä vahinko. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja tunnustamalla typeryytensä ei kukaan voita yhtään mitään.
Koko parisuhteemme uskottomuushistoria ajoittuu kymmenelle vuoden ajanjaksolle. Sitä ennen ja sen jälkeen olemme olleet uskollisia (ainakin minä...) Jokainen julkitulo on ollut aivan helvetinmoisen kriisin paikka. Paiskittu on mummon perintökalusto ja vihkisormukset. Kaikki on kaivettu ja puhuttu aivan pohjamutia myöten. Viimeisin epäluulojakso kesti kaikkiaan lähes neljä vuotta, koska kolmen vuoden periodiin mahtui sekä minun että mieheni uskottomuus.
Kaikki kivet on käännetty ja puhuttu hampaankolot tyhjiksi. Jokaiseen uskottomuuteen on löytynyt myös syynsä ja nekin on käyty läpi. Myös eron mahdollisuus on aina nostettu pöydälle. Kumpikaan ei ole kertaakaan halunnut erota, sillä meillä on - niin hullulta kuin se varmasti luettuna kuulostaakin - todella upea parisuhde!
Uskottomuus voi olla oire siitä, että pinnan alla on ongelmia, jotka kaipaavat selvittämistä. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen ""käräyttäjä"" saa helposti aikaan enemmän tuhoa kuin hyötyä. Ymmärrän, että aidosti hyvää tahtova ystävä kertoo puolison seikkailuista, mutta tuntemattoman soitot eivät oikein mahdu minun ajatteluuni.
Kolmas osapuoli ei voi tietää, missä mennään. Vaikka jäävuoren huippu näkyy, se ei anna mitään todellista kuvaa itse jäävuoresta.
Tällä kokemuksella voin sanoa, että en haluaisi tietää mieheni uskottomuudesta. Miksikö? Tiedän ennestään miltä se tuntuu, enkä jaksaisi enää millään käydä läpi samoja asioita, joita olemme käyneet jo aivan riittävästi. Yli 20 vuoden kokemuksella tunnen mieheni ja todennäköisesti huomaisin kyllä merkit. Mutta jos en huomaisi, niin entä sitten? Satunnainen syrjähyppy ei kyllä enää tässä vaiheessa suhdettamme kaada. Pidempi suhde voisi tietysti olla jälleen punninan paikka, mutta ei liitto kaatunut siihen viimeksikään.
Ei, emme ole yhdessä lasten takia, emme kulissien, suvun, omaisuuden tai minkään muunkaan ulkoisen tekijän takia. Molemmat olemme hyvätuloisia, molemmilla on varallisuutta ja olemme lapsettomia. Olemme yhdessä sen takia, että olemme sitoutuneet vapaasta tahdosta elämään parisuhteessa toistemme kanssa. Kaikki tekevät joskus virheitä, mutta ei elämä siihen kaadu.
Jos parisuhteessa ei ole ollut suuria vaikeuksia, uskottomuus voi tuntua maailmanlopulta. Viisi vuotta sitten mieheni kävi kuoleman portilla, ja sinä hetkenä, kun tajuaa, että toinen selviää takaisin elämään puolison uskottomuus on kuin kärpäsentahra 21 tuuman näytöllä.
Uskottomuuden kautta tai sen takia olemme varmasti molemmat oppineet hahmottamaan ihmiselämää, parisuhdetta, rehellisyyttä ja erehtyväisyyttä hieman laajemmasta kulmasta. Helppo elämä ja helpot ratkaisut eivät milloinkaan opeta ihmistä niin tehokkaasti kuin omat, raskaat virheet. Meillä tilanteeseen on vaikuttanut myös se, että kumpikin ovat petettyjä ja pettureita, toista ei voi syyttää syyttämättä itseään. Samalla molemmat myös tietävät omakohtaisesti miltä tuntuu tulla petetyksi ja toisaalta kärsiä omantunnontuskia.
Minua ei uskottomuus taatusti houkuta ja olen sen verran viisastunut, että puolivahingossa ei lipeä. Jos mieheni sattuisi kaidalta aviopolulta lankeamaan, niin minulle ei tarvitse kertoa. Käytän energiani mielummin muiden asioiden pohtimiseen.
Yhdessä asiassa olemme taatusti samaa mieltä, yhtään uskottomuuskriisiä ei meidän parisuhteeseemme enää kaivata. Jos alkaa kriisittää, niin keksitään vaihteeksi vaikka uusia!
Avioliittokaavassa ei kysytä 'rakastatko' vaan 'tahdotko'. Parisuhde on ennen kaikkea tahdon asia, mutta ollakseen onnellinen, se edellyttää, että molemmat tahtovat. Huonoon suhteeseen, jossa on paha olla, ei kannata jäädä. Mutta hyvää suhdetta ei kannata rikkoa pelkän satunnaisen uskottomuuden takia.