Englantilainen William Harvey (1578–1657) esitti vuonna 1651 julkaisemassaan teoksessa "Exercitationes de Generatione Animalium" (Tutkimuksia eläinten sikiämisestä) periaatteen "omne vivum ex ovo" (kaikki elävä syntyy munasta, latin. ovum, muna). Siinä hän esitti rohkean ajatuksen, että myös ihmisen alkuna on muna. Alankomaalainen Regnier de Graaf (1641–1673) kuvasi nisäkkäiden ja lintujen munasarjat, ja antoi niille nimen ovario. Hän uskoi nähneensä vuonna 1672 kaniinin munan, mutta kysymyksessä oli todellisuudessa munasarjan pinnalla näkynyt munarakkula. Saksalainen lääkäri ja anatomi Martin Nabot (1675–1721) puolestaan havaitsi vuonna 1707 kohdunsuun limakalvolla rakkuloita, joita hän kuvitteli munasoluiksi. Ne olivat kuitenkin vain liman täyttämiä rauhasia, joista käytettiin siitä huolimatta nimeä Ovula Nabothi (lat. ovulum, pieni muna).
Alankomaalainen Ludwig van Ham(men) näki vuonna 1677 Antoni van Leeuwenhoekille (1632–1723) valmistamallaan mikroskoopilla ensimmäisenä siittiöt. Leeuwenhoekin muodostaman käsityksen mukaan siittiössä oli sikiö siten valmiiksi muodostuneena, että sen tarvitsi vain kasvaa tullakseen täysikokoiseksi. Tämän ns. preformaatio-opin huomattava edustaja oli 1700-luvun kuuluisin fysiologi Albrecht von Haller (1708–1777). Pian 1700-luvun puolivälin jälkeen Caspar Friedrich Wolff (1733–1794) pyrki kumoamaan preformaatio-opin virheet, mutta vakuuttavista perusteluista huolimatta hänen työnsä eivät saaneet yleistä hyväksymistä. Wolffin tutkimus jäi välillä unohduksiin ja se tuli uudelleen julkisuuteen vasta 1800-luvun puolella, kun se oli käännetty latinasta saksaksi.
Vasta vuonna 1827 Königsbergin yliopistossa toiminut virolainen Karl Ernst von Baer (1792–1876) julkaisi tiedon, että hän oli löytänyt nisäkkään todellisen munan kaniineilla ja koirilla suorittamiensa tutkimusten perusteella. Tosin hänenkin ensiksi havaitsemansa "muna" oli munasarjasta irronnut munarakkula, mutta pian hän löysi myös siitä esiin puhjenneen vielä pienemmän..."