Kadonnut elämänilo

[Rania]

Minulle on tapahtunut niin paljon, että olen kadottanut elämänrytmin ja -ilon. Päässäni pyörii vain surullisia asioita, enkä uskalla ajatella positiivisesti mistään. Pelkään, että minua kohtaavat tästedespäin vain onnettomuudet.

Jo ennen kolmannen lapsen odotusta olin levoton ja tunsin ahdistusta työstäni. Jos tein kuten työnantaja määräsi, asiakkailta tuli huonoa palautetta -jos taas tein kuten asiakkaat toivoivat, esimiehellä oli valittamista. En löytänyt keskitietä ja minulla oli aina huono-olo.

Vaikka kävin töissä, rahat eivät tuntuneet riittävän mihinkään erikoiseen. En ollut tyytyväinen. Halusin oman kodin, mutta mies piti omia hankintojaan parempana ja jäin toiveineni kakkoseksi. Mieheni syytti vanhempiani, kun nämä eivät antaneet minulle rahaa. Vanhempani pitävät miestäni huonona valintana ja saavat oloni tuntumaan melkein joka kerran nähdessämme epäonnistuneeksi.

Sitten aloin odottaa kolmosta. Rv 20 vauvalla todettiin av-blokki ja minulla reuma. Pelotti. Samalla yritin selvitä töistäni ja kahden muun lapsen hoidosta. Tyttärelläni oli ongelmia päiväkodissa, hän oli liian villi -tai minä olin epäonnistunut hänen kasvatuksessaan, kuten sain kuulla äidiltäni. Olin mennyt liian aikaisin töihin, kun miehestäni ei ollut mihinkään. Nyt menisivät lapsenikin pilalle. Suutuin äitiini useasti. Ja sekin harmitti minua. Miksi minä en osaa arvostaa äitiäni, ajattelin usein.

Sain vauvani Helsingissä ja kaikki vaikutti ensin hyvältä. Pääsisin kotiin antamaan aikaani muillekin lapsille. Pojalla todettiin astma, hän joutui ambulanssilla sairaalaan, enkä päässyt Helsingistä häntä hoitamaan. Olin jumissa.

Vauva-arki alkoi. Tyttäreni pärjäsi opettajan mukaan eskarissa hyvin. Hän oli vain välillä rauhaton. Todettiin lievä kielenkehityksen viivästymä ja ongelmia keskittymisen alueella. Vauva jaksoi hyvin, poikani astma hoidettiin suht hyvälle tasolle. Tein koko ajan jotain. Hoidin, pyykkäsin, vahdin läksyjen tekoa, neuvoin, imetin. Poika oli villi, eikä suostunut mihinkään askarteluihin ym. riehui kerhossa. Kerho lopetettiin. Nelivuotisneuvolasta pääsi läpi -vilkas, hurmaava poika. Äitiä kehoitetaan opettamaan pojalle piirtämistä.

Vauvan sydän leikattiin keväällä. Kaikki ei kuitenkaan sujunut hyvin, vaan hän menehtyi toukokuussa vajaatoimintaan. Löydettiin myös mitokondriotauti, joka aiheuttaa kehitysvammaisuutta. Muut lapset tutkittiin, ovat tällähetkellä normaaleja, mutta kasvua ja kehitystä seurataan. Poika on itsepäinen, mukeltaa kieltä suussaan. Junnaa tehtävien kanssa. Pelottaa, että hänellä on sama sairaus. Yritän neuvoa, opastaa. Kaveri vain touhottaa.

Mies menee eteenpäin. Minä haluaisin kuolla. En onnistu missään. Nivelet tuntuvat irtoavan toisistaan. Olen aloittanut reumalääkityksen. En voi saada enää lapsia ja vaikka voisinkin, en välttämättä uskaltaisi. Päivä päivältä vajoan tähän suohon syvemmälle, vaikka välillä päivät sujuvat ihan hyvin. Varsinkin tällaisen purkaitumisen jälkeen. Netti on ainut kuuntelijani.

Minulla on valtava ikävä vauvaani. Ihanaa hymyhuultani. Lasta joka jaksoi kanssani 9kk 2pv. Rakastan tietysti muitakin lapsiani, ei tämä sitä ole. Itkisin heitäkin.

Minä en jaksa enää. Miten saan elämäniloni takaisin? Töihinpaluukin koittaa joskus -ja en tiedä jaksanko enää sitä rahasta tappelua. Nyt olen kuitenkin kokenut, miltä tuntuu olla potilas ja potilaan omainen. Olen saanut tarpeekseni siitä, miten heikompia kohdellaan. Haluan tehdä oikeasti hyvää.

Mies itki tänä aamuna keittiössä. Kuulin. Joten en ole ainut. Käperrymme tänään toistemme syliin. Entäs jos menetämme muutkin lapsemme? On hirveää komentaa heitä, kun he sanovat muuttavansa pois. Onneksi he jaksavat olla vielä lapsia ja vänkättää meille vastaan. Kunpa mekin jaksaisimme olla vanhempia. Ihan tarpeeksi hyviä.

Tiedän, minun pitäisi päästä mielenterveystoimistoon -enkä välitä vaikka se vaikuttaisi työnsaantiini. Haluaisin olla elossa, kun kerran lapsenikin ovat. Ja jaksaa vielä kerran sitä piirtämistä ja muuta.

Anteeksi näin pitkä vuodatus. Ja voimia niille, joiden mieli on maassa ja elämänilo poissa. Tällähetkellä jaksan olla elossa mieheni, lasteni ja luonnon kauneuden takia. Pelkään lasteni puolesta, pelkään etten osaa auttaa heitä ja menetän heidätkin. Olen vain äiti.

 

[nibbler]

sulle on tosiaan sattunut kauhean paljon, sellaisiakin asioita joita minä en voi ymmärtää, koska en ole samaa kokenut. osa asioista kuulosti kyllä minun tekstiltäni.

sanot että tiedät että sinun olisi hyvä ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon, ja se on hyvä. haluan kuitenkin kertoa, että se ei vaikuta työnsaantiisi.itseltäni viimeksi eilen kysyttiin työhaastattelun aikana miksi lopetin koulut kesken.kun vastasin että sairastuin anorexiaan ja masennukseen, he kysyivät tunsinko tarpeelliseksi että se lukee heidän papereissaan. sanoin että en.
itse asiassa, uskon että työn saaminen on erityisen tärkeää masennuksesta kärsiville.

suosittelisin, tai enemmänkin pyytäisin sinua soittamaan mielenterveystoimistoon, ja edes kokeilemaan sitä.ehkä yhdessä miehesi kanssa? nuo kaikki asiat, joita olette kokeneet varmasti rasittavat suhdetta paljon, ja asioihin on hyvä puuttua jo ennen kuin ne menevät liian pitkälle.

pakko snaoa että huolestuin sinusta kesken tekstin.ajattelin jo että olit menettänyt kokonaan toivosi, ja tehnyt jotain... oli todella huojentavaa lukea tekstisi loppuosakin :hug: nuo syyt elää, joita luettelet ovat erittäin hyviä syitä! hyvin moni masentunut ihminen ei olisi osannut listata noita asioita.

et ole VAIN äiti. sinä olet äiti, se on tärkein työ koko maailmassa.olet vaimo, lapsi, ja ihminen. muista se myös silloin kun arki rasittaa, ja saa sinut taas alakuloiseksi.

jatka ehdottomasti kirjoittelua.se saattaa helpottaa enemmän kuin luuletkaan. :flower:

 

[Rania]

:hug: Kiitos, että välität. Masennus ja ahdistus kulkevat käsikädessä ja ovat niin usein vuosien ajan kyteneet ihmisen mielessä. Sitten ei olekaan voimia selviytyä esim. tällaisesta mitä me olemme kokeneet.
Ihmiselle sanotaan, että pidä huolta itsestäsi -liiku, syö terveellisesti, käsittele ajatuksesi, puhu tunteistasi. Hyvä ohje -vaan onko monellakaan mahdollisuuksia tällaiseen itsestään huolehtimiseen nykyään kun hoidat työsi kasvavat vaatimukset, täytät odotukset hyvänä kasvattajana, samoin kuin vielä hoidat parisuhteen!

Olen mielenterveydenhoidon ammattilainen ja silti omakohtaisesti nämä ovat vaikeita asioita. Silti, vaikka olen tehnyt töitä ihmisten kanssa jotka ovat olleet masentuneita, itsellä nämä ongelmat tuntuvat vaikeilta havaita ja hoitaa. Mutta minä selviän ja saan työhöni uutta perspektiiviä. Löydän elämäniloni takaisin. Olen ottanut useita askelia kohti parempaa ja yksi merkki on se, että kuolemanajatukset ovat olleet pidempään poissa.

Mutta tämä myrsky ei ole vielä ohi. Tarvitsen luotsin joka neuvoo maihin. Ja elämässäni on muutama sellainen hyvä henkilö, jopa täällä palstalla! :flower:

 

[mökin muija]

Hei! Osannottoni suuren surusi keskellä, sanattomaksi vetää :'( . Ensimmäinen vuosi on pahin, sitten se tuska alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

 

[mökin muija]

Niin, ja valoisampaa tulevaisuutta, kuten jo itsekin jaksat siihen uskoa :flower:

 

[Rania]

Myötäelämisestä. Minä sain sovittua ajan mtt: on. Mun on käytävä puhumassa tämä asia oikealle ihmiselle, vaikka jo pelkkä ajanvaraus meni parkumiseksi. En pysty itkemään niin miehelleni, äidilleni en kellekään tutulle -joten paras mennä nyyhkimään vieraalle. Jospa pääsisin oikeasti edes hieman eteenpäin ja voisin edes hyväksyä tämän surun. Tämän itsekkään tunteen.
Tarvitsen sen luotsin. Nähdään satamassa! =)

 

[Tytönjapojanmamma]

Hei, kirjoituksesi kosketti, vaikken ole noin rankkoja asioita kokenutkaan. Eli en voi sanoa tietäväni tai pystyväni kuvittelemaan miltä. sinusta tuntuu. Halusin vain tulla ottamaan osaa suruun ja toivottamaan valoisia hetkiä tulevaisuuteen. Jotenkin tuosta kirjoituksestasi henkii kuitenkin toivo, epätoivoisten tunteiden keskellä. Voimia.