\
Kyllähän me ollaan yritetty ilman hoitoja lasta jo seitsemän, pian kahdeksan vuotta!
Olin aina sitä mieltä, että mitään "syyllisiä" eikä syitä lähdetä edes hakemaan, vaan lapsia saa tulla jos on tullakseen!!
Ja ehkä siinä oli juuri sekin, että pelkäsin, että jos menisimme johonkin hoitoihin ja alkaisimme selvittämään asiaa saisimme kuullakkin jotain peruuttamatonta ja huonoa tietoa meidän kannaltamme.. niin kauan kun en tiennyt "totuutta", meillä OLI EDES TOIVOA!!
Ja mitä kauemmin sitä aikaa kului ja mitä enemmän se toivo hiipui sen vaikeampi oli edes kuvitella hakeutua minnekkään hoitoihin!
Kyllä mä olen asian takia niin monet itkut elämässäni itkenyt ja oikeastaan monesti toivonikin menettänyt.
Joka kerta kun menkat alkoi se oli mulle kuin pieni kuolema!!
Me ollaan hoidoissa oltu nyt marraskuusta saakka, eli ei todellakaan kauaa, ja se mikä mut/meidät herätti koko asiaan oli se, että mulla meni melkein vuosi elämästäni kohdunkaulan syövän kanssa, ja mun suurin pelko oli se, että mä menettäisin kohdun sen mukana.
Se laittoi tämän elämän kaikki arvot niin erilaiseen järjestykseen, ja heti kun sain "terveen" paperit ja kun saimme lääkäriltä luvan hakeuduimme hoitoihin.
Ihana kuulla että sulla on noin ihana ystävä ! Ja mä luulen, että sun ystävä kyllä tietää, kuinka kiitollinen sä olet, ei siihen tarvita mitään ihmeellisä sanoja, riittää kun olette toistenne lähellä!!!
:hug: :hug:
Moikka minnu !Alkuperäinen kirjoittaja 25.12.2006 klo 20:31 minnu kirjoitti:moikka mammu
mitenkä teillä alko nämä lapsettomuus-hoidot? yritittekö pitkään lasta ilman hoitoja?
tutustuin vajaat 3 vuotta sitten ystävääni. puhuimme vaan että olis ihana saada sellanen pikkunen.sanoin että ollaan yritetty lasta niin ja niin kauan.ystäväni kertoi kans yrittäneen jonkin aikaa ..olivat kokeilleet joitakin clomi-kuureja ja yms..mutta ei.
ystäväni käski minun ottaan muutaman kuukauden päästä yhteyttä gynelle..aattelin et miks mun nyt pitää ottaa sinne yhteyttä..eihän mua edes mikään vaivaa
ystäväni soitteli, että olenko ottanut yhteyttä sinne?? ja samalla kertoi jostakin piikittelyistä..olin ihan ulkona kaikesta.kuuntelin kyllä mutta paljoakan en ymmärtänyt.
puhuimme mieheni kanssa usein isosta lapsiperheestä ja lapsien nimistä.kun aloimme "yrittään" lasta niin tulee jos on tullakseen.sisimmässäni kuitenkin toivoin niin kuin nyt, tulispa jo se pikkunen.
ennen kuin aloin puhua mahdollisesta lapsettomuudesta rakkaalle miehelleni, piti itse ensin tutustua netissä aiheeseen ja tunnustaa se itelle että se voikin olla totta..mieheni ei uskonut lainkaan sen olevan mahdollista, sanoi sen johtuvan jostain muusta.. aattelin niin mistäköhän sitten, jos sillon oli yritetty muistaakseni 2,5 vuotta.loppujen lopuksi tajusin , että miehenihän kielsi asiaa samalla lailla kuin minä itselleni ja ystävälleni.
kun sain itestäni rohkeuden puhua mukamas kauheen nolosta asiasta gynelle.asiat ja hoidot alkoivat heti. syksyllä päästiin jopa kunnallisen puolelle, kun ekaksi oltiin yksityisellä.siinä varmaan on sit hyvät ja huonot puolensa, kunhan nyt ollaan jossain hoidoissa, se on pääasia.
en tiedä millä kiittäisin ystävääni , kun käski minun ottaa yhteyttä ja on ollut tukenani ja on edelleen, antaa ilosia kannustuksia.
ystävälläni on vuoden ikäinen ivf-hoitojen antamana terve poika.
t. minnu
Kyllähän me ollaan yritetty ilman hoitoja lasta jo seitsemän, pian kahdeksan vuotta!
Olin aina sitä mieltä, että mitään "syyllisiä" eikä syitä lähdetä edes hakemaan, vaan lapsia saa tulla jos on tullakseen!!
Ja ehkä siinä oli juuri sekin, että pelkäsin, että jos menisimme johonkin hoitoihin ja alkaisimme selvittämään asiaa saisimme kuullakkin jotain peruuttamatonta ja huonoa tietoa meidän kannaltamme.. niin kauan kun en tiennyt "totuutta", meillä OLI EDES TOIVOA!!
Ja mitä kauemmin sitä aikaa kului ja mitä enemmän se toivo hiipui sen vaikeampi oli edes kuvitella hakeutua minnekkään hoitoihin!
Kyllä mä olen asian takia niin monet itkut elämässäni itkenyt ja oikeastaan monesti toivonikin menettänyt.
Joka kerta kun menkat alkoi se oli mulle kuin pieni kuolema!!
Me ollaan hoidoissa oltu nyt marraskuusta saakka, eli ei todellakaan kauaa, ja se mikä mut/meidät herätti koko asiaan oli se, että mulla meni melkein vuosi elämästäni kohdunkaulan syövän kanssa, ja mun suurin pelko oli se, että mä menettäisin kohdun sen mukana.
Se laittoi tämän elämän kaikki arvot niin erilaiseen järjestykseen, ja heti kun sain "terveen" paperit ja kun saimme lääkäriltä luvan hakeuduimme hoitoihin.
Ihana kuulla että sulla on noin ihana ystävä ! Ja mä luulen, että sun ystävä kyllä tietää, kuinka kiitollinen sä olet, ei siihen tarvita mitään ihmeellisä sanoja, riittää kun olette toistenne lähellä!!!
:hug: :hug: