Jos uusi kumppani kertoo olleensa joskus mielisairaalassa hoidossa, miten reagoisit?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ance
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Ance

Vieras
Kuvittele tilanne: Olet tutustunut uuteen henkilöön, käytte muutamille treffeillä ynnämuuta mitä nyt alkavaan suhteeseen voi kuulua. Teillä on mukavaa ja olet todella kiinnostunut hänestä. Sitten hän kertoo sinulle olleensa joskus mielisairaalassa hoidossa. Miten reagoit?

Tämä on tietysti hyvin vaikea kysymys, sillä syitähän sinne joutumiseen voi olla todella monia, samoin kun sielläkin on useampia eri osastoja. Tehostettu avohoito, akuutti- ja kuntoutusosastot, yms. Tietenkin se että onko se tapahtunut 10vuotta vai vuosi sitten vaikuttanee myös suhtautumiseen. Monta monessa. Mutta yleisellä tasolla, miten reagoisit? Millaisia tunteita se herättäisi? Uteliaisuutta? Totaalinen turn off? Varovaisuutta? Lisäisi kiinnostusta? Vai "ihan sama"?
 
En pidä itseäni kamalan ennakkoluuloisena, mutta mielensairauksia olen saanut elämässäni seurata niin,läheltä, että suhde loppuis. Toki jokainen voi sairastua, mutta riski uusiutumiseen on suuri ja tietoisesti en haluaisi tuohon ryhtyä. Anteeksi jos tämä kuulosti julmalta.
 
Noh, tunnen yhden henkilön joka on ollut suljetulla osastolla nuoruudessaan, mutta sen ajan kun olen hänet tuntenut, n 20 v, on ollut ihan "normaali" ja kasvattaa lapsensa todella hyvin. Oli maanisdepressiivinen. Mutta seurustelusuhteessa suhtautumiseni riippuisi siitä mitä seurustelulta odottaisin. Jos olisi tarkoitus perustaa perhe ja saada yhteisiä lapsia niin miettisin kyllä hyvin tarkkaan. Todennäköisesti pyytäisin lääkäriltä konsultaation yhdessä kumppanin kanssa ja selvittäisin miten periytyvää tai helposti uusiutuva sairaus on. Julmaahan se on että sairauden takia jonkun hylkäisi, mutta onni on kuitenkin omissa käsissä.
 
Mun miesystävä on ollut joskus pitkiäkin aikoja mielisairaalassa.
Nyt ei enää vuosiin psykiatrisenhoidon piirissä.

Ei se ole mun tunteisiin vaikuttanut mitenkään.
 
Jos joku on aikanaan ymmärtänyt hakeutua hoitoon, eikä vaikuta enää olevansa hoidon tarpeessa ja on asian kanssa siten sinut, että uskaltaa häpeilemättä siitä kertoa, niin asialla ei olisi minkäänlaista merkitystä.

Enemmän harmittaisi alkaa suhteeseen henkilön kanssa josta myöhemmin paljastuu, että hän ei ole koskaan edes ymmärtänyt hakeutua hoitoon.
 
Tiedän ihmisen joka parikymppisenä oli masentunut ja lopulta unettomuuden takia vajosi psykoosiin ja vietiin antenniosastolle doupattuna huilimaan pariksi viikoksi. Tämän jälkeen kaikki on ollut kondiksessa, edes masennus ei enää vaivaa. Tai ei sitä ainakaan huomaa.

Jos minulle paukautettaisiin tieto mielisairaalahoidosta, niin tietysti kyselisin tarkemmin asiasta. Miksi, kuinka kauan ja vaivaako vielä. Jos se on täysin historiaa, niin valitsisin vaihtoehdon "ihan sama". Helvettiäkö sitä vanhoja juttuja märehtimään.

Sen sijaan jos omat tunteet ei ole sen kummemmin pelissä niin todennäköisesti vain lemppaisin koko tyypin. Selkeästi tuo hoito on jonkinsortin peikko omassa päässään kun se pitää noin aikaisessa vaiheessa tuoda esiin.
 
Ei se, että on joskus ollut hoidettavana vaikuttaisi omaan suhtautumiseeni juurikaan. Minusta psyykkinen sairaus ei ole sen kummallisempi asia kuin fyysinenkään. Samalla tavalla voisi kysyä: Miten suhtautuisit, jos kumppanisi kertoisi, että hänellä on epilepsia? Tai että hän on joskus saanut pahan allergisen reaktion ja joutunut sairaalaan? Tai että hänelle on tehty ohitusleikkaus?

On ikävää, että psyykkiset sairaudet määrittävät monien mielessä muita ihmisiä niin perustavalla tavalla, että harkitaan uudestaan, halutaanko edes tutustua tarkemmin tai olla yhdessä. Psyykkisiä sairauksia voi hoitaa samoin kuin fyysisiäkin, osasta voi myös parantua kokonaan. Oikealla hoidolla suurin osa voi joka tapauksessa elää ihan normaalia elämää. Psyykkiset sairaudet eivät käsittääkseni myöskään itsessään ole varsinaisesti perinnöllisiä. Sen sijaan alttius niihin voi olla, mutta lopulta sairauden puhkeamiseen vaikuttavat kuitenkin paljon myös ulkoiset olosuhteet kuten elämäntilanne.

Vaikea muutenkin uskoa, että joku todella valitsisi kumppaninsa ajatellen jotenkin rationaalisesti etuja ja haittoja tai yrittäen löytää itselleen mahdollisimman virheettömän lisääntymiskumppanin. Jos kyse on aidoista tunteista, ei sellaisten asioiden, joille toinen ei mitään mahda, pitäisi vaikuttaa yhdessä oloon.
 
Alkuperäinen kirjoittaja äetee;30265025:
En pidä itseäni kamalan ennakkoluuloisena, mutta mielensairauksia olen saanut elämässäni seurata niin,läheltä, että suhde loppuis. Toki jokainen voi sairastua, mutta riski uusiutumiseen on suuri ja tietoisesti en haluaisi tuohon ryhtyä. Anteeksi jos tämä kuulosti julmalta.

Lapseni menehtyi ja olin sen jälkeen pari kertaa psykiatrisella avo-osastolla. Olenko minä surun ja masennuksen takia leimattu epäkelvoksi seurustelukumppaniksi?
 
Kyllä se melkoinen turn off olisi.

Toki olisin halukas kuulemaan asiasta (ennen mitään radikaalia päätöstä) lisää, eli ei se välttämättä mikään ehdoton ja ylitsepääsemätön este suhteelle olisi. Riippuen toki täysin siitä, että miksi tällä ihmisellä on moinen jakso elämässään takana.

Mulla ei riittäisi mielenkiintoa lähteä suhteeseen ihmisen kanssa, joka kärsii mielenterveydellisistä ongelmista. Jos osastohoidon syynä on esim. maanisdepressiivisuus ja siihen liittyvät psykoosit, niin kiitos, mutta ei kiitos. En myöskään ole sitä tyyppiä, että jaksaisin katsella rinnallani ihmistä, joka on taipuvainen masennukseen. Joten ainakaan tieten tahtoen en suhdetta moiseen mieheen rakentamaan lähtisi.
 
[QUOTE="mää vaan";30265136]Tiedän ihmisen joka parikymppisenä oli masentunut ja lopulta unettomuuden takia vajosi psykoosiin ja vietiin antenniosastolle doupattuna huilimaan pariksi viikoksi. Tämän jälkeen kaikki on ollut kondiksessa, edes masennus ei enää vaivaa. Tai ei sitä ainakaan huomaa.

Jos minulle paukautettaisiin tieto mielisairaalahoidosta, niin tietysti kyselisin tarkemmin asiasta. Miksi, kuinka kauan ja vaivaako vielä. Jos se on täysin historiaa, niin valitsisin vaihtoehdon "ihan sama". Helvettiäkö sitä vanhoja juttuja märehtimään.

Sen sijaan jos omat tunteet ei ole sen kummemmin pelissä niin todennäköisesti vain lemppaisin koko tyypin. Selkeästi tuo hoito on jonkinsortin peikko omassa päässään kun se pitää noin aikaisessa vaiheessa tuoda esiin.[/QUOTE]

Tämä sama mullekin tuli mieleen. Se taitaa olla aika iso asia, jos se on tuotava esille noinkin aikaisessa vaiheessa.

Siis periaatteessa kyllä arvostan rehellisyyttä ja olen sitä mieltä, että asioista pitää kertoa. Mutta ensiajatukseni tosiaan tuossa kohtaa on se, että vaikuttaako asia edelleen eloon ja oloon, kun se tuodaan melkolailla heti esiin?!
 
[QUOTE="Elli";30265160]Ei se, että on joskus ollut hoidettavana vaikuttaisi omaan suhtautumiseeni juurikaan. Minusta psyykkinen sairaus ei ole sen kummallisempi asia kuin fyysinenkään. Samalla tavalla voisi kysyä: Miten suhtautuisit, jos kumppanisi kertoisi, että hänellä on epilepsia? Tai että hän on joskus saanut pahan allergisen reaktion ja joutunut sairaalaan? Tai että hänelle on tehty ohitusleikkaus?

On ikävää, että psyykkiset sairaudet määrittävät monien mielessä muita ihmisiä niin perustavalla tavalla, että harkitaan uudestaan, halutaanko edes tutustua tarkemmin tai olla yhdessä. Psyykkisiä sairauksia voi hoitaa samoin kuin fyysisiäkin, osasta voi myös parantua kokonaan. Oikealla hoidolla suurin osa voi joka tapauksessa elää ihan normaalia elämää. Psyykkiset sairaudet eivät käsittääkseni myöskään itsessään ole varsinaisesti perinnöllisiä. Sen sijaan alttius niihin voi olla, mutta lopulta sairauden puhkeamiseen vaikuttavat kuitenkin paljon myös ulkoiset olosuhteet kuten elämäntilanne.

Vaikea muutenkin uskoa, että joku todella valitsisi kumppaninsa ajatellen jotenkin rationaalisesti etuja ja haittoja tai yrittäen löytää itselleen mahdollisimman virheettömän lisääntymiskumppanin. Jos kyse on aidoista tunteista, ei sellaisten asioiden, joille toinen ei mitään mahda, pitäisi vaikuttaa yhdessä oloon.[/QUOTE]

Miten ihmeessä voit naama peruslukemilla väittää, ettei psyykkinen sairaus ole sen kummallisempi asia, kuin fyysinenkään? Kyllä se nimittäin on. Tai sanotaanko niin, että se voi olla. Välttämättä ei ole, mutta ehdottomasti voi olla.

Lievä masennus ei välttämättä ole sen kummempi, mutta vaikea masennus onkin sitten jo monasti asia aivan erikseen.

Tunnen itse useammankin masennuksesta kärsivän ihmisen ja osa heistä on ihan älyttömän raskasta seuraa. Kun kaikki vaan on niin surkeaa ja huonoa, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta, kaikki on vaan paskaa ja kamalaa ja nuu nuu. Joskus on parempi päivä, mutta kyllä se paska sieltä nurkan takaata taas viimeistään huomenna kurvaa eteen.
Ymmärrän kyllä sen, että jos ihminen on masentunut, niin sitten se tunne ja fiilis todella on tuo, eikä sille voi mitään. Ei se pilleri päivässä masentunutta ihmistä kuitenkaan terveeksi saa.
Mutta sitä en ymärrä, jos joku väittää, että psyykkinen sairaus ei ole sen kummallisempi kuin fyysinenkään...ja että sen ei siis tulisi olla asia, joka määrittelee sen, että haluaako tuohon ihmiseen tutustua vai ei.
Jotta voidaan rakentaa johonkin ihmiseen suhde (vaikka ihan vaan ystävyyssuhde) niin kyllä sen ihmisen kanssa tulee synkata. Miten ihmeessä voisin olla sitä mieltä, että joku "nuu nuu, kaikki on aina vaan paskaa"-ihminen olisi mun mielestäni maailman siistein tyyppi, joka ehdottomasti on parhaimia ystäviäni?

Ja ainakin osa psyykkisistä sairauksista on perinnällisiä. Juuri eilen katson dokkaria, jonka mukaan kaksisuuntainen mielialahäiriö on periytyvää. Jos toisella vanhemmista on moinen sairaus, lapsella on dokkarin mukaan reilun 10% mahdollisuus se saada. Jos molemmilla vanhemmilla on ko. sairaus, lapsella on 70% todennäköisyys olla sairas.
 

Yhteistyössä