Ensinnäkin
ONNEA ORVOKKITUKKA! Mahtavia uutisia!
Kiitos paljon kaikille vanhoille ja uusille tutuille tervetulotoivotuksista, katsotaan nyt kuinka aktiivisesti intoudun palstailemaan, mutta kiva tietää että sovin joukkoon!
Kyllä tässä tosiaan on olo kuin lottovoittajalla. Joskus aikaisemmin sitä saattoikin välillä heikkoina hetkinä toivoa että josko se sittenkin onnistuisi ilman hoitoja.. Mutta en enää pitkään aikaan ollut tosissani sitä toivonut, enkä siihen uskonut. Tuntuu käsittämättömältä että yhtäkkiä onnistuttiinkin ite siinä missä lääkärit ei tähän mennessä onnistuneet.. Ja ihmetyttää myös suuresti, että mitä ihmettä nyt sitten tapahtui, että raskaus alkoikin?!? Ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen ilman avustusta. Olis mielenkiintoista selvittää, onko miehen kaverit jotenkin ihmeellisesti parempia, vai mitä. Kallistun kuitenkin uskomaan siihen kuuluisaan ihmeeseen, kun en oikein järjellä osaa sitä asiaa itselleni selittää.
No, jos tää jotain taas on opettanut, niin asiat ei todellakaan mene niin kuin niitä suunnittelee, ei näköjään hyvässä eikä pahassa
Meillä on kuukauden päästä häät, ja jo alkuvuodesta ostettua pukua pitää vähän rukata uuteen uskoon, riippuen nyt siitä miten tämä pötsi alkaa kasvaa..
Muistelen kyllä minäkin, että passissa nimenomaan käskettiin jatkamaan lääkkeitä olikohan se johonkin 12-14.viikolle tms (en siis muista noita viikkoja varmaks, mutta melko pitkälle kuitenkin), kun tuoresiirrossa olis saanut lopettaa muistaakseni heti plussan jälkeen.
Osaan kyllä erittäin hyvin samaistua tohon ensimmäisten (ja vähän myöhäisempienkin) viikkojen ahdistukseen ja pelkoon ja jännitykseen. Ultrassa viikolla 7+6 nähty syke oli uskomatonta, kun kaikkien epäonnistumisten jälkeen oli varautunut siihen pahimpaan vaihtoehtoon.. Helpotus ei kuitenkaan kestänyt mulla ainakaan kauaa, kun alkoi jo hiipimään uudet pelot. Kävinkin sitten ekasta ultrasta viikon päästä päivystyksessä kun vatsa oli oudon kipeä (mistä helvetistä sitä voi näin ensikertalaisena tietää, mikä jomotus ja polte kuuluu asiaan ja mikä ei..). Virtsatientulehdusta epäiltiin ja sain siihen antibiootit. Tirautin sitten lääkärille vähän, ja hän soitti neuvolalääkärille, joka suostuikin sitten onneksi ultraamaan. Hyvinhän siellä kaikki oli, silloin kaverilla oli jo pienet tyngät jalkojen ja käsien paikalla, ja liikkuikin vähän. Tuli itselle vähän typerä olo, kun siellä kuljin poraamassa, mutta neuvolalääkäri oli ihana ja sanoi, että aina pitää soittaa jos tulee kova ahdistus, että he kyllä yrittää parhaansa mukaan järkätä sitten sitä mielenrauhaa.
NT-ultrassa käytiin 12+4, ja sen jälkeen olen yleisesti ottaen osannut vähän rauhoittua. Välillä iskee ahdistus ja pelko edelleen, mutta onneksi se menee dopplerin avulla ohi. Ei sitä meidän kokemaa menetyksen pelkoa varmaan kukaan voi ymmärtää, vaikken toki haluakaan väheksyä "normaalisti" raskautuneiden pelkoja, tai vaikka jo keskenmenon kokeneiden ahdistusta. Järjen kanssahan sillä ei mitään tekemistä ole, joten ei auta vaikka kuinka kaikki kuorossa hokisivat kuinka todennäköisyys on enää sen ja sen verran..
Joten koittakaa jaksaa te joilla se pelko pirulainen nostaa päätänsä aina välillä.. Noista rinnoista muuten, mulla ei missään vaiheessa ollut älyttömän kipeät rinnat, vaikka vähän arat kuitenkin (toki en syönyt lugeja, jotka varmaan vaikuttaa). Se arkuus on kuitenkin vaihdellut ihan laidasta laitaan, pari viikkoa tuntui että ovat jo ihan normaalit, mutta nyt taas kivistää vähän. Alkuviikoilla itsekin rusikoin niitä väkisin kipeiksi, kun alkoi huolettamaan että miksei nyt aristakaan enää
Tsemppiä
Äitivm84 tämän päivän ultraan! Mun mielestä on fiksua käydä, jos tuntuu siltä ettei pää kestä. Se on pieni hinta mielenrauhasta, ja onhan se sikiöllekin parempi ettei ole kamala stressi päällä kokoajan.. Oon muuten itsekin tuota erinomaista vuosikertaa!
Ihanaa kesäpäivää kaikille, toivottavasti edes joku lomailee, ite istun ikkunattomassa työhuoneessa kaukana auringosta..