R
ranskanleipä
Vieras
Heips!
Tässäpä hieman taustoja: Olen siis 23-vuotias nainen ja seurustellut kolme vuotta avomieheni kanssa. Ennen avomiestäni seurustelin lähes viisi vuotta ensirakkauteni kanssa. 14-vuotiaasta lähtien olen siis ollut parisuhteessa lähes yhtäjaksoisesti, sinkkuna elelin tuossa välissä vain puolisen vuotta.
Nykyinen avomieheni rakastaa minua kovasti. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. Eletään mukavaa ja tasaista elämää, riitelemme harvoin. Mieheni tekisi kai mitä vain puolestani ja onkin puhunut lapsista, avioliitosta jne. Säästää rahaakin jo omakotitonttiamme varten. Järjellä ajatellen tässä suhteessa pysymällä voisin saada kaiken mitä "keskivertoihanne-elämään" kuuluu: oma koti, lapset, turvallinen aviomies..
Mieleni on kuitenkin alkanut halajamaan muualle. Olen ihastunut suhteemme aikana useaan otteeseen muihin miehiin ja n. kahden vuoden ajan jossain takaraivossani olen ajatellut, etten tässä elämääni halua viettää. Erosta olemme puhuneet kaksi kertaa aiemmin vakavissamme, mutta mieheni ei missään tapauksessa halua erota. Olen kuulemma hänen elämänsä nainen..
Itse epäilen, onko mieheni minulle "se oikea" (onko sellaisia edes vai onko se enemmänkin tahdon asia?). Seksi ei suju, en innostu seksistä hänen kanssaan. En kaipaa häntä kun hän on poissa ja nautin yksinolosta. Tuntuu, etten tunne häntä kohtaan sellaista rakkautta kuin naisen kuuluisi miestä kohtaan tuntea. Toki olen kovasti kiintynyt ja välitän hänestä suuresti mutta rakastanko..En tiedä.
Kulkeako siis tämä tie loppuun? Se olisi kai "järkiratkaisu". Vai tulisiko vastaani vielä jossain muualla se suuri rakkaus, joka vie jalat alta (onko sellaistakaan?)? Järki vai tunteet?
Tässäpä hieman taustoja: Olen siis 23-vuotias nainen ja seurustellut kolme vuotta avomieheni kanssa. Ennen avomiestäni seurustelin lähes viisi vuotta ensirakkauteni kanssa. 14-vuotiaasta lähtien olen siis ollut parisuhteessa lähes yhtäjaksoisesti, sinkkuna elelin tuossa välissä vain puolisen vuotta.
Nykyinen avomieheni rakastaa minua kovasti. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. Eletään mukavaa ja tasaista elämää, riitelemme harvoin. Mieheni tekisi kai mitä vain puolestani ja onkin puhunut lapsista, avioliitosta jne. Säästää rahaakin jo omakotitonttiamme varten. Järjellä ajatellen tässä suhteessa pysymällä voisin saada kaiken mitä "keskivertoihanne-elämään" kuuluu: oma koti, lapset, turvallinen aviomies..
Mieleni on kuitenkin alkanut halajamaan muualle. Olen ihastunut suhteemme aikana useaan otteeseen muihin miehiin ja n. kahden vuoden ajan jossain takaraivossani olen ajatellut, etten tässä elämääni halua viettää. Erosta olemme puhuneet kaksi kertaa aiemmin vakavissamme, mutta mieheni ei missään tapauksessa halua erota. Olen kuulemma hänen elämänsä nainen..
Itse epäilen, onko mieheni minulle "se oikea" (onko sellaisia edes vai onko se enemmänkin tahdon asia?). Seksi ei suju, en innostu seksistä hänen kanssaan. En kaipaa häntä kun hän on poissa ja nautin yksinolosta. Tuntuu, etten tunne häntä kohtaan sellaista rakkautta kuin naisen kuuluisi miestä kohtaan tuntea. Toki olen kovasti kiintynyt ja välitän hänestä suuresti mutta rakastanko..En tiedä.
Kulkeako siis tämä tie loppuun? Se olisi kai "järkiratkaisu". Vai tulisiko vastaani vielä jossain muualla se suuri rakkaus, joka vie jalat alta (onko sellaistakaan?)? Järki vai tunteet?