Kiitos tuesta ja kannustuksesta jokaiselle. Kyseessähän on tosiaan epäilys tuulimunaraskaudesta, koska se mitä kohdusta löytyi, ei vastannut viikkoja. Helpottavaa oli kuitenkin huomata, että siellä oli jotain, mutta sitä hätää on silti täysin mahdoton sulkea pois... Tätä on niin odotettu ja juuri päästiin äitienpäivänä kertomaan minun vanhemmilleni, joille tämä olisi ollut ensimmäinen lapsenlapsi, ilouutiset ja nyt sitten tulikin tällaista.
Tunteet ovat menneet ihan vuoristorataa miehen yrittäessä tukea mahdollisimman paljon vierellä. Olen ollut vihainen, tuntenut itseni petetyksi ja huijatuksi, olen itkenyt silmät päästäni menetettyjen haaveiden takia, tuntenut itse pettäneeni muiden odotukset, lukenut muiden kokemuksia asiasta, tuntenut suurempaa rakkautta miestäni koskaan kuin koskaan aiemmin, yrittänyt pitää pään pystyssä ja kyetä menemään töihin, pyörinyt aamut yksin sängyssä itkien, syytellyt itseäni ja miettinyt mitä olisin voinut tehdä toisin, yrittänyt etsiä syitä, jossitellut ja toivonut, jos kaikki kuitenkin olisikin suurta erehdystä ja kohdustani löydettäisiinkin vielä elävä alkio...
Ja minä olen huolesta soikeana, kun en pysty miettimään mitään muuta kuin sitä, onko kaikki hyvin. Miten voikaan rakastaa jotain niin paljon, mitä ei vielä ole olemassakaan? Miten voi pelätä menettävänsä sellaista, johon ei ole vielä koskaan tutustunut? Miten voisi löytää positiivisia ajatuksia tällaiseen tilanteeseen, jota varjostaa epäilys siitä, ettei lasta tulekaan?
