Alkuperäinen kirjoittaja Jana85:
Ja mä en halua kuulla keltään sitä että ei kannata pelkää seuraavassa raskaudessa (jos nyt onnaa), kun mähän saan pelkää niin paljon ku haluan, kun ei sitä pelkoa tuolta takaraivosta pois saa... Kun yks kaveri sanoi et jos odottais vähän kauemmin, mut sama se on kuin kauan oottaa, silti sitä stressaa...
Sä saat Jana pelätä ihan niin paljon kuin tahdot. Ja varmasti pelkäätkin, en usko että on mahdollistakaan suhtautua erityisen kepeästi uuteen raskauteen tällaisen kokemuksen jälkeen. Mua ainakin pelotti ihan todella paljon. Tai oikeammin, olin 95% varma, että kyseessä on taas tuulimuna. Mua jotenkin harmitti tosi paljon se, että en osannut olla positiivisesta raskaustestistä ollenkaan niin iloinen ja onnellinen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin hypin kattoon riemusta.
Tällä kertaa kävi jopa mielessä, että positiivinen tulos on huono juttu, koska mun sisällä voi taas olla tuulimuna. Vaikea selittää, niin ristiriitaisia olivat tunteet. Varhaisultran jälkeen olen nyt vasta pari päivää ajatellut olevani oikeasti raskaana, ja vähitellen uskallan iloita. Tietenkin edessä vielä epävarmoja viikkoja monta, mutta raskaus on kuitenkin todellinen.
=)
Kun hoitajat työntelivät mun sänkyä pois leikkaussalista, jossa kaavinta oli tehty, niin toinen hoitaja sanoi mulle, että älä pelkää, ei niitä keskenmenoja usein satu enempää kuin yksi per nainen. Toinen hoitaja sanoi siihen, että niin, paitsi mun tapauksessa. Hän kertoi kokeneensa seuraavaa: keskenmeno, lapsi, keskenmeno, lapsi, keskenmeno, lapsi. Sitten hymyili ja sanoi, että ajattelee kuitenkin tällä hetkellä vain kolmea ihanaa lastaan, jotka olleet kaiken tuskan arvoisia.
Mua jotenkin rohkaisi se. Ei tietenkään kenenkään soisi sellaista tuskaa joutuvan käymään läpi, ja toiset saavat ne kolme ihanaa lasta ilman mitään keskenmenojakin, mutta sen naisen olemus oli jotenkin tosi rauhallinen ja empaattinen, sellainen, että siinä sängyllä sairaalavaatteissa ja lääketokkurassa maatessani mullekin tuli jotenkin toiveikas olo.
Toinen tapaus, jonka haluan jakaa kanssanne, Jana ja Meritähti, on yhden ystäväni kertoma. Hän tuli raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta, seurusteltuaan pari kuukautta nykyisen miehensä kanssa. Snnytyssairaalassa viereisessä pedissä oli ollut reippaasti ystävääni vanhempi nainen, jonka miehen kanssa ystäväni oli alkanut juttelemaan. Mies oli kysynyt, kauanko he olivat yrittäneet lasta, johon ystäväni kertoi, että heti tärppäsi, ja puheeksi oli tullut myös seurustelun kesto. Mies oli kertonut heidän olleen yhdessä 15 vuotta, ja yrittäneen lasta 12 vuotta, mutta että aika tuntuu kadonneen jonnekin nyt, kun sylissä on oma pieni vauva. Oli siis ihan vilpittömän onnellinen.
Se, mitä tällä yritän kaiketi sanoa, on, että on ihan luonnollista ja normaalia pelätä ja jännittää, mutta toivoa ei saa heittää. Toiset meistä joudumme kärsimään, ikävä kyllä, sitä en kenellekään soisi. Mutta toiset meistä näiden kokemuksien myötä myös oppivat arvostamaan asioita, joita kaikki eivät välttämättä edes näe ympärillään. :hug:
