[QUOTE="Elli";30265160]Ei se, että on joskus ollut hoidettavana vaikuttaisi omaan suhtautumiseeni juurikaan. Minusta psyykkinen sairaus ei ole sen kummallisempi asia kuin fyysinenkään. Samalla tavalla voisi kysyä: Miten suhtautuisit, jos kumppanisi kertoisi, että hänellä on epilepsia? Tai että hän on joskus saanut pahan allergisen reaktion ja joutunut sairaalaan? Tai että hänelle on tehty ohitusleikkaus?
On ikävää, että psyykkiset sairaudet määrittävät monien mielessä muita ihmisiä niin perustavalla tavalla, että harkitaan uudestaan, halutaanko edes tutustua tarkemmin tai olla yhdessä. Psyykkisiä sairauksia voi hoitaa samoin kuin fyysisiäkin, osasta voi myös parantua kokonaan. Oikealla hoidolla suurin osa voi joka tapauksessa elää ihan normaalia elämää. Psyykkiset sairaudet eivät käsittääkseni myöskään itsessään ole varsinaisesti perinnöllisiä. Sen sijaan alttius niihin voi olla, mutta lopulta sairauden puhkeamiseen vaikuttavat kuitenkin paljon myös ulkoiset olosuhteet kuten elämäntilanne.
Vaikea muutenkin uskoa, että joku todella valitsisi kumppaninsa ajatellen jotenkin rationaalisesti etuja ja haittoja tai yrittäen löytää itselleen mahdollisimman virheettömän lisääntymiskumppanin. Jos kyse on aidoista tunteista, ei sellaisten asioiden, joille toinen ei mitään mahda, pitäisi vaikuttaa yhdessä oloon.[/QUOTE]
Miten ihmeessä voit naama peruslukemilla väittää, ettei psyykkinen sairaus ole sen kummallisempi asia, kuin fyysinenkään? Kyllä se nimittäin on. Tai sanotaanko niin, että se voi olla. Välttämättä ei ole, mutta ehdottomasti voi olla.
Lievä masennus ei välttämättä ole sen kummempi, mutta vaikea masennus onkin sitten jo monasti asia aivan erikseen.
Tunnen itse useammankin masennuksesta kärsivän ihmisen ja osa heistä on ihan älyttömän raskasta seuraa. Kun kaikki vaan on niin surkeaa ja huonoa, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta, kaikki on vaan paskaa ja kamalaa ja nuu nuu. Joskus on parempi päivä, mutta kyllä se paska sieltä nurkan takaata taas viimeistään huomenna kurvaa eteen.
Ymmärrän kyllä sen, että jos ihminen on masentunut, niin sitten se tunne ja fiilis todella on tuo, eikä sille voi mitään. Ei se pilleri päivässä masentunutta ihmistä kuitenkaan terveeksi saa.
Mutta sitä en ymärrä, jos joku väittää, että psyykkinen sairaus ei ole sen kummallisempi kuin fyysinenkään...ja että sen ei siis tulisi olla asia, joka määrittelee sen, että haluaako tuohon ihmiseen tutustua vai ei.
Jotta voidaan rakentaa johonkin ihmiseen suhde (vaikka ihan vaan ystävyyssuhde) niin kyllä sen ihmisen kanssa tulee synkata. Miten ihmeessä voisin olla sitä mieltä, että joku "nuu nuu, kaikki on aina vaan paskaa"-ihminen olisi mun mielestäni maailman siistein tyyppi, joka ehdottomasti on parhaimia ystäviäni?
Ja ainakin osa psyykkisistä sairauksista on perinnällisiä. Juuri eilen katson dokkaria, jonka mukaan kaksisuuntainen mielialahäiriö on periytyvää. Jos toisella vanhemmista on moinen sairaus, lapsella on dokkarin mukaan reilun 10% mahdollisuus se saada. Jos molemmilla vanhemmilla on ko. sairaus, lapsella on 70% todennäköisyys olla sairas.
