Järki vai tunteet?

[ranskanleipä]

Heips!

Tässäpä hieman taustoja: Olen siis 23-vuotias nainen ja seurustellut kolme vuotta avomieheni kanssa. Ennen avomiestäni seurustelin lähes viisi vuotta ensirakkauteni kanssa. 14-vuotiaasta lähtien olen siis ollut parisuhteessa lähes yhtäjaksoisesti, sinkkuna elelin tuossa välissä vain puolisen vuotta.

Nykyinen avomieheni rakastaa minua kovasti. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. Eletään mukavaa ja tasaista elämää, riitelemme harvoin. Mieheni tekisi kai mitä vain puolestani ja onkin puhunut lapsista, avioliitosta jne. Säästää rahaakin jo omakotitonttiamme varten. Järjellä ajatellen tässä suhteessa pysymällä voisin saada kaiken mitä "keskivertoihanne-elämään" kuuluu: oma koti, lapset, turvallinen aviomies..

Mieleni on kuitenkin alkanut halajamaan muualle. Olen ihastunut suhteemme aikana useaan otteeseen muihin miehiin ja n. kahden vuoden ajan jossain takaraivossani olen ajatellut, etten tässä elämääni halua viettää. Erosta olemme puhuneet kaksi kertaa aiemmin vakavissamme, mutta mieheni ei missään tapauksessa halua erota. Olen kuulemma hänen elämänsä nainen..

Itse epäilen, onko mieheni minulle "se oikea" (onko sellaisia edes vai onko se enemmänkin tahdon asia?). Seksi ei suju, en innostu seksistä hänen kanssaan. En kaipaa häntä kun hän on poissa ja nautin yksinolosta. Tuntuu, etten tunne häntä kohtaan sellaista rakkautta kuin naisen kuuluisi miestä kohtaan tuntea. Toki olen kovasti kiintynyt ja välitän hänestä suuresti mutta rakastanko..En tiedä.

Kulkeako siis tämä tie loppuun? Se olisi kai "järkiratkaisu". Vai tulisiko vastaani vielä jossain muualla se suuri rakkaus, joka vie jalat alta (onko sellaistakaan?)? Järki vai tunteet?

 

[panacea]

Voiko olettaa, että olet aika vähän ehtinyt elämää ja maailmaa tuohon ikään nähdä? Ja että olet käytännössä aloittanut seurustelun ensimmäisten mukavien poikien kanssa, jotka ovat kohdalle sattuneet?

Mikään järkiratkaisu ei todellakaan ole se, että antaa sattuman ratkaista elämänkumppanin valinnan. Jos et ole tyytyväinen parisuhteeseesi, olisi erinomaisen järkevää elellä sinkkuna ja tutustua itseensä.

Nuoruus on sitä aikaa, kun tutustutaan itseen ja muoostetaan käsitys siitä, mikä tekee onnelliseksi. Voi jopa olla, että sinä olet niitä ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin yksikseen - et voi tietää, kun et ole koskaan kokeillut!

Rohkeasti vain tutustumaan elämään, ihmisiin ja itseesi!

 

[Heini N]

Hyvä ihminen, tunteet! Olet 23-vuotias, seurustellut nykyisesi kanssa kolme vuotta, joista kahtena olet ajatellut ettet halua viettää elämääsi tässä. Olet niin nuori että älä nyt kulje tuota tietä loppuun, jos nyt jo tuntuu ettet sitä oikeastaan halua. Kyllä sä uuden löydät. Ei ole reilua sulle eikä miehellesikään, että jatkat tuota suhdetta vaan siksi että "on joku".

 

[ranskanleipä]

Niinpä, niinpä.. Totta on, etten ole juurikaan maailmaa nähnyt. Kotikylän poikia molemmat seurustelukumppanini ovat olleet. Lapsuudenkodista muutin saman tien nykyisen kumppanini luokse, en ole siis itsekseni elellyt koskaan.

Avomieheni jättäminen on vaan hurjan satuttava ajatus. Itse uskon pärjääväni, mutta mieheni on suunnitellut tulevaisuutensa jo kanssani. On sitä mieltä. että minäkin olen jo "luvannut" (niin, olenhan toki joskus innoissani puhunut lapsista, talosta jne. mutta vakavia suunnitelmia ei ole ollut!). Hän on sairastanut vakavan masennuksen ennen kuin astuin kuvioihin ja parantunut nyt kuitenkin siitä. Pari viikkoa sitten nostin nämä ajatukseni jälleen kerran esille ja nyt tässä jahkaillaan. Pari päivää sitten mieheni ilmoitti, että tuntuu taas siltä, että masentuu..Epäreilua ja kamalan velvoittavaa minua kohtaan! Enhän voi toista jättää yksin masentuneena..?

 

[panacea]

En halua lähteä sinua neuvomaan.

Mutta mieti vaikka tätä: elämänkumppani on sellainen ihminen, jonka kanssa jaetaan asiat, hyvät ja pahat. Vaikeat asiat on helpompi kestää, kun on joku, joka tukee ja auttaa jaksamaan.

Haluatko jakaa elämän ihmisen kanssa, joka ei kykene elämään lainkaan yksin, vaan on sinun hoivattavasi alusta asti? Rakkauteen kuuluu se, että rakastetun onni on ensisijaista. Jos sinun onnesi on miehellesi tärkeää, hän antaa sinun katsella maailmaa ihan yksinkin, eikä syyllistä sinua siitä.

Masennuksella tai muulla sairaudella kiristäminen on äärimmäisen arveluttavaa minusta.

 

[ei enää sormuksia]

kuulin jostain sanonnan, että "pahinta mitä ensirakkaudessa voi sattua on se, että se on se oikea".

tunnistan itseni sinussa. minäkin hyppäsin miltei lapsuudenkodistani vakavaan parisuhteeseen, josta tuli avoliitto. ja hyvä liitto se olikin, mutta minä en halunnut siinä kuviossa loppuelämääni viettää. enhän tuntenut vielä itseänikään enkä ollut nähnyt maailmaa. ero oli katkera, sillä miehelleni olin "hänen elämänsä nainen" ja hän piti itsestäänselvänä, että menemme naimisiin, hankimme asunnon, lapsia yms. ongelmana olikin kai se, että hän oli jo ehtinyt viettää itsenäistä elämää ja "kyllästyä" siihen (vaikka hänkin oli vasta 22-vuotias kun tapasimme). minusta tuntuu, että aikuiselämäni alkoi vasta eromme jälkeen, vaikka en kadukaan suhdettamme, sillä siinä oli paljon hyvää.

kuka tietää, ehkä päädymme vielä takasin yhteen jos niin on "tarkoitettu". sitä ei kuitenkaan voi tapahtua vielä aikoihin, sillä rakastan yksinoloa.

 

[Minut ero vapautti]

Olin samanlaisessa tilanteessa - paitsi että sen sijaan että olisi eronnut ikäisenäsi, pyöritin vaan ajatusta mielessäni ja asuimme yhdessä vielä seuraavatkin kolme vuotta. Eli kuuden vuoden ajan koko ajan toivoin "jotain parempaa", vaikka exäni oli oikein ihana mies ja elämämme oli mukavaa, tulimme hyvin toimeen taloudellisesti ja niin edelleen.

Sitten tajusin, että olen pyörittänyt eroajatusta niin kauan mielessäni, että se ei ole enää reilua! Mies olisi halunnut alkaa perhettä perustamaan, ja minä ajattelin, että no ei tosiaankaan ton kanssa! Tykkäsin hänestä ja rakastin, mutta en niin kuin nainen ja mies toisiaan rakastavat.

Joten päädyimme eroon, myimme yhteisen asuntomme ja ostin ikioman kodin, johon muutin kahden kissan kanssa. Ja vapauduin. Taakka tipahti harteilta, pystyin hengittämään, nauttimaaan asioista ja elämästä. Kymmenen pistettä minulle ja exälleni siitä, miten eron hoisimme: olemme edelleen läheiset ystävät ja yhteydessä lähes päivitttäin. Kummallakaan meistä ei ole nyt vuosi eron jälkeen vielä uutta vakavampaa suhdetta, mutta silti olen sitä mieltä, että eroaminen oli oikea ratkaisu.

Tee niin kuin sydämesi sanoo, mutta muista että jokainen on ansainnut olla onnellinen. Tiedät kyllä, kun olet niin rakastunut, että haluat elää koko elämäsi sen yhden ihmisen kanssa.

 

[joo000]

Kannattaa aina erota.
Eroaminen kannattaa aina.
Koskaan ei tiedä, meneekö elämä hukkaan, vai kannattiko se.
Ne jotka ovat parisuhteessa haluavat olla sinkkuja. Ne jotka ovat parisuhteessa ovat kinkkuja ja haluavat erota.
Mietipä surisisitko jos miehesi kuolisi.

 

[jooo000]

toisin sanoen:

kuinka helppo sinun on nyt olla...miettiä yksinäsi salaa mieheltäsi syntyjä syviä.
Entäpä jos HÄN jättäisikin sinut, tai pettäisi sinua, tai muuttaisi, tai delaisi.
vituttaisiko?
Ja sitäkään ei voi tietää ennenkuin sattuu omalle kohdalle.

 

[ranskanleipä]

Kiitos kaikille vastanneille. Nimimerkille joooo000: olenkin miettinyt, vituttaisiko jos hän jättäisi tai pettäisi.. Ja vastaus tuntuu kauhistuttavalta: ei vituttaisi. Toivoisin hänen löytävän jonkun ihanan tytön, joka rakastaisi häntä kovasti, niin kuin nainen miestä vain voi rakastaa.

Vaikea asia kyllä. Juhannusta ollaan lähdössä viettämään yhdessä. Ehkä siellä veden äärellä ajatuksenikin kirkastuvat. Nyt en näe koko tilannetta kunnolla. Täytyy kai uskoa, että elämä kantaa..?

 

[ranskikselle]

Kun pohdit, että jatkaako vai ei, niin yksi ihan peruskysymys on se, että mitä asioita kaipaisit miehessäsi, jos eroaisitte? Jos vastauksesi ovat kovin yleispäteviä esim. kaipaat halauksia ja sitä ettei tarvitse nukkua yksin, niin kuulostaa siltä, että nuo asiat voisi hoitaa suunnilleen kuka tahansa mies.

Sinä olet vastuussa omasta elämästäsi, et miehesi elämästä. Onnellisuus on kiinni omasta itsestä. Vaikka säälit miestäsi ja suret hänen masennustaan, niin miehesi vastaa niistä asioista itse. Sinun ei kuulu toimia äitihahmona velvollisuudentunnosta miehesi hoitajana, jos koet, että teet sitä vain velvollisuuden vuoksi etkä rakkaudesta.

Sinulle tekisi todennäköisesti hyvää itsenäistyä ja asua vähän aikaa omillasi, jotta saat ajatuksiasi selkiintymään. On tietysti mahdollista, että palaatte yhteen, kun olet saanut rauhassa miettiä.

 

[Elwira]

Itse pitkästä nuoruuden rakkauden suhteesta (8 vuotta) lähteneenä; kyllä, elämä kantaa ja varsinkin sinä itse!

Tuntui niin pahalta aikoinaan jättää kyseinen mies ja itkin asiaa oikeastaan puoli vuotta vielä jälkeenpäin, mutta mutta... Koko ajan senkin puolen vuoden ajan oli olo että tein oikein. Ja näin 5 vuotta jälkeenpäin... Onnittelen itseäni aina tietyin väliajoin että sain itseni revittyä siitä valmiiksi laatoitetulta polulta, jossa kaikki ystäväni pitivät miehestäni, sukulaiset tulivat keskenään toimeen, arki sujui, mutta sisälläni asui ajatus; "tätäkö se tulee olemaan loppuelämäni?!?"

 

[erotte kuitenkin]

Heips!

Tässäpä hieman taustoja: Olen siis 23-vuotias nainen ja seurustellut kolme vuotta avomieheni kanssa. Ennen avomiestäni seurustelin lähes viisi vuotta ensirakkauteni kanssa. 14-vuotiaasta lähtien olen siis ollut parisuhteessa lähes yhtäjaksoisesti, sinkkuna elelin tuossa välissä vain puolisen vuotta.

Nykyinen avomieheni rakastaa minua kovasti. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. Eletään mukavaa ja tasaista elämää, riitelemme harvoin. Mieheni tekisi kai mitä vain puolestani ja onkin puhunut lapsista, avioliitosta jne. Säästää rahaakin jo omakotitonttiamme varten. Järjellä ajatellen tässä suhteessa pysymällä voisin saada kaiken mitä "keskivertoihanne-elämään" kuuluu: oma koti, lapset, turvallinen aviomies..

Mieleni on kuitenkin alkanut halajamaan muualle. Olen ihastunut suhteemme aikana useaan otteeseen muihin miehiin ja n. kahden vuoden ajan jossain takaraivossani olen ajatellut, etten tässä elämääni halua viettää. Erosta olemme puhuneet kaksi kertaa aiemmin vakavissamme, mutta mieheni ei missään tapauksessa halua erota. Olen kuulemma hänen elämänsä nainen..

Itse epäilen, onko mieheni minulle "se oikea" (onko sellaisia edes vai onko se enemmänkin tahdon asia?). Seksi ei suju, en innostu seksistä hänen kanssaan. En kaipaa häntä kun hän on poissa ja nautin yksinolosta. Tuntuu, etten tunne häntä kohtaan sellaista rakkautta kuin naisen kuuluisi miestä kohtaan tuntea. Toki olen kovasti kiintynyt ja välitän hänestä suuresti mutta rakastanko..En tiedä.

Kulkeako siis tämä tie loppuun? Se olisi kai "järkiratkaisu". Vai tulisiko vastaani vielä jossain muualla se suuri rakkaus, joka vie jalat alta (onko sellaistakaan?)? Järki vai tunteet?

Kirjoituksestasi päätellen: erotte kuitenkin joku kaunis päivä .
kirjoituksestasi tuleehyvin selvästi esille ettet rakasta tätä miestä aidosti ,et ainakaan enää.
Nyt olet tullut tilanteeseen : tykkään mutten rakasta."se on hyvä mies 'meidän on hyvä olla yhes'
Siis? jätä se mies jotta mies saa mahdollisuuden löytää se 'oikea nainen.
ja sie se oikea mies.

 

[viel..............]

jos vaisto sanoo' lähde pois' jos et lähde niin, tulet katumaan sitten vahhempana.

 

[huispaaja]

Jos jäät väkisin suhteeseen, joka ei ole sinulle oikea (tai ainakin koko ajan epäilet, onko suhde oikea), niin vaikka sinusta tuntuu pahalta lähteä nyt, niin mietipäs sitä, miten pahalta sitten tuntuisikaan, kun teillä olisi lapsia, yhteistä asuntolainaa ja muita sitoumuksia?

Sanoisin, että pitää olla tosi hyvä tuuri, että jo toisen miehen kohdalla löytäisit elämäsi miehen. En väitä, etteikö se olisi mahdotonta, mutta aika harvinaista kuitenkin. Koska olet nuori ja lapseton, sinulle löytyy ottajia vaikka kuinka paljon. Ei ole siis kovin todennäköistä, että sinkkuna edes ehtisit kovin kauan olemaan.

eron jälkeen sinä ehkä tuntisit helpotusta, mutta miehesi saattaisi kokea kovaa kipua kuukausien ajan. Jos miehesi on järkevä, hän ymmärtää, että sellaisessa suhteessa ei ole mitään järkeä, että toinen haluaa pois ja toinen roikkuu kiinni. Jos mies rakastaa sinua, hän tajuaa päästää irti. Toipuminen ei ole helppoa ja se vie aikaa, mutta jossakin on se oikea hänellekin.

 

[its over]

Ja kyllä miehesikin vaistoaa ettet ole se oikea nainen sille,mutta,mies ei halua itsekään katsoa totuutta silmiin.

ei ihmiset mitään hulluja ole,mutta,on ihmisiä olemassa jotka pitävät itseään hulluna mutta,kyllä sitä vaistoaa onko suhde aito tai tällaista "roikutaan tässä nyt vaan yhdessä kun on meillä on yhdessä niin hyvä olla mutta, intiimiteetti kaivossa"

 

[selväpeli]

Eroatte vimeistään sitten, kun vastaasi kävelee se, joka vie sinulta jalat alta. Ja silloin on vielä tuskaisempaa erota (miehesi kannalta).

 

[Vastaherännyt]

Kiitos sulle Ranskanleipä aloituksestasi!

Aluksi kun luin tekstiäsi pidin sinua vähän hölmönä, tai oikeastaan sokeana. Oli mielestäni päivänselvää että tuossa tilanteessa tulee toimia tunteen eikä järjen mukaan!

Mutta yhtäkkiä oli kuin salama olisi iskeny taivaalta. Tuohan olis voinut olla mun omaa tekstiä!Kirjoituksesi sai mut vihdoinkin heräämään.

Minä olen 24 vuotias ja elänyt ainakin koko täysi-ikäisen elämäni yhdessä avomieheni kanssa. Myös minun miehelläni on meidän tulevaisuutemme tarkasti suunniteltuna (tulevan omakotitalon sijainti ja ulkonäkö, kirkkohäät, lasten määrä j.n.e). Itse olen ainakin puolet siitä ajasta kun olemme yhdessä olleet aina aika ajoin miettinyt että "haluanko tosiaan elää loppuelämäni tämän miehen kans?", "onko tämä nyt sitä rakkautta?". Jos tosiaan haluaisin elää elemäni näin, niin ei kait sitä tarvisi monta vuotta funtsia... Mä välitän miehestäni ihan suunnattomasti ja olen ihan varma että myös rakastan häntä. MUTTA rakastanko häntä niin kuin naisen ja miehen tulee rakastaa toisiaan, vai onko nämä rakkauden tunteeni muuttuneet enemmän "ystävärakkaudeksi"?

Musta tuntuu että me olemme jo nyt kasvamassa erillemme. Yhteistä aikaa on vähän (mieheni on rakastunut töiden tekoon niin että vapaa-aikanakaan ei osaa ottaa vapaata), mutta täytyy tunnustaa etten silti kuole ikävään hänen ollessa poissa. Mutta tulevaisuutta ajatellen; en haluaisi elää tämän nykytilanteen mukaan koko loppuelämääni. Tosin nyt en voi tietää että olisiko yhteinen tulevaisuus samannäköinen kun nykytilanne...

Joskus musta tuntuu että miehenikin on yhä tässä suhteessa mun kanssani vain sen takia että hänellä olisi joku. Ei hän ainakaan näytä arvostavansa tai rakastavansa mua (muuta kuin sillon kun hän haluaa seksiä).

No, mä olen nyt "vastaheränneenä" hieman ymmilläni, että en oikeen selkeesti osaa edes kirjoittaa ajatuksistani. Toivittavsati sinä Ranskanleipä vielä päivität tätä ketjua ja palaat kertomaan mihin päätökseen päädyit!Onnea sulle, teit mitä tahansa! Minä ainakin lopetan turhat miettimiset nyt, kun kuitenkin on päivänselvää että tämä suhteeni kuitenkin loppuu jossain vaiheessa...

 

[tuli.]

"Pari viikkoa sitten nostin nämä ajatukseni jälleen kerran esille ja nyt tässä jahkaillaan. Pari päivää sitten mieheni ilmoitti, että tuntuu taas siltä, että masentuu..Epäreilua ja kamalan velvoittavaa minua kohtaan! Enhän voi toista jättää yksin masentuneena..?"

Kyllä voit. Olet vastuussa itsestäsi ja hän itsestään. Tukena ja ystävänä voit olla, mutta sinulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta olla puolisona hänen rinnallaan jos sinusta ei siltä tunnu. Ei ole sinun missiosi elää omaa elämääsi masentuneen ihmisen rinnalla joka pahimmassa tapauksessa sairastuttaa tai katkeroittaa sinutkin.

Kuulostaa ehkä julmalta ja kovalta mutta näin se elämä viime kädessä kulkee -jokainen vastaa itsestään. Mieti asiaa toisin päin. Eihän sinustakaan tuntuisi reilulta, että rakastamasi ihminen olisi sinun kanssasi vain säälistä ja velvollisuudentunteesta ja peläten, että romahdat jos hän lähtisi pois?

Ylläoleva tarkoittaa nimenomaa tilannetta, jos koet ettet häntä enää halua ja rakasta. Selvitä omat tunteesi lähtemällä yksin muutamaksi päiväksi esim. erämaamökkiin, jossa olet aivan yksin -ilman puheluita tai tekstareita miehelle.

 

[kiksi]

tunteen tiätty