Hei!
Meritähti, etiäppäin, kuten itsekin sanoit. Stressi vaikuttaa myös raskaaksi tulemiseen, ja vaikka on helpommin sanottu kuin tehty, yritä rentoutua asian suhteen. Meillä tärppäsi sen ekan kerran vuoden yrittämisen jälkeen, kun olin vähän niinkun lyönyt hanskat tiskiin.
Kaisa82, harjoittelu on kivaa, mä lähetän sulle paljon tsemppiä ja malttia ja onnistumisen tuulahduksia =) .
Jana85, hyvä että tuli kuukautiset, nyt kierto palautuu ja eteenpäin. Itselläni ainakin helpotti tuon jälkitarkastuksen jälkeen, kun sai mielenrauhan ettei kaavinta ollut vahingoittanut mitään tms.
Fleecekarhu, ota ihan rauhassa aikaa suremiseen. Ei se asia koskaan katoa, mutta kyllä sen kanssa varmaan oppii elämään, kun on pakko. Jossain vaiheessa, kun on surrut tarpeeksi, jaksaa taas katsoa tulevaisuuteen. :hug:
Omia kuulumisia... Kopsaan tähän viestin, jonka kirjoitin tuonne keskenmenon jälkeen plussanneiden pinoon keskiviikkona, eli siis vappuaattona. Meillä olikin hiukan rauhallisempi vappu sitten... Juttu alkaa siis tiistaista.
"Aamu oli ihan tavallinen, tuntemukset ja oireet normaalit, eli kuvotus ja yöllä pari kertaa pissalle jne. Istuttelin olohuoneessa siemeniä taimipurkkeihin, ja kyykistyessä tuli yhtäkkiä outo kipu alavatsaan. Menin vessaan, kesti kauan ennen kuin tuli ihan pieni pissaliraus. Pyyhkäisin, ja paperissa kirkasta verta. Huusin mun miehen vessaan, sitten alkoikin pyörryttämään. Menin makaamaan vessan lattialle, silmissä mustui. Sitten tunsin, että nyt tulee voimalla, pääsin pytylle takaisin niin, että osa verestä putosi lattialle. Verta hulahti niin paljon ja sellaisella voimalla, että sitä oli pytyn reunatkin täynnä (anteeksi yksityiskohtainen kuvailu). Ihan kuin joku pussi olisi puhjennut, ja kaikki syöksynyt kerralla pois.
Pelästyin tietenkin ihan kauheasti, itkin hysteerisesti, ja koska paperissa näkyi pieniä palasia, olin 100% varma että nyt tuli pois. Sitten kauhea kipu sekä vatsassa että alaselässä. Sain sen verran itkultani aikaiseksi, että soitin neuvolaan, josta neuvoivat lähtemään suoraan sairaalaan. Äitiyspolille siis mentiin, ja odotushuoneessa makasin sängyllä ja vollotin.
Ultrassa täydeksi yllätykseksi löytyikin elävä sikiö, jonka syke näkyi. Piti vastata 9+1, mutta olikin 8+4 (lääkäri sanoi, että sen ei tarvitse tarkoittaa mitään, ultrassa saattaa kuulemma heittää nuo päivät ja koko). Päättivät sitten kuitenkin ottaa mut osastolle, koska kivut olivat niin voimakkaat. Päivän myötä kivut siirtyivät vatsasta alemmas, en siis kyennyt istumaan enkä oikein kunnolla kävelemään, ja pissaaminen vasta sattuikin, vaivalloistakin.
Vuoto niukkeni ja yön aikana kivutkin lientyivät (eilen siis sain koko päivän kipulääkkeitä). Yö ja aamu meni jännittäessä, että vieläkö pieni sydän sykkii.
Sykkihän se, kun tänään aamupäivällä ultrattiin. Mä en kunnolla nähnyt ruutua, mutta lääkäri sanoi sikiön liikkuvankin hiukan. Sanoi, että jos olisi nyt menossa kesken, olisi syke paljon hitaampi kuin siis oli. Pääsin kotiin, mutta tiukat määräykset lepäämisestä ja yhdyntäkiellosta sain. Tiistaiksi varattuna yths:lle ultra, se toimii samalla kontrollina. Riski siis on yhä olemassa, mutta toistaiseksi kaikki hyvin.
Tosi ristiriitaiset fiilikset. Sairaalassa vietetyn yön jälkeen tuntuu kuin eilisestä aamusta olisi neljä päivää aikaa. Ehdin jo ihan oikeasti itkeä menetystä, olin ihan varma ja todella koin sen surun ja pettymyksen. Sitten heräsi uusi toivo, ja taas yön jännitin ja pelkäsin. Ja huokaisin aamulla helpotuksesta, ja nyt taas pelkään, odotan seuraavaa ultraa.
Mietin tämän reissun tarkoitusta, enkä keksinyt mitään. Ei mua tarvitse muistuttaa siitä, että mikään ei ole itsestäänselvyys, ja asioita pitää arvostaa. Siitä on jo muistutettu.
Meidän vauva sai tällä reissulla työnimen. Hänestä tuli Toivo. Lueskelin tänään aamulla sairaalassa tekstiviestejä eilisillalta, itse lähettämiäni, ja mun mieheltä, äidiltä, siskolta ja kolmelta lähimmältä ystävältä saamiani. Kaikissa viesteissä esiintyi toivo, toivominen, toivotus. Kaikki toivoivat, että asiat menisivät hyvin, että jaksaisin, että pieni sydän sykkisi. Mä laitoin sitten mun miehelle viestin, että onko meillä Toivo? Johon hän vastasi "Meillä on Toivo ja Toivo elää."
...Jep, sellainen tarina tällä kertaa. Nyt on siis tiukka reippailukielto, ja olen kyllä ottanut sen ihan tosissani. Taas seuraava ultra jännittää, että onhan kaikki vielä hyvin. Nyt siis viikkoja aiemman ultran mukaan 9+6, tämän viikon ultran mukaan 9+2. Sehän siis voikin kai heitellä. pelästyin kyllä ihan oikeasti.
Vuoto siis ilmeisesti johtui istukan reunan repeämisestä tms.
Voikaa hyvin, ja ilmoitelkaa taas kuulumisistanne. Aikamoinen voimavara tällainen vertaistukijoukko, kun on samankaltainen kokemus takana, niin on helpompi kaiketi jakaa tuntemuksiaankin.
pikkutiikeri ja pieni Toivo :heart: .