S
"surusilmä"
Vieras
mutta ei, en mä lähde, en vaanpysty lähtee. Ollaan seurusteltu koht vuos ja asutaan yhdes. Mä rakastan mun avopulisoo, koko mun sydämestä ja tahtoisin jäädä, sydän ja järki huuta eri asoita. Järki sanoo, että parempi nyt lähtee, ku sit ku on tosiaan liian myöhäst. Mitä mä menettäisi jätkä joka on kuristanut mua, joka on lyönyt mua, laittanu mun tavaroita paskaks puhutaa jopa yli 1000 maksavist tavaroista, joka juo päivittäin, haukkuu mua huoraks, laitto mun vauva lasi(mul oli lasi jonka olin saanu 0-vuotiaana ja siin luki kiltti tyttö) paskaks, nyt siit lasist on vaa enää sirpaleet ja kaikki tää on aina mun vika, koskaa ei oo hänessä vikaa. Välil mieti ku sain keskemenon johtuko se siit, että mun mies oli ehk lyöny mua mun alkuraskaude aikana(tietenkin on tyhmää tällasii asioita miettii, se voi johtuu niin monest asiasta). Ain pelkään, ku riidelläänn, että nyt se lyö mua tai jos lähtee menee, että pettää mua, on joskus pettäny . Tottakai mussakin on vikaa, oon tosi mustasukkanen ja muutenki käyn hermoille, en osaa asioiden olla ja saatan riehuu ja huutaa. Kyllä siinä on hyviäkin puolii, siivoo ain kotona ja osaa kokkaa ja tekee tosi paljo hyvii juttui, rakastaa mua. Mä haluisi niin uskoo, että asiat muuttuu, että joku päivä se ei enää jois, kenellekkää läheiselle en oo uskaltanu kertoo, en halua kenenkään tietävä millasta meijä elämä on. Ne tietää vaa ne asiat mitä mä oon thny vääri, harva niist tietää sitä mitä mua kohtaa on tehty vääri, niist ei vaa puhuta, se on salaisuus. Mut mä en voi vaa lähtee, osoittaa, että luovutin, vaik se ois kaikist viisainta, ennen ku oikeest sattuu jotai tosi pahaa.
