Hyviä juttuja. On kokeiltu, mutta ilman pysyvää tulosta. Kamppailu jatkuu vaikka koko viikonlopun ja sitten kaikilla on kurjaa. Kurjaa aloittaa viikko "te ootte ihan paskoja, te ette yhtään välitä, sama vaikka kuolisin, lähen äitille..." Mitä tässä tilanteessa voi tehdä!? Kuten sanoin, tähän olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.
4v sitten puhuin ensimmäisen kerran tästä miehelleni. En vaatinut toimintaa, ehdotin vain. On niin helppoa katsoa sivusta ja nähdä asiat. Vaikea niitä on vissiin omassa lapsessaan nähdä. Oli aika kun mä olin ihan oikeasti huolissani pojan tulevaisuudesta ja osittain oon edelleen. En vain enää jaksa yksin yrittää, kun lopulta kaikki kaatuu mun niskaan. Poika oireilee, vika on mun, koska meillä on pidetty kuria ja pojan mielestä viikonloppu oli ihan huono ja maanantaina kiukuttaa ja itkettää ja viestiä pukkaa wilmaan ja meseen, että poika itkee, kun isi ei enää välitä.
Te ette voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu katsoa sivusta, kun tulevaisuus menee pilalle. Maailma tulee repimään sen kappaleiksi, kun vihdoin on aika tulla maailman kanssa toimeen. Ja mitään ei mun nähdäkseni ole enää tehtävissä. Jäljellä on enää vain sietäminen. Mä oon jo yrittänyt, mutta ei tässä puun ja kuoren välissä voi kun olla hiljaa ja toivoa.
Sitten vielä mun pitäis olla aina iloisena ottamassa vastaan, kun totuus on se, että tämä talo on rauhaisa ja säyseä, kunnes poika saapuu. Senkus ristiinnaulitsette, ei se mua haittaa. Tulkaa tutustumaan tähän touhuun ja sanokaa sama sitten kirkkain silmin uudestaan. I dare u!