Joo joo vittu tiietään

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ap.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Mä sanon sulle maailman yhden kauneimmista sanoista....

Pelikielto. :love:
Jos siis ei käyttäydy, paiskoo ovia tai tavaroita jne.
Ja pelaamiseen (hyvänkin käytöksen kera) tuntirajat.

Tuo tenava on liikunnan suhteen ihan piloille hemmoteltu. Tarkoitin liikuntaharrastuksella semmoista isän kanssa kahdenkeskistä, rentoa turnausta vaikka iltajäällä ulkona. Tai vaikka kävelylenkkiä miesten kesken.
Se kaveri miehistyisi sekunneissa.
Jooh, meillä oli hyvät pelirajat keväällä ja ininästä menetti ennalta suunniteltua aikaa. Kotitöistä ja muusta hyvästä ansaitsi. Se jäi kesälomalla ja juuri eilen ku puhuttiin miehen kanssa, niin se käytäntö otetaan takas.
 
Harvassa on jättikokoiset 10-vuotiaat.

Sitä paitsi ei mikään laki kiellä pakottamasta lasta. Niin hullu ei sentään ole tämänkään maan lainsäädäntö.
Menee sivuraiteille, mutta joku aika sitten tuli dokkari vanhempiaan pahoinpitelevistä lapsista. Eivätkä ne olleet mitään aikuisia miehiä, vaan jotain reilu kymppivuotiaita lapsia.
Lapsen ollessa joku 6-vuotias on vielä helppo odotella ihmettä lapsen läpsiessä ja repiessä, mutta jos siihen ei puutu, on asetelma ihan eri muutaman vuoden päästä.
Siinä vaiheessa oikeasti sattuu,
Jos se pienen aikuisen kokoinen lapsi hakkaa nyrkillä ja repii hiuksista.
 
Sun miehes pitäis sanoa nää asiat sille tenavalle:
-joka ilta tehdään ainakin 1-2 h muuta kuin pelaamista. Lauantaisin se muun tekemisen osuus on oltava ainakin 5-7 h.
-jos liikkuu/urheilee isin kans, saa lisää peliaikaa.
-nukkumaan viim.21.30
-joka päivä 1 askare, esim.tiskikoneen täyttö.
-jos paiskoo tavaroita tai ovia, niin pleikkaa ja kännyä ei sinä iltana.

Johan alkaa tenava pysyä äidillään ensi alkuun. :D Ja sit kun se toipuu ensijärkytyksestä niin se alkaa tykätä teillä olosta, ja miehistyy silimissä kun on säännöt ja isään välit lähentyy.

-Ei tartte kiittää. :rolleyes:
Sul on hyviä ohjeita. Osaa kokeiltu ja kokeillaan uudestaan ja niitä uusia vinkkejä myös. Kiitän kumminki.
 
Menee sivuraiteille, mutta joku aika sitten tuli dokkari vanhempiaan pahoinpitelevistä lapsista. Eivätkä ne olleet mitään aikuisia miehiä, vaan jotain reilu kymppivuotiaita lapsia.
Lapsen ollessa joku 6-vuotias on vielä helppo odotella ihmettä lapsen läpsiessä ja repiessä, mutta jos siihen ei puutu, on asetelma ihan eri muutaman vuoden päästä.
Siinä vaiheessa oikeasti sattuu,
Jos se pienen aikuisen kokoinen lapsi hakkaa nyrkillä ja repii hiuksista.
Mä en ainakaan uskaltais. Ei siinä ettenkö vielä toistaiseksi painis sitä poikaa mattoon, niin minusta fyysinen koskeminen pahentaisi raivoa ja siinä riuhtoessa varmasti johonkin sattuisi plus sitä tunnetta sen kamppailun jälkeen, että joku näkymätön raja olisi ylitetty...ei ei...

Ja joku neuvoi ammattiavun piiriin. Sitä on jo tehty, useamman vuoden mitä olen kuullut. Ei näkyvää tulosta.
 
Mikä "paholainen"? Oonko jossain sanonut niin? Jos niin lukee, niin syytän autocorrectia. Ikinä en ole noin sanonut, edes anonyymisti! Enkä kyllä meuhkannut, vaan olin vieressä kun isänsä selitti tätä puhelimessa, juuri noin kuten sanoit, että olisi pitänyt. Sitä minä taas EN ymmärrä että miksei äiti voinut tätä selittää vaan soittaa asenteella, "selitä nyt kun poikas itkee täällä" Miten ei äiti voinut käsittää tuota vaan oli kiilu silmässä tuomassa oksentavaa lasta meille, vastasyntyneen luo!?
Joo anteeksi, minä sekosin... eli sekoitin viestit.
Ärsyttävä asenne äidillä tuossa, mutta se osoittaa, että teidän olisi oikeasti hyvä kaikkien kolmen jotenkin onnistua pääsemään irti omista asenteista ja poteroista, ja keskusteltava yhdessä, mikä olisi lapsen kannalta parasta.
 
Joo anteeksi, minä sekosin... eli sekoitin viestit.
Ärsyttävä asenne äidillä tuossa, mutta se osoittaa, että teidän olisi oikeasti hyvä kaikkien kolmen jotenkin onnistua pääsemään irti omista asenteista ja poteroista, ja keskusteltava yhdessä, mikä olisi lapsen kannalta parasta.
Terapeutti sanoi, että kuulemansa perusteella minä ja äitinsä ollaan hyvin samoilla linjoilla. Silloin juteltiinkin, mutta ei siitä mitään konkreettista seurannut. Tyhjää puhetta puolin ja toisin. On jotenki kiusallista, kun tuntuu että mä haukun hänen lasta ja hän puolustautuu. En osaa siitä asetelmasta ulos, vaikka miten diplomaattisesti yritin ja hyvässä hengessä oltiin. Voin sanoa, että en itsekään kovin helpolla ottaisi mitään kritiikkiä tai kasvatusneuvoa toiselta naiselta omaa lastani koskien. Mun täytyisi olla oikeasti ihan epätoivoinen, ennenkuin nöyrtyisin...En tiiä...
 
1. Kyseessä ei ole väkivalta.
2. Aika mahdottomaksi menee lasten kasvatus jos niitä ei saisi mitenkään pidellä kiinni tai fyysisesti estää vaikka esim. riehuisivat tai lähtisivät luvattomille teille.


No toki saa ja pitää jos ovat itseään tai muita satuttamassa. Mutta ei tilanteessa "tänään et pelaa pleikalla". -Toki, jos kielto aiheuttaa riehumista ja paikkojen hajottamista niin...

Mutta paska tilanne jos lapsi on siinä vaiheessa jo niin iso että vanhempi jää toiseksi.
 
Mä en ainakaan uskaltais. Ei siinä ettenkö vielä toistaiseksi painis sitä poikaa mattoon, niin minusta fyysinen koskeminen pahentaisi raivoa ja siinä riuhtoessa varmasti johonkin sattuisi plus sitä tunnetta sen kamppailun jälkeen, että joku näkymätön raja olisi ylitetty...ei ei....

Ns. holding vähentää raivoa, ei pahenna sitä. Lapsi tarvitsee sen, että pakotetaan rauhoittumaan jos ei muuten rauhoitu. Se tuo turvallisuudentunteen lapselle kun tämä huomaa, että mitä tahansa ei saakaan tehdä vaan sille laitetaan loppu.

Lapsia saatetaan ammattilaistenkin toimesta jopa kääriä mattoihin jos eivät muuten saa lasta rauhoittumaan.
 
Terapeutti sanoi, että kuulemansa perusteella minä ja äitinsä ollaan hyvin samoilla linjoilla. Silloin juteltiinkin, mutta ei siitä mitään konkreettista seurannut. Tyhjää puhetta puolin ja toisin. On jotenki kiusallista, kun tuntuu että mä haukun hänen lasta ja hän puolustautuu. En osaa siitä asetelmasta ulos, vaikka miten diplomaattisesti yritin ja hyvässä hengessä oltiin. Voin sanoa, että en itsekään kovin helpolla ottaisi mitään kritiikkiä tai kasvatusneuvoa toiselta naiselta omaa lastani koskien. Mun täytyisi olla oikeasti ihan epätoivoinen, ennenkuin nöyrtyisin...En tiiä...

Eihän se nöyrtymistä ole.

Meissä kaikissa on puutteita. Elämä on paljon helpompaa kun ei edes yritä väittää muuta.
 
Terapeutti sanoi, että kuulemansa perusteella minä ja äitinsä ollaan hyvin samoilla linjoilla. Silloin juteltiinkin, mutta ei siitä mitään konkreettista seurannut. Tyhjää puhetta puolin ja toisin. On jotenki kiusallista, kun tuntuu että mä haukun hänen lasta ja hän puolustautuu. En osaa siitä asetelmasta ulos, vaikka miten diplomaattisesti yritin ja hyvässä hengessä oltiin. Voin sanoa, että en itsekään kovin helpolla ottaisi mitään kritiikkiä tai kasvatusneuvoa toiselta naiselta omaa lastani koskien. Mun täytyisi olla oikeasti ihan epätoivoinen, ennenkuin nöyrtyisin...En tiiä...
Vaikeita tilanteitahan nuo ovat. Heti kun joku sanoo vähänkään jotain kriittistä omasta lapsesta, sitä vanhempi menee yleensä puolustus-moodiin, eikä kykene asiaa objektiivisesti käsittelemään.

Yksi hyvä vaihtoehto on hoitaa asia sähköpostitse. Tällöin on enemmän aikaa miettiä sanomisiaan, ja jos toisen arvostelu ärsyttää, kerkeää vähän tasaantua, ennen kun päästää sammakot suustaan.

Eli ehkä kannattaisi miehen kanssa asiasta jutella ajan kanssa (kun se vapaailta vihdoin onnistuu :D), ja sitten laitatte viestiä äidille. Ja mahdollisimman rakentavassa ja positiivisessa hengessä.
 
Eihän se nöyrtymistä ole.

Meissä kaikissa on puutteita. Elämä on paljon helpompaa kun ei edes yritä väittää muuta.
No mutta kiusallista se oli molemmille. Ei me olla ystäviä, yritin vaan jotain ratkaisua löytää. En mä ole asemassa, missä vaaditaan mitään. Oon asemassa missä voin vain yrittää miehen kautta luovia. Eli tavallaan kyttään ja komennan miestä toimimaan rajoissa.

Oon jotenki aistinut, että kun mies on joitain rajoja alkanut asettaa välillä ja ollut joskus eri mieltä exänsä kanssa, niin siitä syytetään mua. Taino tottahan se on, minähän se kapellimestari olenkin, mutta ehkä on parempi vain pysyä mahdollisimman ulkopuolisena ja hakeutua pois kotona pojan ollessa täälä. Tavallaan kyllä hylkään sen maailman armoille, ja siitä saatte haukkua. Voi kyllä olla etten enää viitsi tän enempää sotkeutua, se on ehkä liikaa mulle. En jaksa urputtaa teorioitani ja toimintatapojani, kun ne on huonoja, kun tulee mun suusta. Kyllä sen pojan tulevaisuus on ihan muiden kun mun harteilla.
 
Järjestetäänkö teidän seudulla Ihmeelliset vuodet- vanhemmuusryhmä? Suosittelen.voisi olla juur teidän tilanteessa toi hyvä. Siinä nimenomaan positiivisen kautta haetaan sitä yhteyttä lapseen ja teinkin.
 
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Hän on vasta 10v.
Katso vaikka ihan perus SuperNanny ohjelmia. Niissä on hyvät periaatteet.

Kuule, istutte pojan ja miehen kanssa alas. Teette yhteiset säännöt mitkä koskee myös teitä aikuisia. Sovitte rangaistukset ja palkkiot. Ja vaikka puoli vuotta noudatatte näitä sääntöjä pilkulleen - ei poikkeuksia. Niin vannon että teillä on ihan eri lapsi.

Isän luona isän säännöt, äidin luona äidin säännöt. Siinä ei pitäisi olla mitään nokan koputtamista kenelläkään. Ja lapsi ymmärtää tämän kyllä. Niin kaikki lapset oppivat ja ymmärtävät, hoidossa päiväkodin säännöt, kotona kodin säännöt, isin ja äidin säännöt, koulun säännöt, kaverin luona kaverin perheen säännöt, helppoa.


Oma mielipide on, että jos lapsi rikkoo tavaroita, ne otetaan pois. Eli jos paiskoo ovia, otetaan huoneestaan ovi pois. Lelut, pyörät, kännykät, selittäen miksi(tavaroista pidetään huolta, paikkoja ei rikota, uutta et saisi tilalle niin pidän tästä huolta kun et itse osaa, jne) pois vaan jos niitä yritetään rikkoa.

Teille tulemista et pysty kieltämään vaikka haluaisit, se on miehesikin koti, ja lapsella on tapaamisoikeus. Ovatko he muuten yhteishuoltajuudessa?
 
Riittää, kun lapsi tuntee, että hän on kaikkein tärkein asia vanhemmille, eikä ole lahjottavissa eikä rakkautta tarvitse ansaita mitenkään, koska se nyt vaan on itsestäänselvä asia. Mikä sen on vääntänyt kieroon, on tietysti tarkasteltava uudelleen.
 
Rakkautta rakkautta. Ensin rakastetaan ja sitten lapsi kasvaa ja tästä tulee murhaaja. Sitten äiti itkee iltalehdessä, että rakastaa lastaan vieläkin. Sitten ihmetellään, että miten murhaajaa voi rakastaa. Aina kyse on kuitekin rakkaudesta tai sen puutteesta ja nimenomaan äidin. Isiltä sellaista ei vaadita.

Mutta mites olikaan se apn jaksaminen?
 

Yhteistyössä