Synnäri tarinaa.
Menin siis synnärille ti 23.12 klo 16.00. Haikein mielin sanoin hei heit miehelle ja esikoiselle.
Siinä mut laitettiin heti käyrälle. Sydämen äänet olivat ok, mut ei liikkeitä, vaikka join 4 lasii vettä. Sanoinkin siinä et hiljaisempaa masussa on ja et jos käännyn oikeelle kyljelle ainoot liikkeet tuntuu sit. Niinhän siinä sit kävi, et ne kaivatut liikkeet saatiin vasta silleen.
Samaan aikaan oli yläkerrassa vapaantunut peti mulle, joten siitä mut ohjattiin sinne. Siel sit laitoin sairaalan kamat niskaan jne. Multa otettiin veritestei, rentattiin allergisuudet, kuunneltiin sydän ääniä jne illana aikana. Mies tuli moikkaa. Yritin kysellä et milloin mut sit leikataan seuraavana aamuna, johon tarkoin vastaus oli et eka klo 8.30 jälkeen, jokaiselle leikkauksella on aikaa varattuna 1,5 tuntia. Siinä kun tiukkasin lisää kertoivat, et meitä on vaan kaksi suunniteltua sektiota, mutta jos tulee hätätiloja ne menee tietty edelle. Miehelle kerroin et sen on oltava paikalla klo 8.30.
Yön nukuin tosi huonosti. Samassa huoneessa oli meitä yhteensä 4 naista ja yhdellä oli vauva joka itki tosi paljon.... Joten nukkuminen oli aika heikkoo.
Aamulla sit ei kerenny paljoo tapahtumaankaan. Olin syömättä keskiyöstä ja mies saapui paikalle klo 08.30. Hoitsu just siinä otti mun verenpaineita ja sanoi et ei tiedä kumpi meistä kahdesta suunnitelluista menee ekana, kun sieltä tuli viesti et mua odotetaan salissa. Eli kaikki tapahtui tosi nopeaan. Ei muuta kuin leikkauskamat päälle ja siitä käveltiin sit saliin. Mulla oli jo siinä vaiheessa tosi itkuinen olo.
Mies jäi salin ulkopuolelle odottelemaan, kun minua alkoivat valmistelemaan. Siinä selittelivät vaarat kaikista jutuista, laittoivat spinaalin, katetrin, tipan ja kaikki muut systeemit...
Täytyy sanoa et spinaali sattui vähemmän kuin epiduraalin laittaminen esikoisen kanssa... Vaikka spinaali menee syvemmälle selkärankaan. Jännä juttu oli tuo...
Joululaulut soi vaan taustalla ja kaikilla tyypeillä jotka osallistuivat mun leikkaukseen oli tosi iloiset mielet siellä...
Siinä sit kun spinaali alkoi toimimaan se lekuri tuli paikalle. Sattui olee sama tyyppi, joka oli mun ekassa synnärivisiitillä ja jonka mä toivoin saavani... Eli olin tosi iloinen. =)
Siinä sit leikkaus tosiaankin alkoi ja se lekuri sanoi et aikoo poistaa vanhan haavan, joten mulle jää vaan sit yksi haava taas. Sanoi siitä vanhasta haavasta et se on aika iso... Sanoin et juu esikoinen oli 4250g eli vissiin joutuivat sillo tekee ison haavan... Se lekuri sanoi et hän yrittää tehdä parhaansa et haavasta tulee varmasti siisti.
Siinä sit sai mieskin kutsun tulla paikalle.(Siinä on muuten suoja ettei kumpikaan näe mitä siel tehdään)....
Sit alkoi se nykiminen... Lekuri sanoi et vauva oli sijoittunut tosi tiukasti alas tiukkaan pakettiin. Niin sanoinkin loppu vaiheessa et tosi ahtaalle masu tuntuu... Vaikka olis ollut varaa kasvaa ylös- ja tietty ulospäinkin.
Aika paljon joutui tosiaankin nykii ennen kuin vauva irtos. Sen nykimisen seurauksena mua alkoi yrjöttää. Mies siinä siteli kuppia mulle varmuuden vuoksi. Just kun ajattelin et nyt tulee ykät, niin saivat vauvan pihalle...
Mä yritin kurkkia, mut en nyt heti tietty nähny paljoo. Siinä vilauttivat vauvaa nopeasti ja sanoivat et poika tuli. Mulla alkoi kyyneleet virtaamaan ja mieskin itki siinä. Sumun takaa vaan katselin kun puhdistivat ja tarkastivat vauvan. Sit ne laittoivat vaavin lämpökaappiin. Mies vaan siinä hoki et näitkö miten eri näköinen vauva on jne ja kyyneleet vaan valui molemmilla. Ja sekin et totesivat et vauvalla on kaikki hyvin... Oli se sellaista tunteiden myrskyä.
Siinä ne sit laittoivat mut kasaan. Kiittelin lekuria, sain vaavin ihooni kiinni ja mun kärrättiin heräämöön. Yritin sit laittaa pikku-ukon rinnalle, mut ei se tuntunut oikeen innostuvan asiasta. Kätilö siinä sit huomasi et vauvan sydän & hengitys on liian nopee... Toivat sen lämpökaapin siihen sit ja pikkuruinen laitettiin sit sinne. Molemmat siinä sit oltiin et voi itku, :'( toivottavasti ei oo jotain tosissaan vialla nyt.... Jouduttiin olee siinä sit aika kauan, kun seurattiin tilannetta. Pikkasen hengitys rauhoittui ja pikkuruinen pääsi sit mun ihoon kiinni lämmittelemään. Sanoivat et tilanne varmasti rauhoittuu, yleistä on kuulemma tuollainen sektion jälkeen...
Siitä sit päästiin osastolle joskus klo 11.00 jälkeen. Siitä sit alkoi tutustuminen. Miehen kans ihasteltiin pikkuista. Tuli sit aivan erinäköinen yhdistelmä kuin neidistä. Tämä kaveri on blondimpi, pitkä ja kapee.
Leikkauksesta paraneminen meni sit nopsaan. Mä vissiin huume houruissa yritin jo nousta istumaan tosi nopeaan. Hoitsun joutuivat käskee takaisin makuu asentoon... (täytyy olla makuullaan ekat 6 tuntii). Siinä illalla sit mun kädes oleva tippaletku irtos kun vaihdoin vauvan vaippaa. Ne vaan katsoivat mua ja totesivat et oon sen verran napakassa kunnossa, etten sitä enää tarte. Seuraavana aamuna sit ottivat katetrin pois ja kävelin pesulle itse hyvin. Mulla oli koko ajan mielessä et haluun kotiin niin nopeaan, kunhan vaan voivat mut päästää. Otin vaan kaikki mahdolliset tabletit ja pistin itseni liikkeelle.
Alkutuntien takkuisen imetyksen jälkeen asiat alkoivat pikku hiljaa paranemaan silläkin saralla. Ekaks ei tietty tullu mitään ja sit muutama tippa. Poitsu olisi ollut nälkäinen, mut mun maidot ja pullo (oli pakko antaa) kaikki tuli pihalle. Syynä oli se lima kanavissa (mikä lie suomeksi sen nimi nyt...). Se eka/toinen päivä olivat siis rankkoja ton osalta. Kolmantena päivänä sit nousi maidot ja niil olis sit ruokittu loputkin vauvat.....
Perjantaina siis alkoivat sanomaan et näyttää et pääsen la kotiin koska kaikki menee loistavasti. Normaalilla vauhdilla olisin joutunut oottaa sunnuntaihin ja jopa maanantaihin...Perjantai menikin sit siinä odotellessa.
Lauantaina sit päästiin kotiin ja on ihanaa. Nyt opetellaan sit uuteen tilanteeseen.
Yöt ovat katkonaisia tietty vieläkin.
Imetys menee hyvin, paitsi et herra ei oo kaikkein iso ruokaisin ja et mun rinnat ovat räjähtämis pisteessä...
Isosisko on sopeutunut tilanteeseen hyvin. Kissatkin alku ihmettelyn jälkeen ovat hyväksyneet uuden tulokkaan.
Täytyy sanoa et oli helppo raskaus alku vastoinkäymisten jälkeen. Helppo oli sektiosta palautuminenkin ja tuloksena siis saimme aivan ihanan tonttupojan.
Olemme niin onnellisia kuin voi vaan olla.
Tässä on siis pieni tonttu-Tirri-pojumme: