Tässä vielä aloitussivua varten tiedot:
Tyttö syntyi pe 9.12. klo 9.14, pituus 49 cm, paino 3932 g, pipo 35,5 cm viikoilla 38+4.
Tässä on mun synnytyskertomus. Miten sainkin 6 tunnin hommasta näin pitkän sepustuksen?
Kirjoitin itselleni vielä paljon pidemmän ja hyvin yksityiskohtaisen kun en halua hienosta kokemuksesta unohtaa yhtään mitään, en ainuttakaan tunnetta, ajatusta ja keskustelua. Lyhensin tänne palstalle sopivan, mutta pitkä on edelleen, lukee ken jaksaa.
Perjantaina 9.12. heräsin joskus lähempänä kolmea todella viiltävään supistukseen. Supistuksen aikana kuului patum ja osasin kiitos keskustelupalstan arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin vikkelästi en edes muista koska olisin viimeksi sängystä noussut ja ylipäätään liikuskellut.
Säntäsin vessaan ja just pöntölle ehdin ennen ekaa vesien lorahdusta. Siinä meni samalla limatulpat ja kaikki, mutta ilmeisesti puhkesi sen verran ylhäältä, että jäi hana päälle. Kestovaippojen lisäimuille tuli käyttöä.
Supistuksia tuli saman tien aika tiheästi, mutta ne eivät olleet kipeitä. Luulin myös, että mulla olis homma hallussa ja tietäisin miten tilanteessa toimia, mutta mun pää tyhjeni täysin. Yritin siitä neuvolan Meille tulee vauva -oppaasta muistuttaa mieleeni, että pitikö tässä jo lähteä vai odotella, mutta ei se selvinnyt. Soittoa synnärille siis klo 3.30. Mies nauroi jälkikäteen, että kai sinne olis voinut hetikin soittaa, ilman että alkaa tavamaan yön tunteina jotain oppaita.
Sain puhelimessa ohjeet ottaa 1 g paracetamolia ja koittaa vähän nukkua ja jos supistukset lakkaa niin alkuiltapäivästä vasta sairaalaan, muutoin kuin siltä alkaa tuntua. Otin lääkkeen ja tein suunnitelman: nukkuisin pari tuntia, sitten siivoaisin vessat ja silittäisin ja pakkaisin laukun ja sen jälkeen alkaisin tehdä joogassa opittuja avaavia liikkeitä.
Sain just laskettua pään tyynyyn kun supistukset muuttuivat kivuliaiksi ja todella tiheiksi. Nousin ylös hengittämään ja hakemaan hyvää asentoa. Parin supistuksen jälkeen totesin, ettei tässä auta muu kuin alkaa pakata laukkua. Ja nyt todella ymmärrän miksi se kannattaa pakata ajoissa! Supistuksia tuli niin tiheään, että en ehtinyt kahden huoneen väliä kulkea niiden välillä tavaroita keräillessäni ja hommaan tuntui menevän ikuisuus. Pelkät syvät hengitykset eivät enää riittäneet vaan piti ottaa käyttöön synnytyslaulutkin, naapurit varmaan arvostaa.
Joskus neljän jälkeen herätin miehen, että nyt sattuu ja vedetkin meni jo aikaa sitten. Sen ensimmäiset sanat oli että mihin? Kai se pelkäs nukkuneensa lapsivesilammikossa.
Mies alkoi pakata omia tavaroitaan ja etsiä mun ohjeilla puuttuvia. Hidasta hommaa kun kielsin kaikenlaisen kommunikoinnin supistusten aikana.
Itse menin kontalleen sänkyyn tarkoituksena kellottaa supistuksia ja laskea kauan ne kestää, mutta musta niissä ei ollut juuri lainkaan enää taukoja, enkä ehtinyt edes ajastinta esiin saada. Supistukset oli mun mielestä aika lyhyitä, mutta alapäässä alkoi jo olla tuskaisen paljon painetta. Mies soitti Naikkarille, että me tullaan nyt kun vaimo ei pysty edes enää puhumaan.
Noin. 5.00 lähdettiin ajamaan Naistenklinikalle, jonne meidät on kirjattu sisään klo 5.20. Painotin miestä ajamaan tosi varovaisesti, mutta kyllähän se onnistui hätäännyksissään missaamaan yhden ratikkaristeyksen ja ajamaan niiden kaikkien risteävien kiskojen yli ihan täysiä..
Olin päättänyt sinnitellä mahdollisimman pitkään ilman puudutteita, mutta siinä käyrillä päätin, että jos tämä homma on ihan alussa, niin otan kaikkea mitä irtoo! No ihan alussa ei oltu, olin jo 6 senttiä auki!
Päästiin tietty heti saliin ja pyysin jumppapallon, säkkityynyn ja ilokaasua. Kerroin kätilölle vähän toiveitani, mm. että otan itse esiin puudutteet jos koen niitä tarvitsevani, riippuen miten nopeesti etenee. Kätilö veikkasi, että tuskin menee koko päivää, kyseli vähän missä olen käynyt joogassa ja tarkisti, että opit ovat edelleen hallussa ja opasti ilokaasussa.
Pallon päällä istuminen oli ihan täysin mahdotonta enää tuossa vaiheessa, joten kätilö asensi säkkituolin sängylle ja kävin sen varaan kontalleni. Opin ilokaasun hengittämisen ihan parilla supistuksella, vedettyäni sitä ensin pienet överit lähes oksennuksen partaalle. Ja oi mikä ihana ihmeaine! Suosittelen todella lämpimästi vaikka alkuun se saattaakin ällöttää.
Kaasu vei supistuksista pahimman terän ja pystyin keskittymään rentoutumiseen, oikeaan hengittämiseen ja positiiviseen psyykkaukseen. Hoin itselleni joogaohjaajaäänellä samaa mantraa joka supistuksella: älä tappele vastaan, anna kivun tulla, älä jännitä mitään lihaksia, anna vauvan laskeutua, anna kohdun avautua. En tosin ääneeni. :kieh:
Homma toimi kuin unelma ja kohta olin jo unessa, nukuin siis kaikki supistusten välit! Mulla ei ollut mitään hajua ajasta, olin ihan omassa maailmassani.
Sitten parilla supistuksella myöhästyin ilokaasun kanssa ja paineen tunne alapäässä olikin ihan järisyttävä. Siinä ei paljoo auttanut hokea, että rentouta lantionpohja ja anna vauvan laskeutua kun tuntui siltä, että sieltä se vauva nyt ampaisee ja irtoo kaikki pohjat!
Puristin sängyn laitaa ja haukoin henkeä, mies soitti kätilön, joka ilmoitti ilokseni, että olen täysin auki! Vauva oli vielä vähän ylhäällä, joten sain ohjeeksi jatkaa ilokaasua ja alkaa työntää hissuksiin painetta vastaan, jotta saadaan vauvaa alemmas. Koitin siis pysyä hereillä supistusten välit ja työntely vei sen järjettömän paineen kokonaan pois.
Tässä vaiheessa vaihtui vuoro ja aloin uudelta kätilöltä kysellä, että koska tässä sitten oikeesti ponnistetaan. Kätilö vastasi, että heti kun susta siltä tuntuu ja minä siinä kontallani pohdin, että mistä hitosta senkin sitten tietää. No kyllä sen kuulkaa sitten tiesi! Huusin miehelle, että kätilö tänne ja aloin vääntäytyä synnytysjakkaralle.
Synnytyksen pahin kriisi koettiin tässä kohtaa kun ilokaasuletkut eivät yltäneet jakkaralle saakka, kieltäydyin istumasta ja vikisin siinä, että ilman en ponnista. Olin myös hieman huolissani että kakkaan lattialle kun nukuin peräruiskeen ohi, mutta kätilö totesi vain, että se nyt kuuluu tässä vaiheessa oikeestaan melkein asiaan, että jotain sieltä tulee. (Ei kyl tullut.
)
Koitin ensin ponnistaa hengitystä pidättämällä, mutta tuntui, että tukehdun. Pelkässä uloshengityksessä ei ollut tarpeeksi voimaa, joten päätin ottaa äänen käyttöön. Mutta ei mun keuhkoista pääsytkään kaunista synnytyslaulua, vaan ihan mieletön karjuminen, eikä tässä vaiheessa suuremmin siis edes sattunut. Pyytelin kätilöiltä anteeksi, mutta ne vaan kehotti huutamaan niin kovaa kuin ikinä hyvältä tuntuu. Ihan itseenikin ihmetyttää mistä se ääni tuli, nyt jos pitäis samalla tavalla huutaa, niin ei onnistuisi. Huuto antoi ponnistamiselle voimaa ja joka ponnistukselle paremman keston.
Loppuvaiheessa en enää hengittänyt ilokaasua, koska oman hengityksen hallitseminen oli hakusessa, mutta puristin maskia poskeani vasten kaikella voimalla ja toisella kädellä puristin miehen kättä. On mahtanut sitäkin sattua, sillä mulla oli seuraavana päivänä kyljet ja käsivarret ihan maitohapoilla.
Ponnistusvaihe kesti 29 minuuttia, eikä tikkejäkään tullut kuin 3 emättimeen. Mitään muuta en hommassa jännittänytkään kuin toimenpiteitä eli episiotomiaa ja tikkaamista. Noita kolmea tikkiäkin varten turvauduin ilokaasuun.
Mun ensimmäinen reaktio oli kun vauvan näin, että ei ole mahdollista, että tuon just työnsin pihalle värkistäni ja mulla meni pari päivää ennen kuin vauva alkoi mun silmissä näyttää pieneltä. Vauvalta pyysin siinä kaikkien kuullen heti ekana anteeksi, että joutui tulemaan maailmaan niin kovalla metelillä.
Kaikenkaikkiaan uskomattoman hieno kokemus, josta jäi vain positiivisia fiiliksiä. Kätilötkin äityivät kehumaan kilvan mun rentoutumistaitoja, joista olin itse aika yllättynyt.
