V
"vieras"
Vieras
...joka oli ihana, ystävällinen, romanttinen, mukava, avulias, hyvä keskustelija, hyvän huumorintajun ja samanlaiset mieltymykset omaava, ahkera ja tarvittaessa joustavakin. Hänestä tuli pitkällisen tapailun kautta miesystäväni, ja myöhemmin mies muutti luokseni.
Itselläni on aiemmasta pitkästä suhteesta pieni lapsi, joka asuu luonani. Mies itse on lapseton. Mies tuli kuitenkin alusta asti hyvin toimeen lapsen kanssa ja molemmat vaikuttivat pitävän toisistaan, joten miehen lapsettomuus ei mitenkään häirinnyt. Keskusteltiin toki tästä "Minulla on lapsi - mitä se tarkoittaa meidän parisuhteemme kannalta ja muutenkin"- aiheesta rauhassa ja sulassa yhteisymmärryksessä; mies kertoi omia näkemyksiään ja minä tein samoin.
Ei siinä mitään, mutta yhtäkkiä tämän ihanan miehen tilalle on vaihtunut kitisevä pikkupoika, joka pomottaa minua kaikessa mitä teen, leuhkii sillä, mitä hänen lapsuuden kodissaan on, ei kelpuuta tavallista kotiruokaa, ei osallistu kotitöihin, nukkuu kaikki päivät, hassaa rahaa RAY:n peliautomaatteihin minkä ehtii, mököttää mikäli lapsella on syystä tai toisesta paha päivä tai jos lapsi sattuu itkemään/kitisemään hieman pidempään, valittaa kun lapsi herättää aamuisin, valittaa kun en kelli hänen seuranaan kaikkia päiviä, valittaa kun olen iltaisin/öisin niin väsynyt etten halua kuin nukkua, suuttuu mikäli teen jotain ilman häntä = jätän hänet nukkumaan Ruususen untaan, jne. Hän on lisäksi jo valmiiksi sanellut sellaisen päätelmän, että lapselle ei sitten ajokorttia maksella ja että se saa mennä jo 16-vuotiaana paiskimaan töitä.
Mies on leuhkalla käytöksellään saanut sukulaiseni tähän huvituksen sekaisen ärtymyksen valtaan, ja kovasti minulta onkin kyselty, onko mies kotonakin moinen leuhottaja. Siis kun kylässä/vieraiden kyläillessä meillä mies puhuu juttuja tyyliin: "Meillä on 140 neliötä, sellainen valtava talo. Ja valtava piha. On meillä viidenkymmenen tuuman taulutelevisiokin." Tuollaista lapsellista ja typerää kehumista, joka siis huvittaa, vituttaa ja kummeksuttaa kaikkia kuulijoita.
Ruuakseen mies ei voi syödä kotiruokaa, mitä minä teen, sillä "on aina sattunut" hakemaan pikaruokaa tai "ei ole muistanut" että olen tehnyt ruokaa. Mikäli teen ruokaa, sitä jää väistämättä se toinen puoli yli, menee pilalle ja joutuu sitten roskiin tai muualle. Ruuanlaittotaidoissani ei ole vikaa, ainakin tähän mennessä on kaikki tekemäni pöperöt muille kelvanneet ja onpa vielä lisääkin pyydetty. Mutta ei; mies syö ennemmin hampurilaisia, kebabia, pizzaa ja Mäkkärin kananuggetteja. Ei puhettakaan, että kotiruokaa voisi syödä. Jos meidän pitää säästää, niin sitten pitäisi ostaa kaupasta ranskalaisia ja kananuggetteja ja valmistaa uunissa niitä - esimerkiksi perusruuaksi kelpaavaa jauhelihakastiketta kera perunoiden ei voi miehen mukaan tehdä siksi, että sitä osaa tehdä ihan kuka tahansa. Tätä samaa valitusta siis myös muidenkin ruokien kohdalla.
Kotitöihin mies ei osallistu, enää. Alussa kyllä osallistui. Imuroi, laittoi tiskejä koneeseen, pesi lattioitakin. Vei roskat, kun näytti siltä että ne pitää viedä. Nykyään kaikkea pitää pyytää sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikäli siis erehtyy sanomaan, että "Vie nyt edes ne omat roskasi sinne, minne ne kuuluukin", ei mies varmasti tee yhtään mitään, vaan rupeaa mököttämään. Omilta jäljiltään mies ei varmasti kerää yhtään mitään, vaan oltiinpa sitten keittiössä, olkkarissa tai makkarissa, odottaa minua aina limsapullo poikineen kera karkkipapereiden, sipsipussien raatojen tai jonkun muun. Aiemmin vein niitä pois, nykyään annan niiden jäädä paikoilleen, kunnes mies itse hoksaa kanniskella rojunsa pois.
Mies valvoo yöt ja nukkuu vastaavasti päivät. Käy töissä välillä, sillä työ on sen luonteista, ettei aina ole töitä. Valitettavasti. Kuitenkin homma on mennyt siihen, että kotona ollessaan mies nukkuu vähintään tuohon kahteen saakka päivällä, jolloin häntä ei saa missään nimessä häiritä. Jos siis lapsi sattuu pitämään meteliä (yleensähän pienet lapset eivät hirvittävän hiljaa ole) niin mies suuttuu ja rupeaa ärisemään. Jos kotitöitä puolestaan pitäisi tehdä, on se kerrassaan mahdotonta, koska niistä lähtee meteliä. Ketään meille ei voi kutsua kylään, sillä toki sekin nukkuvaa häiritsee. Meillä toki lapsen kanssa on sitten päivisin omat menomme, joista mies äkäilee, niistäkin. Meidän kun pitäisi miehen mukaan odottaa kiltisti kotona siihen saakka, kunnes hän herää, sillä "ette te ole koskaan kotona." Harmi vaan, että miehen herääminen voi tapahtua vaikka kuuden aikaan illalla - päivystä nyt siinä sitten, milloin toinen herää. Herätellä olen aiemmin yrittänyt, mutta miehen ärähtelyitä aikani kestettyäni lopettanut. Miehen mukaan sekin oli väärin - siis se, etten enää häntä herättele. Just.
Pelikonetta on saatava rämpyttää vähintään kerran päivässä ja vähintään kahdenkympin edestä, koska "Kaksikymppiä ei ole raha eikä mikään." Toki se sieltä välillä jotain voittaakin, mutta kyllä se sinne enemmän rahaa on saanut menemään kuin sieltä tulemaan. Käytiin tuossa muuten eräänä päivänä pankissa, ja virkailija käski miehen lopettaa pelaamisen. Olettekos ennen moista kuulleet?
Lapsen itkua tai kitinää ei kestä kuunnella ollenkaan, mikäli lapsella ei satu olemaan "hyvää syytä", kuten olemaan esim. sairas. Miehen kaaliin ei vain mene, että pienet lapset eivät hekään aina ole hyvällä tuulella, ja kiukuttelevat siinä, missä kuka tahansa muukin. Aikuiset ihmiset saattavat mököttää hiljaa paikoillaan puhumatta tai elehtimättä mitenkään, mutta lapsilla se kiukutteleminen onkin usein sitten sitä kitisemistä/huutamista, syystä tai toisesta. Mies kuitenkin suuttuu, mikäli lapsi itkee/kiukuttelee, ja käskee aina sananmukaisesti lasta laittamaan turpansa kiinni. Minä puolestani suutun tästä, sillä mielestäni tuo ei ole sopiva puhetapa puhuttaessa yhtään kellekään.
Jokin aika sitten mies marssi kotiin ilmoittaen, että "Tuollehan ei sitten ajokorttia makseta. Se saa mennä itse töihin 16-vuotiaana tienaamaan korttinsa." Hymähdin, sillä itse asiassa olen jo alkanut keräämään lapselle säästöjä - yhteen sun toiseenkin asiaan, enkä todellakaan aio kysyä asiaan miehen lupaa.
Miehen mielestä lapsi myös pitäisi viedä hoitoon aina, kun sattuu väsyttämään. Oli vastikään soittanut äidilleen ja pyytänyt, että lapsi voisi mennä sinne yöksi. Ei paikassa mitään vikaa ole, ja mummonkorvikekin varmaan asiansa osaisi, en minä sillä. Mutta kun en halua lasta hoitoon, ainakaan yöksi. Tätä mies ei puolestaan suostunut ymmärtämään, vaan rupesi mököttämään, ja totesi vievänsä lapsen ko. paikkaan hoitoon joka tapauksessa. Pistää kyllä potuttamaan, sillä vaikka mies nyt elämässämme onkin, ei hän lapsen isä kuitenkaan ole, huoltajuuskin on yksin minulla. Käsittääkseni minä siis olen vielä se, joka päättää sen, minne lapsi menee vai meneekö yhtään mihinkään. Tympii, että tuolla tavoin ruvetaan komentelemaan lapsen hoitoonlaittamisessa.
Ja mä en tosiaan tiedä, mitä hiittä tässä nyt pitäisi tehdä. Ei tekisi mieli periksikään antaa parisuhteen kanssa, mutta ei tästä mitään tunnu tulevankaan. Keskustelu ei auta, koska mies alkaa aina mököttämään, mikäli kerron hänelle rehellisesti, mutta ystävällisesti mielipiteitäni ja ajatuksiani - tosin itsehän en hänen kommenteistaan saisi koskaan suutahtaa.
Itselläni on aiemmasta pitkästä suhteesta pieni lapsi, joka asuu luonani. Mies itse on lapseton. Mies tuli kuitenkin alusta asti hyvin toimeen lapsen kanssa ja molemmat vaikuttivat pitävän toisistaan, joten miehen lapsettomuus ei mitenkään häirinnyt. Keskusteltiin toki tästä "Minulla on lapsi - mitä se tarkoittaa meidän parisuhteemme kannalta ja muutenkin"- aiheesta rauhassa ja sulassa yhteisymmärryksessä; mies kertoi omia näkemyksiään ja minä tein samoin.
Ei siinä mitään, mutta yhtäkkiä tämän ihanan miehen tilalle on vaihtunut kitisevä pikkupoika, joka pomottaa minua kaikessa mitä teen, leuhkii sillä, mitä hänen lapsuuden kodissaan on, ei kelpuuta tavallista kotiruokaa, ei osallistu kotitöihin, nukkuu kaikki päivät, hassaa rahaa RAY:n peliautomaatteihin minkä ehtii, mököttää mikäli lapsella on syystä tai toisesta paha päivä tai jos lapsi sattuu itkemään/kitisemään hieman pidempään, valittaa kun lapsi herättää aamuisin, valittaa kun en kelli hänen seuranaan kaikkia päiviä, valittaa kun olen iltaisin/öisin niin väsynyt etten halua kuin nukkua, suuttuu mikäli teen jotain ilman häntä = jätän hänet nukkumaan Ruususen untaan, jne. Hän on lisäksi jo valmiiksi sanellut sellaisen päätelmän, että lapselle ei sitten ajokorttia maksella ja että se saa mennä jo 16-vuotiaana paiskimaan töitä.
Mies on leuhkalla käytöksellään saanut sukulaiseni tähän huvituksen sekaisen ärtymyksen valtaan, ja kovasti minulta onkin kyselty, onko mies kotonakin moinen leuhottaja. Siis kun kylässä/vieraiden kyläillessä meillä mies puhuu juttuja tyyliin: "Meillä on 140 neliötä, sellainen valtava talo. Ja valtava piha. On meillä viidenkymmenen tuuman taulutelevisiokin." Tuollaista lapsellista ja typerää kehumista, joka siis huvittaa, vituttaa ja kummeksuttaa kaikkia kuulijoita.
Ruuakseen mies ei voi syödä kotiruokaa, mitä minä teen, sillä "on aina sattunut" hakemaan pikaruokaa tai "ei ole muistanut" että olen tehnyt ruokaa. Mikäli teen ruokaa, sitä jää väistämättä se toinen puoli yli, menee pilalle ja joutuu sitten roskiin tai muualle. Ruuanlaittotaidoissani ei ole vikaa, ainakin tähän mennessä on kaikki tekemäni pöperöt muille kelvanneet ja onpa vielä lisääkin pyydetty. Mutta ei; mies syö ennemmin hampurilaisia, kebabia, pizzaa ja Mäkkärin kananuggetteja. Ei puhettakaan, että kotiruokaa voisi syödä. Jos meidän pitää säästää, niin sitten pitäisi ostaa kaupasta ranskalaisia ja kananuggetteja ja valmistaa uunissa niitä - esimerkiksi perusruuaksi kelpaavaa jauhelihakastiketta kera perunoiden ei voi miehen mukaan tehdä siksi, että sitä osaa tehdä ihan kuka tahansa. Tätä samaa valitusta siis myös muidenkin ruokien kohdalla.
Kotitöihin mies ei osallistu, enää. Alussa kyllä osallistui. Imuroi, laittoi tiskejä koneeseen, pesi lattioitakin. Vei roskat, kun näytti siltä että ne pitää viedä. Nykyään kaikkea pitää pyytää sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikäli siis erehtyy sanomaan, että "Vie nyt edes ne omat roskasi sinne, minne ne kuuluukin", ei mies varmasti tee yhtään mitään, vaan rupeaa mököttämään. Omilta jäljiltään mies ei varmasti kerää yhtään mitään, vaan oltiinpa sitten keittiössä, olkkarissa tai makkarissa, odottaa minua aina limsapullo poikineen kera karkkipapereiden, sipsipussien raatojen tai jonkun muun. Aiemmin vein niitä pois, nykyään annan niiden jäädä paikoilleen, kunnes mies itse hoksaa kanniskella rojunsa pois.
Mies valvoo yöt ja nukkuu vastaavasti päivät. Käy töissä välillä, sillä työ on sen luonteista, ettei aina ole töitä. Valitettavasti. Kuitenkin homma on mennyt siihen, että kotona ollessaan mies nukkuu vähintään tuohon kahteen saakka päivällä, jolloin häntä ei saa missään nimessä häiritä. Jos siis lapsi sattuu pitämään meteliä (yleensähän pienet lapset eivät hirvittävän hiljaa ole) niin mies suuttuu ja rupeaa ärisemään. Jos kotitöitä puolestaan pitäisi tehdä, on se kerrassaan mahdotonta, koska niistä lähtee meteliä. Ketään meille ei voi kutsua kylään, sillä toki sekin nukkuvaa häiritsee. Meillä toki lapsen kanssa on sitten päivisin omat menomme, joista mies äkäilee, niistäkin. Meidän kun pitäisi miehen mukaan odottaa kiltisti kotona siihen saakka, kunnes hän herää, sillä "ette te ole koskaan kotona." Harmi vaan, että miehen herääminen voi tapahtua vaikka kuuden aikaan illalla - päivystä nyt siinä sitten, milloin toinen herää. Herätellä olen aiemmin yrittänyt, mutta miehen ärähtelyitä aikani kestettyäni lopettanut. Miehen mukaan sekin oli väärin - siis se, etten enää häntä herättele. Just.
Pelikonetta on saatava rämpyttää vähintään kerran päivässä ja vähintään kahdenkympin edestä, koska "Kaksikymppiä ei ole raha eikä mikään." Toki se sieltä välillä jotain voittaakin, mutta kyllä se sinne enemmän rahaa on saanut menemään kuin sieltä tulemaan. Käytiin tuossa muuten eräänä päivänä pankissa, ja virkailija käski miehen lopettaa pelaamisen. Olettekos ennen moista kuulleet?
Lapsen itkua tai kitinää ei kestä kuunnella ollenkaan, mikäli lapsella ei satu olemaan "hyvää syytä", kuten olemaan esim. sairas. Miehen kaaliin ei vain mene, että pienet lapset eivät hekään aina ole hyvällä tuulella, ja kiukuttelevat siinä, missä kuka tahansa muukin. Aikuiset ihmiset saattavat mököttää hiljaa paikoillaan puhumatta tai elehtimättä mitenkään, mutta lapsilla se kiukutteleminen onkin usein sitten sitä kitisemistä/huutamista, syystä tai toisesta. Mies kuitenkin suuttuu, mikäli lapsi itkee/kiukuttelee, ja käskee aina sananmukaisesti lasta laittamaan turpansa kiinni. Minä puolestani suutun tästä, sillä mielestäni tuo ei ole sopiva puhetapa puhuttaessa yhtään kellekään.
Jokin aika sitten mies marssi kotiin ilmoittaen, että "Tuollehan ei sitten ajokorttia makseta. Se saa mennä itse töihin 16-vuotiaana tienaamaan korttinsa." Hymähdin, sillä itse asiassa olen jo alkanut keräämään lapselle säästöjä - yhteen sun toiseenkin asiaan, enkä todellakaan aio kysyä asiaan miehen lupaa.
Miehen mielestä lapsi myös pitäisi viedä hoitoon aina, kun sattuu väsyttämään. Oli vastikään soittanut äidilleen ja pyytänyt, että lapsi voisi mennä sinne yöksi. Ei paikassa mitään vikaa ole, ja mummonkorvikekin varmaan asiansa osaisi, en minä sillä. Mutta kun en halua lasta hoitoon, ainakaan yöksi. Tätä mies ei puolestaan suostunut ymmärtämään, vaan rupesi mököttämään, ja totesi vievänsä lapsen ko. paikkaan hoitoon joka tapauksessa. Pistää kyllä potuttamaan, sillä vaikka mies nyt elämässämme onkin, ei hän lapsen isä kuitenkaan ole, huoltajuuskin on yksin minulla. Käsittääkseni minä siis olen vielä se, joka päättää sen, minne lapsi menee vai meneekö yhtään mihinkään. Tympii, että tuolla tavoin ruvetaan komentelemaan lapsen hoitoonlaittamisessa.
Ja mä en tosiaan tiedä, mitä hiittä tässä nyt pitäisi tehdä. Ei tekisi mieli periksikään antaa parisuhteen kanssa, mutta ei tästä mitään tunnu tulevankaan. Keskustelu ei auta, koska mies alkaa aina mököttämään, mikäli kerron hänelle rehellisesti, mutta ystävällisesti mielipiteitäni ja ajatuksiani - tosin itsehän en hänen kommenteistaan saisi koskaan suutahtaa.
