Olipa hyvä, että löysin tämän keskustelun. Minulla on toinen raskaus menossa (12+2).
Esikoista (tyttö) odottaessani pari vuotta sitten voin todella huonosti alkuraskaudessa. Oksentelu alkoi rajuna yhtäkkiä päivänä 6+0. Olin ihan kauhuissani; en yhtäkkiä pystynyt tekemään muuta kuin yökkimään. Olin vielä Islannin savupilven takia jumissa työmatkalla Lontoossa inhottavan käryn hajuisessa hotellissa. En päässyt edes sängystä ylös ja joskus oksensin lattiallekin.
Pahoinvointi yltyi viikko viikolta, laihduin viitisen kiloa ja viikolla 9 oksensin puhdasta verta. Muuten oksentelin n. 5 x päivässä, mutta tuona päivänä pahoinvointi oli saanut yliotteen ja yökin lähes koko päivän, yli 15 x. Päädyin lääkäriin, joka määräsi minulle pahoinvointilääkkeet. Niiden avulla selvisin sitten viikoista 10-13, tosin oksensin silti pari kertaa päivässä, joskus iltaisin enemmänkin. Lääkkeiden sivuoireet olivat vahvat; sydämentykytykset ja päänsärky, ja muutenkin 'epätodellinen' olo. Lopetin ne viikolla 13-14 ja sain kauhet vieroitusoireet (3vuorokautta kestävä migreeni).
Viikolla 15 alkoi pahoinvointi helpottaa ja sitten se loppui kuin seinään.
Oksentelin muutaman kerran vielä viikoilla 16-40, mutta ne kerrat johtuivat esim voimakkaista hajuista tai väsymyksestä, ja olivat hallittavissa.
Ekassa raskaudessa olin shokissa tilastani, mutta niin hurmioissani ideasta, että minusta tulisi äiti. Jaksoin tahdonvoimalla. Olin raskauden ajan yksin. Lapsen isä asui Jenkeissä ja jätti minut lopulta, kun olin 7. kuulla. Minun piti siis yksin jaksaa raahautua kauppaan ja siivota.
Peseytyminen oli pahinta, suihkussa käynnit olivat mitä kammottavimpia kokemuksia; oksensin taukoamatta. Öisin nukuin ihan hyvin, tosin näin kaameita painajaisia ja pelkäsin yksin.
Kun tyttö syntyi, unohdin kaiken kokemani ja totesin, että vaikeakin raskaus oli todellakin lopputuloksen arvoinen! Olin maailman onnellisin yksinhuoltajaäiti!
Sitten tyttäreni ollessa 8kk tapasin maailmam ihanimman miehen. Me odotamme nyt yhteistä lasta ja olemme juuri menneet naimisiin. Hän tukee minua ja pitää huolta esikoisestani aivan kuin omasta lapsestaan, nyt kun olen taas heikossa kunnossa.
Oksentelu alkoi tälläkin kertaa viikolla 7. N. 10 päivän rajun oksentelun jälkeen tuli taas lasti verta ja päädyin sairaalaan. Olin tipuksessa nelisen päivää ja sain taas pahoinvointilääkettä. Tällä kerralla lääkkeiden vaikutus ei kuitenkaan tehonnut ja olen tosiaan oksennellut yötä päivää melkein 7 viikkoa!
Kahdesti olen ollut lähellä uudelleen sairaalaan lähtöä. Painoa on tippunut jo yli 6kg.
Olen vaan sinnitellyt sängyn pohjalla ja saanut kaverikseni pahoinvoinnin lisäksi ummetuksen, närästyksen, päänsäryt, unettomuuden sekä lääkkeiden myötä hiivan!
En pysty osallistumaan ollenkaan kotitöihin ja olen ollut yli 6 viikkoa sairaslomalla (viimeksi olin 4).
Harmittaa, kun esikoinen itkee äitiä oven takana ja minä vaan yökin
Vaikka asiat tässä raskaudessa onkin paremmin, kun en ole yksin; mies hoitaa ihan kaiken meillä, niin olen silti jotenkin paljon masentuneempi.
Minua huolettaa moni asia ja veetuttaa tämä pahoinvointi. Lapsi on todellakin toivottu ja yritetty. N. puoli vuotta olimme ilman ehkäisyä ja vauvauutinen ilahdutti.
Silti minua masentaa. Itku kurkussa.
En uskalla kenellekään sitä myöntää, kun se kuulostaisi kiittämättömyydeltä.
Jotenkin kuvittelin, että tämä kakkosraskaus olisi helpompi ja kestäisin sen kokemuksen voimalla.
Toisin kävi- tämä on PAHEMPI ja olen huomattavasti heikommassa tilassa tällä kerralla. Tunnen epäonnistuneeni ja kauhean huono omatunto esikoisen vuoksi. Miestä käy sääliksi, hänellä on uusi työ, josta on vuokseni joutunut joustamaan kovasti. Myös lapset hänen edellisestä liitostaan ovat saaneet vähemmän meidän huomiotamme, koska esim minä en välillä edes pysty puhumaan oksentamatta. Meille ei ole siis oikein voinut tulla kylään.
Lisäksi minua huolettaa raha-asiat; sairaslomani on palkaton eikä kelan korvaus vastaa palkkaani, se ei myöskään tipu tilille palkkapäivänö vaan jälkikäteen. Miten saamme maksettua korot ja lyhennykset ja muut, jos saikkuni jatkuu!?
Voi joka päivä rukoilen, että huono olo väistyisi jo. Kätilö sairaalassa sanoi, että pahoinvointi pahenee joka raskaudessa. Onko muilla kokemuksia? Kestikö pidempään kuin ensimmäisessä.
Kiitos, että sain avautua. Vaikka masentaa, niin toki olen tilanteesta kiitollinen ja onnellinen äiti sekä vaimo. Nyt kun vaan menisi kaikki hyvin ja vielä kun voisin kohta olla oma itseni ja ottaa huomioon ympärillä olevat ihmiset normaaliin tapaan!
Tsemppiä kaikille odottaville äideille!