SMF
Kukkakauppa-ficci
Näppärät sormet kietoivat koristenauhan vihreistä ja pinkeistä neilikoista koostuvan sievän kimpun ympärille. Sitten kimppu käärittiin tottuneen varovaisesti paperin suojiin.
”Valmis. Toivottavasti saaja on tyytyväinen”, kukkakauppias totesi hymyillen.
Asiakas, vanhempi rouva, vakuutti uskovansa näin ja maksoi kukat. Rouvan poistuessa kimppu kainalossaan kukkakauppias huokasi syvään ja venytteli tiskin takana. Päivä oli ollut pitkä ja asiakkaita oli riittänyt runsaasti. Heinäkuinen viikonloppu tiesi paljon juhlia ja kukkakimppuja. Ei kukkakauppias työntekoa valitellut. Hän piti kukkien käsittelystä ja siitä, että sai käyttää luovuuttaan niiden sommittelussa. Iltaisin ei viime aikoina vain ollut enää juurikaan aikaa tai energiaa jatkaa musiikin tekemistä, mikä oli hänen toinen intohimonsa.
Ulkona oli alkanut sataa. Hyvä, tuskin enää kukaan tänään tulisi. Kukkakauppias hyräili itsekseen ja alkoi lakaista lattialle pudonneita lehtiä ja leikattuja kukkaisvarsia. Tiuku ulko-oven yläpuolella helähti iloisesti.
Niinpä tietysti.
”Pieni hetki” kukkakauppias huikkasi, nieli pienoisen pettymyksensä ja lakaisi lehdet kaupan perälle. Sitten hän palasi tiskille.
Tulija erottui kaupan vihreyden ja kukkaloiston keskeltä kuin märkä koira. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustaan, vetänyt hupun päänsä yli ja kuikuili ympäristöään uteliaana.
Mikähän mörökölli tuo lienee, kauppias tuumi, mutta tervehti ystävällisesti.
”Moi. Voit sä myydä mulle kukkakimpun, kun kävi pieni moka ja unohdin yhden merkkipäivän”, märkä koir- siis asiakas kysyi ja veti kasvoilleen säteilevän hymyn.
Kukkakauppias lämpeni veijarimaiselle virnistykselle. Ehkei tuo ollut mörökölli laisinkaan. ”Olet tullut oikeaan paikkaan. Onko jotain mistä tykkäisit tai tiedätkö mistä se toinen pitää?”
Tulija rapsutteli mustaa parransänkeä poskessaan ja katseli nolona kauppiaan kukkakuosista puseroa. Miten pitikin tänään juuri pukea nämä mummonverhot päälle, kauppias tuumi. Kauppiaasta tuntui kuin tulija olisi hetkeksi jäänyt tuijottamaa puseron syvään uurrettua kaula-aukkoa. Hetken molemmat seisoivat kiusallisessa hiljaisuudessa, kunnes tulija yskähti,
”Ehkä voisit näyttää vähän vaihtoehtoja, kun en oo tainnut olla kasviopin tunneilla hereillä.”
”Tietysti”, kauppias nielaisi ja ohjasi tulijan ruusukaappien äärelle. Tulija oli riisunut huppunsa ja paljastanut kosteat otsalle liimautuneet mustat hiukset. Kauppias tarkasteli häntä samalla kuin esitteli ruusuja. Siniharmaat silmät ja huulilta toistuvasti karkaava nauru vetivät häntä puoleensa. Tulija vitsaili, kuinka olisi kauppiaan tekemän kimpun armoilla, nukkuisiko tulija tänä yönä ulkona vesisateessa.
”Joten”, tulija vilkaisi kukkakauppiaan nimikylttiä, ”Teepä nyt parhaasi, Bojan”.
Oman nimen kuuleminen toisen huulilta nosti punan kauppiaan kasvoille. Mikäs tässä nyt oli. Jokin tulijan kiinteässä katseessa sai niskavilloissa kutittelemaan.
Bojanin omasta ehdotuksesta hän kokosi tulijalle yksinkertaisen mutta kauniin kimpun vaaleanpunaisista ruusuista, nupullaan olevasta pionista ja vihertävästä mesiangervosta. Tulija katseli Bojanin käsien työskentelyä. Tuhat kertaa oli Bojan tämän tehnyt, ja siltikin nyt ne kädet tuntuivat tärisevän ja koristenauhan rusetista tuli vino. Tulija kuitenkin vilautti maksukorttiaan tyytyväisen oloisena. Bojan vilkaisi tahtomattaan korttiin painettua nimeä.
Oliko se Jere?
”Kiitos hei, pelastit meikäläisen,” Jere-oletettu hihkaisi ja oli jo matkalla kohti ulko-ovea.
”Ole hyvä. Toivottavasti ulkoruokinta on nyt vältetty”, Bojan vastasi.
Tiuku helähti. Äkkiä kaupassa tuntui hyvin hiljaiselta.
***
Ilmassa jo uuden vuodenajan tuntua. Bojan kasteli juuri myyntiin saapuneet syysperennat. Oli jälleen koiranilma, ja niin kuin aina päivän kääntyessä alkuiltaan harmaana sadepäivänä, Bojanin ajatukset laahustivat erääseen kohtaamiseen. Tiu’un helähtäessä hän nosti katseensa ovelle ja pettyi uudelleen. Iltaisin teemukin äärellä tuo mies, Jere, kävi ajatuksissa kylässä.
***
”Bojan!”
Vettä molskahti kastelukannusta kanerviin aivan liikaa Bojanin hätkähtäessä. Hän laski kannun käsistään ja kiiruhti tiskille. Siinä Jere seisoi ja piteli tipottelevaa sateenvarjoa käsissään. Silmät tuikkivat. Bojan ei pystynyt estämään omille kasvoilleen leviävää hymyä. Jere oli muistanut.
”Opit viime kerrasta”, Bojan totesi yrittäen pitää äänensävynsä normaalina ja nyökkäsi kohti sateenvarjoa. Sitten hän katui. Vaikka Jere oli muistanut hänen nimensä, hän tuskin kävi mielessään läpi ensi kohtaamisen yksityiskohtia Bojanin tavoin.
Jere naurahti. Miten toisen nauru saattoikin herättää sellaisen kuplivan tunteen myös omaan rintakehään.
”Tarviin taas sun kukkamestarin taitoja”, Jere sanoi.
”Unohditko jälleen merkkipäivän?” Bojan kysyi, vaikka se vähän sattui. Tietysti tuollaiset tähtisilmät katselivat iltaisin jotakuta toista.
”En”, Jere vastasi ja vakavoitui hieman. ”Mutsi tykkäsi kukista, kiitos siis vielä.”
Nyt kuplat vaihtuivat läikkeeksi. Tietysti, tietysti kimppu oli ollut äidille! Ja niin monena iltana Bojan oli ryvennyt ja kiusannut itseään ajattelemalla muuta.
”Teetkö mulle uuden?”
”Teen sulle mitä vaan tahdot,” Bojan sanoi hieman käheällä äänellä, punastui ja yskäisi. ”Siis teen minkälaisen kimpun vaan.”
Miehet siirtyivät valikoimaan kukkia uuteen kimppuun. Jeren katse seurasi tarkkaan Bojanin käsiä, jotka koskettivat kasveja hellästi. Bojan tunsi katseen välillä nousevan hauiksilleen ja myhäily tyytyväisenä valintaansa pukea hihaton paita sinä aamuna.
Bojan esitteli keräämiään kukkia, ilon keltaisia, ja kysyi oliko Jere tyytyväinen.
”Laita siihen vielä sun lempiväriä,” Jere pyysi.
”Se ehkä rikkoo vähän harmoniaa,” Bojan tuumi.
”Sopii mulle.”
Jere seisoi ihan lähellä ja vilkuili häntä silmäripsiensä lomasta. Kukkakimpun väriharmonian rikkominen oli vähäisin synneistä, joita Bojan nyt ajatteli.
Bojan valikoi kimppuun vaaleanpunaisen liljan ja miehet siirtyivät tiskille, jossa Bojan taiten kokosi asetelman kasaan. Kädet tärisivät vähemmän kuin viimeksi ja hän tekisi kauneimman kimpun mitä taisi. Nuottien ja kukkien asettelussa oli jotakin samaa. Valmiissa kimpussa rohkeana huomion vastaan ottava lilja oli kuin kappaleen kertosäe. Bojan ja Jere olivat suunnitelleet tämän kimpun yhdessä, se oli duetto.
Bojan ojensi valmiin kimpun tyytyväisen oloiselle Jerelle vastahakoisin ajatuksin. Hän ei halunnut ajatella kenelle kimppu tällä kertaa menisi. Huokaus karkasi huulilta. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta hän osasi kertoa sen vain kukilla.
Jere piti hetken kimppua sylissä kuin lasta ja hymyili sitten Bojanille. Hän ojensi kimpun takaisin. Bojan katsoi häntä kysyvästi.
”Se on sulle, Bojan. Lähdetkö mun kanssa ulos?”
