Jättäisitkö 8-vuotiaan hoitamaan kotiin 1-vuotiasta?

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

 

Kyllä meillä tuo 8-vuotias saa olla yksin välillä jos tarvetta on. Mutta kyllä mua itseä pelottaa joka kerta. En siis jätä mielelläni, mutta pakkohan se on.

Mikä sinua siinä pelottaa? Onko lapsi joskus tehnyt jotain kiellettyä yksin ollessaan?

Lapselle pitää pikkuhiljaa antaa sitä vastuuta. Lapsi on ylpeä siitä, että häneen luotetaan ja iloinen, kun saa olla yksin kotona, se on jännää =).

Lapsen luonne huomioiden tietysti. Jos on arka ja pelkääväinen lapsi, ei kai kukaan häntä yksin kotiin jätä väkisin.

En mäkään mielelläni jätä tuota meidän 8-vuotiasta yksin. Ei hän ole koskaan tehnyt mitään kiellettyä, eikä se kyllä ensimmäisenä mulla mielessä olekaan. Ajattelen vain, että mitä tahansa voi sattua ja kun kyse on kuitenkin vielä noin pienestä lapsesta, niin vanhempana mun vastuulla on olla hänen tukenaan silloin kun hän sitä tarvii.

Pikku hiljaa siis kasvetaan kohti itsenäisyyttä, ei mulla ainakaan ole mikään kiire. Lapsi on saanut olla silloin tällöin yksin kotona, mutta ei niin pitkiä aikoja että olis itselleen tullut paniikkia vaan mielestäni on tärkeä edetä niin, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.

Ei tuon ikäinen kuitenkaan ielä täysin itseään tunne ja omia voimavarojaan. Poika itse olis menossa viikon leirillekin kesällä, mutta meidän vanhempien muistissa on partion viikonloppuleiri joka loppui itkuun ja ktoi-ikävään eli vaikka lapsi nyt kokeekin olevansa valmis viikon leiriin niin me vanhemmat, hänet tuntien, katsomme, että sen ajankohta on vasta muutaman vuoden päästä.

 

Siis joo.. Jos itse olisin 10min matkan päässä, ja vanhempi osais käyttää puhelinta. Pienemmän survaisisin varmaan päiväunille oman menoni ajaksi.

 

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

Mutta miten kukaan voi toisen puolesta sanoa mikä on turhaa? Jos ihminen ei ole valmis päästämään kauansta ja katkeruudesta irti niin ei kai kenenkään muun asia ole häntä tuomita. Ap:n tapauksessa en häntä katkerana ja kaunaisena näe, vaan hän vain käy asioita, lapsuuttaan, läpi.

 

meillä on 8v tyttö (pian 9v) ollut puolisen tuntia kahdestaan liki 2v kanssa, kun olen käynyt 500m päässä olevassa kaupassa

 

En missään tapauksessa jättäisi. Siksi aikaa kun roskat veisin voisin jättää, muuten en.

 

kouluikäisenä kyllä pitäisi jo osatakin mun mielestä olla yksin ja eskarivuonna sitä harjoitella.. mutta tuo 1vee on liian pieni toisen pienen vastuulle..
eli meidän 8vee on kyllä koulun jälkeen pari-kolme tuntiakin hienosti yksin =) löytää ruokaa kaapista ja keksii kivaa tekemistä, jopa nauttii omasta rauhallisesta ajastaan =)

 

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

Mutta miten kukaan voi toisen puolesta sanoa mikä on turhaa? Jos ihminen ei ole valmis päästämään kauansta ja katkeruudesta irti niin ei kai kenenkään muun asia ole häntä tuomita. Ap:n tapauksessa en häntä katkerana ja kaunaisena näe, vaan hän vain käy asioita, lapsuuttaan, läpi.

Ihan kuinka vaan. En ole ap:ta tuomitsemassa ja kuten jo aikaisemmin totesin, niin taitaa olla kyse muustakin kuin pikkuveljen hoitamisesta, jos kerran lastensuojelun olisi hänen mukaansa pitänyt puuttua menoon.

Omalta kohdaltani olen todella onnellinen siitä, että en tunne tarvetta muistella menneitä ja syytellä. Tässä maailmassa kun on ihan riittämiin katkeria ja kaunaisia ihmisiä (ja jotta et nyt taas ymmärrä väärin, en nyt tarkoita ap:ta, vaan ihan yleisesti).

 

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

Mä toivoisin että pystyisin irrottautumaan katkeruudesta. Mutta en pysty. Ensinnäkin, jos joku olisi tiennyt/välittänyt millaista meillä oli kotona, niin mun vanhemmilta oltais otettu lapset pois. Minä aikana hyvänsä. Kaltoinkohtelu oli todella monin eri tavoin aivan uskomattoman hirveää ja mulla totisesti on syyni miksi olen traumatisoitunut.

Toisekseen, musta tuntuu pahalta just se, että äiti ei ole koskaan, edes puolella sanalla osoittanut katumustaan mistään. Päinvastoin, kuittaa mun mahdollisen pahan olon sillä että olen niin herkkä. Kerran tosiaan koitin hänelle puhua miten hirveältä musta ne pahat muistot tuntuu. Äiti katsoi säälien ja kuittasi mun puheet liioitelluiksi.

Olen edelleen näennäisesti äidin kanssa väleissä. Tai siis mukamas hyvissä väleissä, mutta mä edelleen kaunaisena. Voisin ehkä yrittää unohtaa jos asioita edes joskus pyydettäisiin anteeksi. Tai myönnettäisiin että on tehty virheitä.

Kaikesta pahasta on yksi, jota isä joskus kännissä soitti pyytäen anteeksi. Se mitä hän pyysi anteeksi, on liian kipeä kerrottavaksi.

 

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

Mutta miten kukaan voi toisen puolesta sanoa mikä on turhaa? Jos ihminen ei ole valmis päästämään kauansta ja katkeruudesta irti niin ei kai kenenkään muun asia ole häntä tuomita. Ap:n tapauksessa en häntä katkerana ja kaunaisena näe, vaan hän vain käy asioita, lapsuuttaan, läpi.

Ihan kuinka vaan. En ole ap:ta tuomitsemassa ja kuten jo aikaisemmin totesin, niin taitaa olla kyse muustakin kuin pikkuveljen hoitamisesta, jos kerran lastensuojelun olisi hänen mukaansa pitänyt puuttua menoon.

Omalta kohdaltani olen todella onnellinen siitä, että en tunne tarvetta muistella menneitä ja syytellä. Tässä maailmassa kun on ihan riittämiin katkeria ja kaunaisia ihmisiä (ja jotta et nyt taas ymmärrä väärin, en nyt tarkoita ap:ta, vaan ihan yleisesti).

Totta, että tästä maailmasta löytyy paljon kaunaa ja katkeruutta. Itsekin pyrin työstämään ne tunteet, jotta ne eivät jäisi valloilleen. Kuitenkin koen tärkeänä sen, että asiat käydään läpi... enkä tarkoita riitaa ja selvittelyä ihmisten kesken vaan sitä, että on omassa itsessään sinut niiden asioiden ja oman menneisyytensä kanssa.

 

Kyllä meillä tuo 8-vuotias saa olla yksin välillä jos tarvetta on. Mutta kyllä mua itseä pelottaa joka kerta. En siis jätä mielelläni, mutta pakkohan se on.

Mikä sinua siinä pelottaa? Onko lapsi joskus tehnyt jotain kiellettyä yksin ollessaan?

Lapselle pitää pikkuhiljaa antaa sitä vastuuta. Lapsi on ylpeä siitä, että häneen luotetaan ja iloinen, kun saa olla yksin kotona, se on jännää =).

Lapsen luonne huomioiden tietysti. Jos on arka ja pelkääväinen lapsi, ei kai kukaan häntä yksin kotiin jätä väkisin.

En mäkään mielelläni jätä tuota meidän 8-vuotiasta yksin. Ei hän ole koskaan tehnyt mitään kiellettyä, eikä se kyllä ensimmäisenä mulla mielessä olekaan. Ajattelen vain, että mitä tahansa voi sattua ja kun kyse on kuitenkin vielä noin pienestä lapsesta, niin vanhempana mun vastuulla on olla hänen tukenaan silloin kun hän sitä tarvii.

Pikku hiljaa siis kasvetaan kohti itsenäisyyttä, ei mulla ainakaan ole mikään kiire. Lapsi on saanut olla silloin tällöin yksin kotona, mutta ei niin pitkiä aikoja että olis itselleen tullut paniikkia vaan mielestäni on tärkeä edetä niin, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.

Ei tuon ikäinen kuitenkaan ielä täysin itseään tunne ja omia voimavarojaan. Poika itse olis menossa viikon leirillekin kesällä, mutta meidän vanhempien muistissa on partion viikonloppuleiri joka loppui itkuun ja ktoi-ikävään eli vaikka lapsi nyt kokeekin olevansa valmis viikon leiriin niin me vanhemmat, hänet tuntien, katsomme, että sen ajankohta on vasta muutaman vuoden päästä.

Tää on kuin suoraan mun näppäimistöltä :flower: :hug: :heart:

 

Mä olen jättänyt 8-vuotiaan kahdestaan 1-vuotian kanssa n. 10 min. tais olla vähän vähemmän. Syytä en ala tässä kertomaan, mutta syyllisyyttä asiasta en tunne.

8-vuotias meillä on jo yksin mielellään kotona. esim. jos lähden kauppaan, niin pyytää jäädä kotia. Ja pakkohan tuon ikäisen on oppia olemaan kotona yksin. Itselläni töihinlähtö lähestyy ja ip-kerhoja ei tuon ikäisille meilläpäin ole, niin se vaan on PAKKO olla yksin kotona.

Mutta kaippa mun suhtautuminen lapsen kotona yksin oloon on erilaista, kun asutaan pienellä paikkakunnalla. Jos tulee hätää, voi mennä naapuriin.

 

Mä olen jättänyt 8-vuotiaan kahdestaan 1-vuotian kanssa n. 10 min. tais olla vähän vähemmän. Syytä en ala tässä kertomaan, mutta syyllisyyttä asiasta en tunne.

8-vuotias meillä on jo yksin mielellään kotona. esim. jos lähden kauppaan, niin pyytää jäädä kotia. Ja pakkohan tuon ikäisen on oppia olemaan kotona yksin. Itselläni töihinlähtö lähestyy ja ip-kerhoja ei tuon ikäisille meilläpäin ole, niin se vaan on PAKKO olla yksin kotona.

Mutta kaippa mun suhtautuminen lapsen kotona yksin oloon on erilaista, kun asutaan pienellä paikkakunnalla. Jos tulee hätää, voi mennä naapuriin.

Saa meilläkin isompi olla yksin niin tahtoessaan. Ja tykkää kyllä kovasti ollakin. Ja se just siinä on se pointti. Kun toinen tosiaan haluaa itse välillä jäädä kotiin. Useimmiten kuitenkin tykkää tulla mukaan kauppaan ja meistä on kiva käydä koko perheen kanssa.

En missään nimessä estele pojan yksin olemista, mutta en missään nimessä siihen pakotakaan. Eli tilanteen mukaan mennään.

Mulla töihinlähtö tulee ajankohtaiseksi vasta vuoden päästä ja siksi en koe että olis PAKKO olla vielä kotona. Mutta toki se on hyvä että välillä tahtoo ja näin pehmeästi sitä harjoitellaan.

Tiedän myös että meidän esikoinen on sangen reipas ja fiksu poika. Kyllä hän pärjää. Vaan en siltikään voi olla miettimättä että mitä jos jotain sattuu. Sitä ei poika itse tiedä, itsekseni asiaa murehdin kaupassa tms. ollessani ja olenkin sitten aina erittäin huojentunut kun kaikki on mennyt hyvin

 

[Hmm... Kyllähän silloin jotai pysyviä haittoja on jäänyt, jos aikuisena välit omiin vanhempiin kiristyy lapsuuden kokemuksista johtuen.

Tässä asiassa ne ihmisten ajatusmaailman väliset erot tulevat helposti esille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus ja kauna syövät turhaan ihmisestä energiaa ja monet tuntuvat olevan muuta mieltä. Esimerkiksi eräs kaverini on vieläkin aikuisena käärmeissään siitä, että pikkuveli sai opiskeluaikana enemmän rahallista tukea vanhemmiltaan kuin hän. Tästä on siis aikaa jo yli kymmenen vuotta. Täysin turhaa.

Ehkä asenteeni onkin perua siitä, että olen saanut mielestäni vanhemmilta kaiken, mitä olen tarvinnut, vaikka onkin tehty asioita, joita nykyään ei enää tehtäisi ja ei ole tarvinnut kantaa sitä vastuuta liian aikaisin. Olen kyllä kasvanut perheessä, jossa isäni oli alkoholisti ja olen mm. nähnyt äitiäni pahoinpideltävän, mutta en jaksa vanhoista enää kantaa kaunaa isälleni. Hän on tätä nykyä raitis ja katuu tekojaan. Katkeruudesta ei olisi mitään iloa minulle.

Mä toivoisin että pystyisin irrottautumaan katkeruudesta. Mutta en pysty. Ensinnäkin, jos joku olisi tiennyt/välittänyt millaista meillä oli kotona, niin mun vanhemmilta oltais otettu lapset pois. Minä aikana hyvänsä. Kaltoinkohtelu oli todella monin eri tavoin aivan uskomattoman hirveää ja mulla totisesti on syyni miksi olen traumatisoitunut.

Toisekseen, musta tuntuu pahalta just se, että äiti ei ole koskaan, edes puolella sanalla osoittanut katumustaan mistään. Päinvastoin, kuittaa mun mahdollisen pahan olon sillä että olen niin herkkä. Kerran tosiaan koitin hänelle puhua miten hirveältä musta ne pahat muistot tuntuu. Äiti katsoi säälien ja kuittasi mun puheet liioitelluiksi.

Olen edelleen näennäisesti äidin kanssa väleissä. Tai siis mukamas hyvissä väleissä, mutta mä edelleen kaunaisena. Voisin ehkä yrittää unohtaa jos asioita edes joskus pyydettäisiin anteeksi. Tai myönnettäisiin että on tehty virheitä.

Kaikesta pahasta on yksi, jota isä joskus kännissä soitti pyytäen anteeksi. Se mitä hän pyysi anteeksi, on liian kipeä kerrottavaksi.

Olen todella pahoillani puolestasi ja toivon, että kykenet joskus pääsemään näistä asioista edes jollain tasolla yli. Se on varmasti todella vaikeaa. Voimia sinulle!

 

Aika selvä linja asiaan siis ja hyvä niin =) :flower: . Mulla itsellä on 7-vuotta nuorempi pikkuveli ja tässä nyt tavallaan peilaan omaa lapsuuttani ja suhdetta pikkuveljeen kun katselen noita omia poikiani. Heillä kun on sama ikäero.

Väkisin tulee mieleen kaikkia lapsuusmuistoja, joista yksi on just tuo miten usein mun vanhemmat jätti mut hoitamaan pikkuveljeäni. Enkä voi olla ihmettelemättä miten koskaan ei sattunut mitään. Kun tosiaan itselle ei tulis mieleenkään jättää isompaa lapsenvahdiksi. Tai no joo, silleen että pienempi on tuommoisessa turvallisessa pomppuvehkeessä, isoveli leikittää ja mä juoksen postilaatikolle tai pikasuihkuun tms. Mutta sitäkin tapahtuu harvoin.

Miten mä olen oikeesti edes selvinnyt pikkulapsen hoitamisesta kun olen itsekin ollut pikkulapsi? Ja miten ihmeessä mun vanhemmat on voinut tehdä sen meille molemmille, mulle ja pikkuveljelleni?

mites sä itse koit sillon pienenä sen että hoidit pienenpää sisarustasi ?

Se harmitti valtavasti. Piti sietää ärsyttävää ja rääkyvää kakaraa, joka roikkui lahkeessa koko ajan. Eikä saanut lähteä ulos leikkimään, tai sai, mutta pikkuveli piti ottaa mukaan. Mä vihasin sitä että muutenkin jouduin aina kulkemaan kaksin veljen kanssa kaikkialle. Sitten isompanakin. Äiti oli kotona ja mä vahdin pikkuveljeä ulkona enkä saanut lähes koskaan leikkiä rauhassa omien kavereideni kanssa.

Ei kovin normaalilta sisarusrakkaudelta kuulostaa. Meidän 8-vuotias hoitaa mielellään 2-vuotiasta ja aivan varmasti haluaisi jäädä häntä hoitamaan jos antaisin luvan. Aika kylmä lapsi olet kyllä ollut :/

 

Aika selvä linja asiaan siis ja hyvä niin =) :flower: . Mulla itsellä on 7-vuotta nuorempi pikkuveli ja tässä nyt tavallaan peilaan omaa lapsuuttani ja suhdetta pikkuveljeen kun katselen noita omia poikiani. Heillä kun on sama ikäero.

Väkisin tulee mieleen kaikkia lapsuusmuistoja, joista yksi on just tuo miten usein mun vanhemmat jätti mut hoitamaan pikkuveljeäni. Enkä voi olla ihmettelemättä miten koskaan ei sattunut mitään. Kun tosiaan itselle ei tulis mieleenkään jättää isompaa lapsenvahdiksi. Tai no joo, silleen että pienempi on tuommoisessa turvallisessa pomppuvehkeessä, isoveli leikittää ja mä juoksen postilaatikolle tai pikasuihkuun tms. Mutta sitäkin tapahtuu harvoin.

Miten mä olen oikeesti edes selvinnyt pikkulapsen hoitamisesta kun olen itsekin ollut pikkulapsi? Ja miten ihmeessä mun vanhemmat on voinut tehdä sen meille molemmille, mulle ja pikkuveljelleni?

mites sä itse koit sillon pienenä sen että hoidit pienenpää sisarustasi ?

Se harmitti valtavasti. Piti sietää ärsyttävää ja rääkyvää kakaraa, joka roikkui lahkeessa koko ajan. Eikä saanut lähteä ulos leikkimään, tai sai, mutta pikkuveli piti ottaa mukaan. Mä vihasin sitä että muutenkin jouduin aina kulkemaan kaksin veljen kanssa kaikkialle. Sitten isompanakin. Äiti oli kotona ja mä vahdin pikkuveljeä ulkona enkä saanut lähes koskaan leikkiä rauhassa omien kavereideni kanssa.

Ei kovin normaalilta sisarusrakkaudelta kuulostaa. Meidän 8-vuotias hoitaa mielellään 2-vuotiasta ja aivan varmasti haluaisi jäädä häntä hoitamaan jos antaisin luvan. Aika kylmä lapsi olet kyllä ollut :/

Ja sä olet outo kun lähdet arvostelemaan minua lapsena. Kas ettet ymmärrä itse eroa. Sun lapsi hoitaa mielellään sisarustaan, samoin minä itse pienenä kuten nyt esikoisemme pikkuveljeään. Mutta kun mut pakotettiin hoitamaan, jatkuvasti. En saanut olla itsekseni, sillä äiti mieluummin makoili sängyssä kuin että olisi itse edes välillä hoitanut pienempää lastaan.

 

Aika selvä linja asiaan siis ja hyvä niin =) :flower: . Mulla itsellä on 7-vuotta nuorempi pikkuveli ja tässä nyt tavallaan peilaan omaa lapsuuttani ja suhdetta pikkuveljeen kun katselen noita omia poikiani. Heillä kun on sama ikäero.

Väkisin tulee mieleen kaikkia lapsuusmuistoja, joista yksi on just tuo miten usein mun vanhemmat jätti mut hoitamaan pikkuveljeäni. Enkä voi olla ihmettelemättä miten koskaan ei sattunut mitään. Kun tosiaan itselle ei tulis mieleenkään jättää isompaa lapsenvahdiksi. Tai no joo, silleen että pienempi on tuommoisessa turvallisessa pomppuvehkeessä, isoveli leikittää ja mä juoksen postilaatikolle tai pikasuihkuun tms. Mutta sitäkin tapahtuu harvoin.

Miten mä olen oikeesti edes selvinnyt pikkulapsen hoitamisesta kun olen itsekin ollut pikkulapsi? Ja miten ihmeessä mun vanhemmat on voinut tehdä sen meille molemmille, mulle ja pikkuveljelleni?

mites sä itse koit sillon pienenä sen että hoidit pienenpää sisarustasi ?

Se harmitti valtavasti. Piti sietää ärsyttävää ja rääkyvää kakaraa, joka roikkui lahkeessa koko ajan. Eikä saanut lähteä ulos leikkimään, tai sai, mutta pikkuveli piti ottaa mukaan. Mä vihasin sitä että muutenkin jouduin aina kulkemaan kaksin veljen kanssa kaikkialle. Sitten isompanakin. Äiti oli kotona ja mä vahdin pikkuveljeä ulkona enkä saanut lähes koskaan leikkiä rauhassa omien kavereideni kanssa.

Ei kovin normaalilta sisarusrakkaudelta kuulostaa. Meidän 8-vuotias hoitaa mielellään 2-vuotiasta ja aivan varmasti haluaisi jäädä häntä hoitamaan jos antaisin luvan. Aika kylmä lapsi olet kyllä ollut :/

Ja sä olet outo kun lähdet arvostelemaan minua lapsena. Kas ettet ymmärrä itse eroa. Sun lapsi hoitaa mielellään sisarustaan, samoin minä itse pienenä kuten nyt esikoisemme pikkuveljeään. Mutta kun mut pakotettiin hoitamaan, jatkuvasti. En saanut olla itsekseni, sillä äiti mieluummin makoili sängyssä kuin että olisi itse edes välillä hoitanut pienempää lastaan.

Ja sinä vihasit pikkuveljeä, sitä rääkyvää kakaraa koska äitisi pakotti sinut hoitamaan? Etkö oikeasti huomaa kuinka julmalta ihmiseltä tuo kuulostaa. En voi kuvitellakaan että olisin noin ajatellut pikkusiskostani vaikka häntä paljon hoidinkin. Ja sitten aikuisena aletaan syyttämään omia vanhempia ja lapsuutta kaikesta pahasta, vähänkö on kiittämätöntä. Ajattele mitä vaan, mutta minä en ymmärrä tuota traumatisoitumista kun piti pikkuveljeä vahtia, taidat vaan etsiä syitä että saisit olla onneton ja syyttää siitä jotain muuta. Katsoisit mieluummin peiliin ja miettisit mitä itse voit tehdä ettei ole niin huono olla, tuskin äidin syyttäminen yhtään helpottaa.

 

en!!!

 

Minä olen jättänyt 9 vuotiaan pojan vähäksi aikaa 2 vuotiaan veljen kanssa. En nyt tietenkään pariksi tunniksi, mutta puoli tuntia ainakin on mennyt..

 

Tarkennusta: siis esim. parin tunnin kauppareissulle tms.

EN!

 

No en missään nimessä! Ehkä 15 minuutiksi korkeintaan ja sekin olisi oltava todellinen pakkotilanne, en todellakaan pariksi tunniksi!

 

Aika selvä linja asiaan siis ja hyvä niin =) :flower: . Mulla itsellä on 7-vuotta nuorempi pikkuveli ja tässä nyt tavallaan peilaan omaa lapsuuttani ja suhdetta pikkuveljeen kun katselen noita omia poikiani. Heillä kun on sama ikäero.

Väkisin tulee mieleen kaikkia lapsuusmuistoja, joista yksi on just tuo miten usein mun vanhemmat jätti mut hoitamaan pikkuveljeäni. Enkä voi olla ihmettelemättä miten koskaan ei sattunut mitään. Kun tosiaan itselle ei tulis mieleenkään jättää isompaa lapsenvahdiksi. Tai no joo, silleen että pienempi on tuommoisessa turvallisessa pomppuvehkeessä, isoveli leikittää ja mä juoksen postilaatikolle tai pikasuihkuun tms. Mutta sitäkin tapahtuu harvoin.

Miten mä olen oikeesti edes selvinnyt pikkulapsen hoitamisesta kun olen itsekin ollut pikkulapsi? Ja miten ihmeessä mun vanhemmat on voinut tehdä sen meille molemmille, mulle ja pikkuveljelleni?

mites sä itse koit sillon pienenä sen että hoidit pienenpää sisarustasi ?

Se harmitti valtavasti. Piti sietää ärsyttävää ja rääkyvää kakaraa, joka roikkui lahkeessa koko ajan. Eikä saanut lähteä ulos leikkimään, tai sai, mutta pikkuveli piti ottaa mukaan. Mä vihasin sitä että muutenkin jouduin aina kulkemaan kaksin veljen kanssa kaikkialle. Sitten isompanakin. Äiti oli kotona ja mä vahdin pikkuveljeä ulkona enkä saanut lähes koskaan leikkiä rauhassa omien kavereideni kanssa.

Ei kovin normaalilta sisarusrakkaudelta kuulostaa. Meidän 8-vuotias hoitaa mielellään 2-vuotiasta ja aivan varmasti haluaisi jäädä häntä hoitamaan jos antaisin luvan. Aika kylmä lapsi olet kyllä ollut :/

Ohhoh? Sulla taitaa olla ihan vain tarve arvsotella ja pahoittaa toisen mieltä, et kai sentää tosissasi voi olla?
Aivan äärettömän normaalilta sisarusrakkaudelta mun korviini tämä kylläkuulostaa, aivan taatusti saisin esikoisenikin vihaamaan veljeään jos aina joutuisi tätä mukanaan raahaamaan ja häntä hoitamaan.

 

Aika selvä linja asiaan siis ja hyvä niin =) :flower: . Mulla itsellä on 7-vuotta nuorempi pikkuveli ja tässä nyt tavallaan peilaan omaa lapsuuttani ja suhdetta pikkuveljeen kun katselen noita omia poikiani. Heillä kun on sama ikäero.

Väkisin tulee mieleen kaikkia lapsuusmuistoja, joista yksi on just tuo miten usein mun vanhemmat jätti mut hoitamaan pikkuveljeäni. Enkä voi olla ihmettelemättä miten koskaan ei sattunut mitään. Kun tosiaan itselle ei tulis mieleenkään jättää isompaa lapsenvahdiksi. Tai no joo, silleen että pienempi on tuommoisessa turvallisessa pomppuvehkeessä, isoveli leikittää ja mä juoksen postilaatikolle tai pikasuihkuun tms. Mutta sitäkin tapahtuu harvoin.

Miten mä olen oikeesti edes selvinnyt pikkulapsen hoitamisesta kun olen itsekin ollut pikkulapsi? Ja miten ihmeessä mun vanhemmat on voinut tehdä sen meille molemmille, mulle ja pikkuveljelleni?

mites sä itse koit sillon pienenä sen että hoidit pienenpää sisarustasi ?

Se harmitti valtavasti. Piti sietää ärsyttävää ja rääkyvää kakaraa, joka roikkui lahkeessa koko ajan. Eikä saanut lähteä ulos leikkimään, tai sai, mutta pikkuveli piti ottaa mukaan. Mä vihasin sitä että muutenkin jouduin aina kulkemaan kaksin veljen kanssa kaikkialle. Sitten isompanakin. Äiti oli kotona ja mä vahdin pikkuveljeä ulkona enkä saanut lähes koskaan leikkiä rauhassa omien kavereideni kanssa.

Ei kovin normaalilta sisarusrakkaudelta kuulostaa. Meidän 8-vuotias hoitaa mielellään 2-vuotiasta ja aivan varmasti haluaisi jäädä häntä hoitamaan jos antaisin luvan. Aika kylmä lapsi olet kyllä ollut :/

Ja sä olet outo kun lähdet arvostelemaan minua lapsena. Kas ettet ymmärrä itse eroa. Sun lapsi hoitaa mielellään sisarustaan, samoin minä itse pienenä kuten nyt esikoisemme pikkuveljeään. Mutta kun mut pakotettiin hoitamaan, jatkuvasti. En saanut olla itsekseni, sillä äiti mieluummin makoili sängyssä kuin että olisi itse edes välillä hoitanut pienempää lastaan.

Ja sinä vihasit pikkuveljeä, sitä rääkyvää kakaraa koska äitisi pakotti sinut hoitamaan? Etkö oikeasti huomaa kuinka julmalta ihmiseltä tuo kuulostaa. En voi kuvitellakaan että olisin noin ajatellut pikkusiskostani vaikka häntä paljon hoidinkin. Ja sitten aikuisena aletaan syyttämään omia vanhempia ja lapsuutta kaikesta pahasta, vähänkö on kiittämätöntä. Ajattele mitä vaan, mutta minä en ymmärrä tuota traumatisoitumista kun piti pikkuveljeä vahtia, taidat vaan etsiä syitä että saisit olla onneton ja syyttää siitä jotain muuta. Katsoisit mieluummin peiliin ja miettisit mitä itse voit tehdä ettei ole niin huono olla, tuskin äidin syyttäminen yhtään helpottaa.

:headwall:

 

En tod.

 

Ja sinä vihasit pikkuveljeä, sitä rääkyvää kakaraa koska äitisi pakotti sinut hoitamaan? Etkö oikeasti huomaa kuinka julmalta ihmiseltä tuo kuulostaa. En voi kuvitellakaan että olisin noin ajatellut pikkusiskostani vaikka häntä paljon hoidinkin. Ja sitten aikuisena aletaan syyttämään omia vanhempia ja lapsuutta kaikesta pahasta, vähänkö on kiittämätöntä. Ajattele mitä vaan, mutta minä en ymmärrä tuota traumatisoitumista kun piti pikkuveljeä vahtia, taidat vaan etsiä syitä että saisit olla onneton ja syyttää siitä jotain muuta. Katsoisit mieluummin peiliin ja miettisit mitä itse voit tehdä ettei ole niin huono olla, tuskin äidin syyttäminen yhtään helpottaa.

No ohho mitä paskanjauhantaa!! Kyllä aikuisen tehtävä on olla aikuinen ja vastuussa lapsistaan ja antaa lasten olla lapsia eikä sysätä hoito- ja kasvatusvastuuta LAPSELLEEN!!