Joo joo vittu tiietään

[.....]

Mutta eikö tuo kiukuttelu ole olennainen osa murrosikää ja vanhemmista irtautumista.
Ei kai sitä saa ainakaan kokonaan kieltää. Muuten tulee vain ahdistuneita ja tunteensa tukahduttavia ihmisiä, jotka sitten keski-iässä terapiaistunnoissa pillittävät pieleen mennyttä elämäänsä.

 

[vierailija]

Englantia tanTrum

Eli kielletään esiteiniltä kiukunpuuskat ja tunteenilmaisu, tälläistä ei suvaita

Tuohan on just sitä nykyaikaista kasvatusta jota jokainen asiantuntija suosittaa. Lapselle tulee sallia kurittomuus ja kauhukakaramainen käytös, koska muuten lapsen tunteenilmaisu häiriintyy.

 

[r0s]

Enpä olis ollenkaan varma, että olisi lapsen edun mukaista pysyä yhdessä.

Nnni. Toki onkin parempi että erotaan ja sit iskän ilta meneekin nuorimmasta hoivatessa ja kymppivuotias saa pelata mielinmäärin.

Jepjep. Eittämättä se olisi pojasta paras ratkaisu.

 

[vierailija]

Lapsen etu on se että isä pysyy nykyisensä kanssa kimpassa. Ja niin ei tule jatkumaan elleivät saa aikuisina viettää aikaa yhdessä edes yhtä iltaa viikossa.

Parisuhde on tärkeä!

Se yhteinen aika pitäisi löytää siinä perhe-elämän lomassa, ei pistämällä toinen lapsista pois.

 

[vierailija]

Nnni. Toki onkin parempi että erotaan ja sit iskän ilta meneekin nuorimmasta hoivatessa ja kymppivuotias saa pelata mielinmäärin.

Jepjep. Eittämättä se olisi pojasta paras ratkaisu.

Ei se pienikään nyt kovin pieni ole kerta ovat molemmat töissä.

 

[vierailija]

Joo ymmärrän ap:n tilanteen ja itsekin olisin ärsyyntynyt. En tosin pystyisi nielemään sitä kuten näytät tekevän. En ikinä ikinä alkaisi suhteeseen miehen kanssa jossa näkisin tuollaisia puolia, että yrittää mielistellä lastaan kaikin tavoin koska silloin nimenomaan lapsi johtaa orkesteria, ja siitä ei koskaan (ei ydin eikä uusperheessä) koidu mitään hyvää.

Nosta kissa pöydälle miehen kanssa ja ala sanella sääntöjä joita haluat kotonasi noudatettavan. Sitten sovitte asioista keskenänne ja alatte pysyä niissä lapsen aikaan ilman sen kummempaa. Lapsi sopeutuu pian, rakkaus ja välittäminen säilyy ja uudet rajat auttavat koko perheen hyvinvointia.

Pelkäätkö että mies suuttuu? Sinun on vaan kohdattava se tilanne, muuten perheenne hajoaa padottuihin tunteisiin.

 

[.....]

Se yhteinen aika pitäisi löytää siinä perhe-elämän lomassa, ei pistämällä toinen lapsista pois.

No vähän samoilla linjoilla. Toki välillä on hyvä tehdä aikuisten kaksistaankin jotain, mutta pakko se on hyväksyä, että lapset muuttavat elämää.
Ja lasten saamisen pitäisi muuttaa ihmistä siten, että osaa laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Jokainen voi miettiä omalle kohdalleen, miltä eroperheiden lapsista tuntuu, etenkin jos on viritetty nykyisin suosittu viikko-viikko-ratkaisu.
Miltä itsestä tuntuisi, jos pitäisi joltain aina kysyä lupaa tulla kotiin, ja välillä aina joku sanoisi, että et nyt ole tervetullut kotiin. Ihan hirveää.

Jokaisella pitäisi olla oma turvallinen paikkansa, mihin on aina tervetullut, oli millainen tahansa.

 

[Ap.]

Joo ymmärrän ap:n tilanteen ja itsekin olisin ärsyyntynyt. En tosin pystyisi nielemään sitä kuten näytät tekevän. En ikinä ikinä alkaisi suhteeseen miehen kanssa jossa näkisin tuollaisia puolia, että yrittää mielistellä lastaan kaikin tavoin koska silloin nimenomaan lapsi johtaa orkesteria, ja siitä ei koskaan (ei ydin eikä uusperheessä) koidu mitään hyvää.

Nosta kissa pöydälle miehen kanssa ja ala sanella sääntöjä joita haluat kotonasi noudatettavan. Sitten sovitte asioista keskenänne ja alatte pysyä niissä lapsen aikaan ilman sen kummempaa. Lapsi sopeutuu pian, rakkaus ja välittäminen säilyy ja uudet rajat auttavat koko perheen hyvinvointia.

Pelkäätkö että mies suuttuu? Sinun on vaan kohdattava se tilanne, muuten perheenne hajoaa padottuihin tunteisiin.

On käyty läpi. Viimeksi eilen. Katotaan kuinka kauan pysyy tolkku tällä kertaa. Ja perhe ei hajoa, jos en itse lähe ja en ole lähdössä, kunhan vaan saan edes sen tunnin viikossa kölliä kainalossa. Meidän suhde on hyvä ja kestävä ja hyvin avoin. Mieheni tietää kaiken mitä tänne kirjoitin. Myöntää virheensä, ei vain osaa toteuttaa muutoksia.

Kun lähin tähän mukaan, niin meillä oli mitä ihanin perhe. Viiden vuoden mittaan on pojan käytös karannut lapasesta. Pienenä se pikkulapsen leikinomainen isin "pomottamonen" oli söpöä. Vaivihkaa siitä on tullut ongelma. Muita ongelmia on tullut myös, mutta ne eivät ole osa tätä keskustelua, vaikuttavat toki mun tunteisiin, sama miten ihmenainen pitäisi olla. Ihminen minäkin olen!

Ennen tehtiin juttuja yhdessä, pikkuhiljaa ne on jääneet pois, koska yksi pilaa kitinällä ihan kaikkien kivan. Minkäs sille mahtaa, kun valittamalla kipeitä jalkoja 200m kävelymatkan jälkeen, joku soittaa aina kyydin. Meillä ei autoa ole, joten meillä kävellään/pyöräillään kaikkialle, äidillänsä ei. Tottunut kyytiin.

Mitä tulee tandrumeihin, niin mielestäni on ok sanoa, että vituttaa ja haluaa olla rauhassa. Eri asia on huutaa kurkku suorana vittua ja paiskoa ovea saranoilta koska isi ei pääse korjaamaan nettiä minuutissa, kun on vessassa ja online peli meni pilalle. Sellainenko käytös on mielestänne esiteinille ok?

 

[r0s]

On käyty läpi. Viimeksi eilen. Katotaan kuinka kauan pysyy tolkku tällä kertaa. Ja perhe ei hajoa, jos en itse lähe ja en ole lähdössä, kunhan vaan saan edes sen tunnin viikossa kölliä kainalossa. Meidän suhde on hyvä ja kestävä ja hyvin avoin. Mieheni tietää kaiken mitä tänne kirjoitin. Myöntää virheensä, ei vain osaa toteuttaa muutoksia.

Kun lähin tähän mukaan, niin meillä oli mitä ihanin perhe. Viiden vuoden mittaan on pojan käytös karannut lapasesta. Pienenä se pikkulapsen leikinomainen isin "pomottamonen" oli söpöä. Vaivihkaa siitä on tullut ongelma. Muita ongelmia on tullut myös, mutta ne eivät ole osa tätä keskustelua, vaikuttavat toki mun tunteisiin, sama miten ihmenainen pitäisi olla. Ihminen minäkin olen!

Ennen tehtiin juttuja yhdessä, pikkuhiljaa ne on jääneet pois, koska yksi pilaa kitinällä ihan kaikkien kivan. Minkäs sille mahtaa, kun valittamalla kipeitä jalkoja 200m kävelymatkan jälkeen, joku soittaa aina kyydin. Meillä ei autoa ole, joten meillä kävellään/pyöräillään kaikkialle, äidillänsä ei. Tottunut kyytiin.

Mitä tulee tandrumeihin, niin mielestäni on ok sanoa, että vituttaa ja haluaa olla rauhassa. Eri asia on huutaa kurkku suorana vittua ja paiskoa ovea saranoilta koska isi ei pääse korjaamaan nettiä minuutissa, kun on vessassa ja online peli meni pilalle. Sellainenko käytös on mielestänne esiteinille ok?

Voitko selventää.

Eli lapsi haluaa teille aikaisemmin käytännössä vain siksi, että saa pelata ja isänsä ei henno kieltää?

 

[Ap.]

Se yhteinen aika pitäisi löytää siinä perhe-elämän lomassa, ei pistämällä toinen lapsista pois.

Kun se toinen menisikin siinä sivussa, kuten pienempi menee, mutta ei. Kaikki muuttuu, koko huushollin dynamiikka menee uusiksi pojan saapuessa. Mies yrittää minkä pystyy, mutta välttääkseen suoraa huutoa kiljuvan pojan reaktion, antaa mennä "helpon" kautta. Väärinhän se on, mutta tässä on jo menty niin pitkään väärään suuntaan, että ei sitä voi enää muuttaa. Täälä on kohta molemmat aikuiset jojossa, jos sitä huutoa ja raivoamista täytyisi vielä enemmän kuunnella.

En mä ole mikään huippukasvattaja, ei mulla ole ratkaisuja! Kun tulin kuvioihin, olin lapseton, joten mulla ei ollut senkään vertaa silmää ohjailla asioita, kun nyt olisi. Nyt vain on myöhäistä, pallo on jo pudotettu. Toistaiseksi tuo yhteinen on pysynyt kuosissa. Oppia kyllä ottaa veljestään, mikä mua suuresti riemastuttaa...

 

[Ap.]

Voitko selventää.

Eli lapsi haluaa teille aikaisemmin käytännössä vain siksi, että saa pelata ja isänsä ei henno kieltää?

En voi olla varma, mutta siltä se tuntuu. Täälä on koneet ja kaveri (isi). En tiedä mikä muu tänne vetää. Ei täälä juuri muuta tarjontaa ole...

 

[r0s]

En voi olla varma, mutta siltä se tuntuu. Täälä on koneet ja kaveri (isi). En tiedä mikä muu tänne vetää. Ei täälä juuri muuta tarjontaa ole...

"paiskoa ovea saranoilta koska isi ei pääse korjaamaan nettiä minuutissa, kun on vessassa ja online peli meni pilalle. Sellainenko käytös on mielestänne esiteinille ok?"

Ja siis ei ole ookoo käytöstä.

Ja tossahan se vastaus sitten niille jotka syyllistivät tyylillä "pitää olla paikka minne mennä" ja "lasten eteen pitää uhrautua" ja plaaplaaplaa... sit tulikin.

Yhtälailla lapsonen voisi olla vielä sen yhden illan äidillään jotta aapee saisi miehineen viettää sen yhden illan viikossa rauhassa.

 

[vierailija]

Minulla ei ole lapsia, mutta olen törmännyt esiteininörtteihin, jotka saattavat kokeilla, että kumpi on vahvempi, seinä vai ranne, jos peli menee mönkään.
Siinä on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Odottaa, että hormonit laskeutuvat hiukan.. siinä n.3 vuoden kuluttua.. kuluessa tai pistää kone kellariin, mobiili mykäksi ja poika istumaan tyhjälle, sateiselle jalkapallokentälle keksimään tekemistä.

 

[r0s]

Minulla ei ole lapsia, mutta olen törmännyt esiteininörtteihin, jotka saattavat kokeilla, että kumpi on vahvempi, seinä vai ranne, jos peli menee mönkään.
Siinä on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Odottaa, että hormonit laskeutuvat hiukan.. siinä n.3 vuoden kuluttua.. kuluessa tai pistää kone kellariin, mobiili mykäksi ja poika istumaan tyhjälle, sateiselle jalkapallokentälle keksimään tekemistä.

Onneksi ovat niin osaamattomia että helposti riittää kun klikkaa sulakkeen veks. "Voivoi, pitää odottaa aamuun jos vaikka sähkäsri-setä ehtisi selvittämään mikä on vialla".

 

[vierailija]

Onneksi ovat niin osaamattomia että helposti riittää kun klikkaa sulakkeen veks. "Voivoi, pitää odottaa aamuun jos vaikka sähkäsri-setä ehtisi selvittämään mikä on vialla".

Jaa, tuo oli hyvä, silloin ei ole itse se "pahis" ja voi pelastaa tilanteen vaikkapa paahtamalla vaahtokarkkeja kynttilällä... Onnistuisikohan se?

 

[r0s]

Jaa, tuo oli hyvä, silloin ei ole itse se "pahis" ja voi pelastaa tilanteen vaikkapa paahtamalla vaahtokarkkeja kynttilällä... Onnistuisikohan se?

Mun "nörtit" kyllä osaisivat tehdä pihalle vaikka nuotion mutta toi sulakepuoli taitaa olla ihan hepreaa.

Ja niistähän voi nipsauttaa veks ainoastaan ne mitä ovat olkkarissa ja makkareissa ja jättää keittiön sulakkeet toimimaan.

 

[vierailija]

No vähän samoilla linjoilla. Toki välillä on hyvä tehdä aikuisten kaksistaankin jotain, mutta pakko se on hyväksyä, että lapset muuttavat elämää.
Ja lasten saamisen pitäisi muuttaa ihmistä siten, että osaa laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Jokainen voi miettiä omalle kohdalleen, miltä eroperheiden lapsista tuntuu, etenkin jos on viritetty nykyisin suosittu viikko-viikko-ratkaisu.
Miltä itsestä tuntuisi, jos pitäisi joltain aina kysyä lupaa tulla kotiin, ja välillä aina joku sanoisi, että et nyt ole tervetullut kotiin. Ihan hirveää.

Jokaisella pitäisi olla oma turvallinen paikkansa, mihin on aina tervetullut, oli millainen tahansa.

Ai että olet äiti, uhraudu?

 

[vierailija]

On käyty läpi. Viimeksi eilen. Katotaan kuinka kauan pysyy tolkku tällä kertaa. Ja perhe ei hajoa, jos en itse lähe ja en ole lähdössä, kunhan vaan saan edes sen tunnin viikossa kölliä kainalossa. Meidän suhde on hyvä ja kestävä ja hyvin avoin. Mieheni tietää kaiken mitä tänne kirjoitin. Myöntää virheensä, ei vain osaa toteuttaa muutoksia.

Kun lähin tähän mukaan, niin meillä oli mitä ihanin perhe. Viiden vuoden mittaan on pojan käytös karannut lapasesta. Pienenä se pikkulapsen leikinomainen isin "pomottamonen" oli söpöä. Vaivihkaa siitä on tullut ongelma. Muita ongelmia on tullut myös, mutta ne eivät ole osa tätä keskustelua, vaikuttavat toki mun tunteisiin, sama miten ihmenainen pitäisi olla. Ihminen minäkin olen!

Ennen tehtiin juttuja yhdessä, pikkuhiljaa ne on jääneet pois, koska yksi pilaa kitinällä ihan kaikkien kivan. Minkäs sille mahtaa, kun valittamalla kipeitä jalkoja 200m kävelymatkan jälkeen, joku soittaa aina kyydin. Meillä ei autoa ole, joten meillä kävellään/pyöräillään kaikkialle, äidillänsä ei. Tottunut kyytiin.

Mitä tulee tandrumeihin, niin mielestäni on ok sanoa, että vituttaa ja haluaa olla rauhassa. Eri asia on huutaa kurkku suorana vittua ja paiskoa ovea saranoilta koska isi ei pääse korjaamaan nettiä minuutissa, kun on vessassa ja online peli meni pilalle. Sellainenko käytös on mielestänne esiteinille ok?

Mitä, jos käyttäisitte tässä tuplakieroutta? Jos kahdensadan metrin jälkeen sattuu jalkoihin, niin sittenhän pitää mennä lääkäriin? Jaloissa on vikaa, jos ne eivät kestä kävelyä. Sitten täytyy tietenkin olla valmis toteuttamaan se uhkaus, mitä kulloinkin käyttää..
Jos netti aiheuttaa ikävää käytöstä, se otetaan pois.

 

[Ap.]

Mitä, jos käyttäisitte tässä tuplakieroutta? Jos kahdensadan metrin jälkeen sattuu jalkoihin, niin sittenhän pitää mennä lääkäriin? Jaloissa on vikaa, jos ne eivät kestä kävelyä. Sitten täytyy tietenkin olla valmis toteuttamaan se uhkaus, mitä kulloinkin käyttää..
Jos netti aiheuttaa ikävää käytöstä, se otetaan pois.

Hyviä juttuja. On kokeiltu, mutta ilman pysyvää tulosta. Kamppailu jatkuu vaikka koko viikonlopun ja sitten kaikilla on kurjaa. Kurjaa aloittaa viikko "te ootte ihan paskoja, te ette yhtään välitä, sama vaikka kuolisin, lähen äitille..." Mitä tässä tilanteessa voi tehdä!? Kuten sanoin, tähän olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.

4v sitten puhuin ensimmäisen kerran tästä miehelleni. En vaatinut toimintaa, ehdotin vain. On niin helppoa katsoa sivusta ja nähdä asiat. Vaikea niitä on vissiin omassa lapsessaan nähdä. Oli aika kun mä olin ihan oikeasti huolissani pojan tulevaisuudesta ja osittain oon edelleen. En vain enää jaksa yksin yrittää, kun lopulta kaikki kaatuu mun niskaan. Poika oireilee, vika on mun, koska meillä on pidetty kuria ja pojan mielestä viikonloppu oli ihan huono ja maanantaina kiukuttaa ja itkettää ja viestiä pukkaa wilmaan ja meseen, että poika itkee, kun isi ei enää välitä.

Te ette voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu katsoa sivusta, kun tulevaisuus menee pilalle. Maailma tulee repimään sen kappaleiksi, kun vihdoin on aika tulla maailman kanssa toimeen. Ja mitään ei mun nähdäkseni ole enää tehtävissä. Jäljellä on enää vain sietäminen. Mä oon jo yrittänyt, mutta ei tässä puun ja kuoren välissä voi kun olla hiljaa ja toivoa.

Sitten vielä mun pitäis olla aina iloisena ottamassa vastaan, kun totuus on se, että tämä talo on rauhaisa ja säyseä, kunnes poika saapuu. Senkus ristiinnaulitsette, ei se mua haittaa. Tulkaa tutustumaan tähän touhuun ja sanokaa sama sitten kirkkain silmin uudestaan. I dare u!

 

[Echo]

Hyviä juttuja. On kokeiltu, mutta ilman pysyvää tulosta. Kamppailu jatkuu vaikka koko viikonlopun ja sitten kaikilla on kurjaa. Kurjaa aloittaa viikko "te ootte ihan paskoja, te ette yhtään välitä, sama vaikka kuolisin, lähen äitille..." Mitä tässä tilanteessa voi tehdä!? Kuten sanoin, tähän olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.

4v sitten puhuin ensimmäisen kerran tästä miehelleni. En vaatinut toimintaa, ehdotin vain. On niin helppoa katsoa sivusta ja nähdä asiat. Vaikea niitä on vissiin omassa lapsessaan nähdä. Oli aika kun mä olin ihan oikeasti huolissani pojan tulevaisuudesta ja osittain oon edelleen. En vain enää jaksa yksin yrittää, kun lopulta kaikki kaatuu mun niskaan. Poika oireilee, vika on mun, koska meillä on pidetty kuria ja pojan mielestä viikonloppu oli ihan huono ja maanantaina kiukuttaa ja itkettää ja viestiä pukkaa wilmaan ja meseen, että poika itkee, kun isi ei enää välitä.

Te ette voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu katsoa sivusta, kun tulevaisuus menee pilalle. Maailma tulee repimään sen kappaleiksi, kun vihdoin on aika tulla maailman kanssa toimeen. Ja mitään ei mun nähdäkseni ole enää tehtävissä. Jäljellä on enää vain sietäminen. Mä oon jo yrittänyt, mutta ei tässä puun ja kuoren välissä voi kun olla hiljaa ja toivoa.

Sitten vielä mun pitäis olla aina iloisena ottamassa vastaan, kun totuus on se, että tämä talo on rauhaisa ja säyseä, kunnes poika saapuu. Senkus ristiinnaulitsette, ei se mua haittaa. Tulkaa tutustumaan tähän touhuun ja sanokaa sama sitten kirkkain silmin uudestaan. I dare u!

Btw, onks sillä pojalla muuten muuta harrastusta kuin pleikka? Sähly, jääkiekko vaikka iltajäillä? Voisiko sille hommata semmosen isä-poika-harrastuksen niin vähentäisi kitinöitä?
Kohta sitä saa kuskata kottikärryllä...

Tuohon pojan kiukutteluun pitää ottaa näennäisen rento asenne:
Poika syyttää "teillä on tiukat säännöt"-> vastaatte tyynenä että "niin onkin, ja se on kuule hienoa"
Poika sanoo "ette välitä musta"-> sanotte "kyllä välitetään, ja siks sulla on rajat."

Tuonikäset vetää draamaa ties mistä. Osoitatte että te pysytte tyynenä ettekä hötkyile, mikä luo poikaan levollisuutta ja turvaa.

Muutoin teillä on teini-iässä rajaton kaveri.

 

[.....]

Ai että olet äiti, uhraudu?

Itse en koe tuollaista minään ihmeen uhrautumisena.
Lapsia on haluttu ja onneksi saatu. Joten iloitsen niistä ja ajasta niiden kanssa.

Mutta kyllä tuollaiset erotilanteet vaativat lapselta hirveästi. Paitsi että äiti ja isä eivät enää muodosta sitä omaa perhekokonaisuutta, myös koti hajoaa. Noissa vuoroviikkosysteemeissä helposti menee siihen, että lapsella ei ole kummassakaan ”oikeaa kotia”, vaan ollaan vain äidin tai iskän kotona.
Ei ole helppoa lapselle.

 

[.....]

Hyviä juttuja. On kokeiltu, mutta ilman pysyvää tulosta. Kamppailu jatkuu vaikka koko viikonlopun ja sitten kaikilla on kurjaa. Kurjaa aloittaa viikko "te ootte ihan paskoja, te ette yhtään välitä, sama vaikka kuolisin, lähen äitille..." Mitä tässä tilanteessa voi tehdä!? Kuten sanoin, tähän olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.

4v sitten puhuin ensimmäisen kerran tästä miehelleni. En vaatinut toimintaa, ehdotin vain. On niin helppoa katsoa sivusta ja nähdä asiat. Vaikea niitä on vissiin omassa lapsessaan nähdä. Oli aika kun mä olin ihan oikeasti huolissani pojan tulevaisuudesta ja osittain oon edelleen. En vain enää jaksa yksin yrittää, kun lopulta kaikki kaatuu mun niskaan. Poika oireilee, vika on mun, koska meillä on pidetty kuria ja pojan mielestä viikonloppu oli ihan huono ja maanantaina kiukuttaa ja itkettää ja viestiä pukkaa wilmaan ja meseen, että poika itkee, kun isi ei enää välitä.

Te ette voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu katsoa sivusta, kun tulevaisuus menee pilalle. Maailma tulee repimään sen kappaleiksi, kun vihdoin on aika tulla maailman kanssa toimeen. Ja mitään ei mun nähdäkseni ole enää tehtävissä. Jäljellä on enää vain sietäminen. Mä oon jo yrittänyt, mutta ei tässä puun ja kuoren välissä voi kun olla hiljaa ja toivoa.

Sitten vielä mun pitäis olla aina iloisena ottamassa vastaan, kun totuus on se, että tämä talo on rauhaisa ja säyseä, kunnes poika saapuu. Senkus ristiinnaulitsette, ei se mua haittaa. Tulkaa tutustumaan tähän touhuun ja sanokaa sama sitten kirkkain silmin uudestaan. I dare u!

Ei kuulosta enää normaalilta käytökseltä, joten lapsi pitäisi saattaa mielenterveyspalveluiden piiriin.

 

[vierailija]

Hyviä juttuja. On kokeiltu, mutta ilman pysyvää tulosta. Kamppailu jatkuu vaikka koko viikonlopun ja sitten kaikilla on kurjaa. Kurjaa aloittaa viikko "te ootte ihan paskoja, te ette yhtään välitä, sama vaikka kuolisin, lähen äitille..." Mitä tässä tilanteessa voi tehdä!? Kuten sanoin, tähän olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.

4v sitten puhuin ensimmäisen kerran tästä miehelleni. En vaatinut toimintaa, ehdotin vain. On niin helppoa katsoa sivusta ja nähdä asiat. Vaikea niitä on vissiin omassa lapsessaan nähdä. Oli aika kun mä olin ihan oikeasti huolissani pojan tulevaisuudesta ja osittain oon edelleen. En vain enää jaksa yksin yrittää, kun lopulta kaikki kaatuu mun niskaan. Poika oireilee, vika on mun, koska meillä on pidetty kuria ja pojan mielestä viikonloppu oli ihan huono ja maanantaina kiukuttaa ja itkettää ja viestiä pukkaa wilmaan ja meseen, että poika itkee, kun isi ei enää välitä.

Te ette voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu katsoa sivusta, kun tulevaisuus menee pilalle. Maailma tulee repimään sen kappaleiksi, kun vihdoin on aika tulla maailman kanssa toimeen. Ja mitään ei mun nähdäkseni ole enää tehtävissä. Jäljellä on enää vain sietäminen. Mä oon jo yrittänyt, mutta ei tässä puun ja kuoren välissä voi kun olla hiljaa ja toivoa.

Sitten vielä mun pitäis olla aina iloisena ottamassa vastaan, kun totuus on se, että tämä talo on rauhaisa ja säyseä, kunnes poika saapuu. Senkus ristiinnaulitsette, ei se mua haittaa. Tulkaa tutustumaan tähän touhuun ja sanokaa sama sitten kirkkain silmin uudestaan. I dare u!

No mä en tuomitse, se kuuluu jonkun muun hommaan. Elämäntilanteet on erilaisia ja sillä lapsellakin on oma persoona, kaikkea ei mielestäni voi vanhempien niskaan kasata. Ehkä tulosten pysyvyys vaatisi sen äitin kanssa matkaan samoilla jutuilla tai vain pidempää aikaa.. Miten sillä lapsella muuten sen kanssa menee? Oletteko te väleissä äitiin, että voisi jutella. (Jos ei voi, niin unohtakaa. Turha sen kanssa enää tappelemaan alkaa.)
Hmm. Kaipa tuossa "ootte ihan paskoja, ette välitä, sama vaikka kuolisin.." Voisi käyttäytyä samoin kuin palstapersujen kanssa, eli sanoa, että se ei ole totta. Ehkä kerran ja tiukasti, toistamatta. 12- vuotiaat on sen verran älykkäitä, että ei kannata kinastella. "Lähen äitille..." Selvä, pakkaanko sulle repun.. Jos aikoo käyttäytyä kuin aikuinen ja käyttää päätösvaltaa, niin sen voi varmaan tuossa iässä tehdä. Uhkailu, kiristys ja lahjonta kuuluu kuitenkin vain ja ainoastaan vanhemmille
Jos on huono viikonloppu, niin sanokaa, "että ikävä homma, täytyy keksiä jotain muuta kuin.. pelata? Mieti seuraavaa kertaa varten, mitä voitaisiin tehdä..." ja joskun siitä tulee kiukuttelua, niin tekeminen loppuu. Antakaa pojan murjottaa ja kysykää, eikö ole ikävä aina murjottaa.
Yritän sanoa tässä jotain kokonaisuutta näillä esimerkeillä, mutta en oikein tiedä, että mitä.
Jos isi ei välittäisi, tulisiko poika teille, itkisikö koulussa, että ei välitä? Poika varmaan kaipaa huomiota tai tilanteessa on jotain muuta. Jos itse olette ihan loppu, niin käyttäkää sitä juttelemassa jonkun koulukuraattorin(?) tykönä.

 

[vierailija]

Itse en koe tuollaista minään ihmeen uhrautumisena.
Lapsia on haluttu ja onneksi saatu. Joten iloitsen niistä ja ajasta niiden kanssa.

Mutta kyllä tuollaiset erotilanteet vaativat lapselta hirveästi. Paitsi että äiti ja isä eivät enää muodosta sitä omaa perhekokonaisuutta, myös koti hajoaa. Noissa vuoroviikkosysteemeissä helposti menee siihen, että lapsella ei ole kummassakaan ”oikeaa kotia”, vaan ollaan vain äidin tai iskän kotona.
Ei ole helppoa lapselle.

Ei mun miehen mielestä, joka on eroperheestä itse ja nauroi sun selityksille.
Mutta ei uhriutumista enää 2000- luvulla. Eikä mitään tuollaista "sun pitäis nyt vaan rakastaa sitä sun paholaista" koska olet sellaiseen ryhtynyt. Eikä pidä.

 

[Ap.]

Btw, onks sillä pojalla muuten muuta harrastusta kuin pleikka? Sähly, jääkiekko vaikka iltajäillä? Voisiko sille hommata semmosen isä-poika-harrastuksen niin vähentäisi kitinöitä?
Kohta sitä saa kuskata kottikärryllä...

Tuohon pojan kiukutteluun pitää ottaa näennäisen rento asenne:
Poika syyttää "teillä on tiukat säännöt"-> vastaatte tyynenä että "niin onkin, ja se on kuule hienoa"
Poika sanoo "ette välitä musta"-> sanotte "kyllä välitetään, ja siks sulla on rajat."

Tuonikäset vetää draamaa ties mistä. Osoitatte että te pysytte tyynenä ettekä hötkyile, mikä luo poikaan levollisuutta ja turvaa.

Muutoin teillä on teini-iässä rajaton kaveri.

On kokeiltu, ei tykkää liikunnasta. Jalkoihin sattuu ja muuta. Tappelu on syntynyt kun yhden harrastuksen kausi oli jo maksettu ja sinne vaadittiin äidin toimesta, "on pakko mennä" Lähdettiin aina koko porukka, minä ja silloin vauva myös, vaan siitä lähdöstä tuli niin kauheaa riitelyä. Eikai harrastuksiin ole tarkoitus pakottaa itkun kanssa?

Tuota tyyneyttä me ollaan harjoiteltu ja ollaan tehty päätös, että aikuiset ei ikinä huuda enää. Kuukausi sitten repesin totaalisesti ja karjuin. Häpesin ja sovittiin heti. Mutta mitä tehdä, kun lyö ovea niin kovaa että kohta on joku välissä ja rikkoo huoneessaan kaikkea ja hakkaa seiniä (ei kuitenkaan pelikoneita)? En mä ole ikinä nähnyt tuollaista käytöstä. Kohta se on niin iso, että on uhka muille. Silloin kiellän tulemasta, ihan sama mitä ihmiset ovat mieltä.