ikuisuus kysymys synnytyskivuista

Minä pelkäsin synnytyskipua aivan tolkuttomasti koko raskausajan sillä kipukynnykseni on varsin matala. Pelkoani vahvisti synnyttäneiden naisten "mässäilyt" omilla kokemuksilla.
Kyllähän se synnytys sattuu mutta mitään kammoa tai pelkoa minulla ei siitä jäänyt. Synnytyskipu on positiivista kipua ja sen unohtaa todella nopeasti. Inhottavinta oli epiduraalin laittaminen, kohdunsuun tilanteen tarkastelu ja tikkaus.

 

Mulla lapsivesien menon jälkeen supistukset loppuivat kuin seinään. Oksitosiinilla sitten käynnistivät, kun minulla oli streptokokki pos. Aluksi kivut oli ihan siedettäviä mutta roihahtivat jossain vaiheessa ihan helvetiksi. Siinä vaiheessa kun ajattelin että kuolen, sain epiduraalin, joka oikeasti vei kaikki kivut, jäi vain painon tunne aina kun tuli supistus. Ponnistusvaiheessa kivut olivat erilaiset mutta helvetilliset, kun epiduraalipuudutetta ei enää mennyt. Itkin ja ponnistin, ja hengissä selvisin B)

 

hmmm..se on "polttava" kipu...kirveleväkin. Aika lamaannuttava, ainakin mulla jossain vaiheessa. Ei tosiaan pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen supistukseen. Ponnistusvaiheessa helpottaa: ponnistaminen vie kivulta kärjen. Se on kova kipu mutta esim. omasta mielestäni palovamman kipu on paljon sietämättömämpää.

 

Koko synnytykseen olin asennoitunut että kyllä se hyvin menee ja kestän kivut, nehän kuuluu asiaan!
Kotona supistukset kävi jo niin kipeiks että oli pakko lähteä sairaalaan ja siellä ne vaan voimistu entisestään. Hetken olin käyrillä ja sai siirtyä synnytyssaliin.
Ilokaasua siinä hengittelin kunnes tuli anestesia lääkäri laittamaan epiduraalin (ei sattuntut ollenkaan, vaikka kuulemma ois lääkärin mukaan pitänyt tehä tosi kipeetä, ku joutu ronkkimaan ja lopulta laittamaan toiseen kohtaan uudestaan).
Kalvot puhkes ku vauvalle laitettiin scalppi päähän.
Siinä sit täysin kivuttomana makailin ja odottelin. Jossain vaiheessa alko supparit taas tuntuu kipeeltä ja sain lisää epiduraalia.
Hetken päästä piti jo ponnistaa. Jalat oli tunnottomat ja vetelät, joten arvatenkin ponnistus ei tuntunut missään. Kätilö joutu leikkaaman episiotomian - ei tuntunu missään.
Jossain vaiheessa vaan ponnistusten välissä avasin silmät ja tajusin et vauvan pää on jo ulkona ja tunsin ku se pötkähti ulos
Kätilö sit puudutteli ompelua varten mun paikkoja, eikä edelleenkään sattunu

Kipeetä teki siis vaan supistukset ennen epiduraalia.
Ajattelin kyl et ei voi olla näin helppoo tää touhu! olin odottanu jotain niin paljon pahempaa.
Koko synnytyksen kesto oli 8h ja ponnistus 13min

Osastolla ihmettelivät ku totesin miten helppoa koko touhu oli
Eli mulla ainakin puudutteet tehos parmmin ku oisin ikinä voinu kuvitella.
Ei sen synnytyksen aina pidä olla kauheeta huutoa, tuskaa ja kyyneleitä

On mulla enemmän sattunu isohätä vessassa, ku kyyneleet silmissä sitä väänsin ja ajattelin et en ikinä selvii synnytyksestä

 

Mulla raju ja nopea synnytys, supistukset oli tosi teräviä ja viiltäviä. Ei sitä kyllä kauheesti kannata etukäteen ajatella, ottaa niin kuin on tullakseen. Kivun tarkotushan on kuitenki saaha vauva ulos.

 

Mä kyllä kestin ne supistuskivut suurimmaksi osaksi ilokaasun voimin, vaikka oksitosiinilla tulikin aika hurjat ja tiheät supistukset. Mutta se ponnistusvaihe! Onneksi en etukäteen tiennyt, miten helvetilliset tuskat siinä on Kun ihan koko ajan oli mieletön paine, ja ponnistaessa tuntui vain, että alapää irtoaa, mutta vauva pysyy sisällä. Supisteluvaiheen tylpät kivut kyllä unohtuivat siinä ponnistusvaiheessa, ja itselläni oli jo pakokauhu lähellä mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä. Mutta hyvinhän se vauva syntyi, loppujen lopuksi. Ei siinä muu psyykkaus auttanut kuin tieto siitä, että vauva on saatava kohdusta ulos, jotta se kipu edes joskus loppuu

Supisteluvaiheen "helppous" on supistusten välisissä tauoissa, kun voi edes kymmenen sekuntia levähtää. Ponnistusvaihe yllätti rajuudellaan, kun kipu vaan pysyi koko ajan. Myös hyvin onnistuneen sektion kokeneena sanoisin omalta kohdaltani, että sektion jälkeiset kivut oli vähäisempiä, kuin tuo ponnistuskipu..! Toiset taas sanoo, että oli helpottavaa päästä ponnistamaan, joten yksilöllistä taitaa olla.

 

samallakin ihmisellä voi vaihdella. mulla oli ekan kanssa onnea: epiduraali auttoi niin hienosti, että sekä supistuskivut että ponnistuskivut hävisivät täysin! ponnistuksessa tuntui missä lapsi on tulossa, mutta se ei sattunut. toisen lapsen kohdalla laitettiin myös epiduraali, mutta se ei sitten enää auttanut ponnistuskipuihin enkä myöskään tahtonut saada ponnistustarvetta aikaiseksi supistuksesta huolimatta. ilokaasu ei auttanut ollenkaan, siitä tuli vain huono olo. tai minulla oli niin lyhyet supistukset, etten osannut ottaa sitä kaasua ajoissa.

kivut kuitenkin unohtuvat äkkiä, ei tässä maailmassa muuten olisi monilapsisia perheitä ollenkaan

jälkisupistuksiin kannattaa muuten rohkeasti pyytää särkylääkettä. hoitsu sanoi tämän toisen lapsen kohdalla, kun ihmettelin jälkisupistusten kovuutta, että ne pahenevat JOKAISEN lapsen jälkeen. eli jos olet tehnyt kymmenen lasta, on se 11:sta kerta vielä pahempi näiden jälkisupistusten osalta...

 

kyllä se synnytyskipu taitaa olla naisen pahin kipu koko elämän aikana. Esikoinen kun synty en voinu ees kuvitella sen olevan niin kamalaa kun ne ekat supparit kotona alkoi, heti 5min välein ja suihkussa niiten kans kärvistelin. Melkein heti piti lähtä laitokselle koska en pystynyt olemaan saati edes hengittämään kunnolla. Käyrällä makaaminen oli aivan hirveää tuskaa, en saanut edes vaatteitani pois päältä ja supistuksilla ei tuntunut olen minkäänlaista taukoa. Heti alkoi kun toinen kerkes loppua. Anelin ja rukoilin jotain lääkettä vaan mut sitten kärrättiin synnytys-saliin. Ilokaasusta sain jonkinlaista turvaa, sekava olo sai ainakin enimmät ajatukset pois supistuskivusta. Ponnistamaan pääsin samaten, aukesin siis 2cm-10cm reilussa tunnissa. Kukaan kätilö ei sitä uskonut ja siksi en kerennyt saamaan yhtään mitään puudutteita, voiko ilokaasua sanoa ees puudutteeksi... Ponnistus oli helpotus, kipu ei ollu enään niin lamaannuttavaa ja en edes huomannut välilihan leikkaamista. Toisaalta oli helpotus että kaikki meni niin nopeaa vaikka se helvetillistä olikin. Näin jopa painajaisia siitä kivusta synnytyksen jälkeen, mutta jotenkin kummasti ne sitten unohtui ja varmasti tulen vielä synnyttämään uudestaan

 

Kyllä oli aikas karseita, olisin halunnu siinä suppareitten tuskissa salissa että joku ois lyöny mua puukolla selkään, mietin miten helpottavalta se olis tuntunu Pitkä ja kivulias tapahtuma oli, ja meni kyllä yli sietorajan vaikka en pidä itseäni ollenkaan kipuherkkänä.

Nyt toinen tulossa mutta jotenkin se mieli on vaan unohtanu ne pahimmat tuskat...onneksi.

Kipu on kuin se menis vuorenhuipulle, eli nousee hitaasti- saavuttaa huippunsa- ja laskee hitaasti. Sellanen inhottava puristava kipu mikä siedettävä kun pystyy hengittämään ja ehkä liikkumaan sen tahdissa. Kamala siitä tulee jos menee siihen pisteeseen että oma hallinta katoaa ja supparit ikään ku vie mennessään ja ite epätoivosesti roikkuu mukana. Mulla synnytyssupparit tuntu vaan selässä. Ei voinu verrata kyllä menkkakipuihin...

 

Ensimmäinen synnytys Kätilöopistolla v.1985 oli todella kivulias, 27 h täyttä tuskaa ilman kipulääkitystä. Toinen v.1990 Naistenklinikalla myöskin kivulias koska kätilön mielestä ilokaasu oli riittävä kivunlievitys, 4h tuskaa. Kolmatta varten Jorvissa sovimme lääkärin kanssa että saan epiduraalipuudutuksen koska edellisten takia oli synnytyspelkoa. Epiduraali auttoi supisteluihin mutta itse synnytys toki sattui mutta vain sen vartin ponnistusvaiheen. Neljäs 1.5.2009, synnytyspelkoa taas ja olin sopinut Naistenklinikalla, että soitan etukäteen tulostani jotta laittavat epiduraalia varten pöydän ym valmiiksi , toki varolla ettei ole kamala hässäkkä tai nukutuslääkäri esim. leikkauksessa kiinni tms jolloin mahdollisen nopean synnytyksen takia puudutusta saisikaan. Vedet meni kotona yöllä puoli kaksi, sairaalassa kahden maissa. Synnytyssaliin samantien. Lieviä supistuksia kymmenen minuutin välein neljään asti. Nukutuslääkäri tilattiin neljältä laittamaan epiduraali ja kivut hävisivät samantien. Kuudelta lisäannos ja puoli kasilta kolmas jotta synnytyskin menisi kivuitta. Kätilöni sanoi ettei ymmärrä miksi synnytyksen pitäisi sattua koska tehokkaita kivunlievityksiä on käytettävissä. Pelasimme mieheni kanssa korttia ja puoli yhdeksältä kätilö sanoi miehelleni että kohta (mieheni ensimmäinen lapsi) voi alkaa valmistautumaan äkemään syntyvä vauva. Itse sanoin ettei tunnu ollenkaan että kohta syntyisi kun en tunne kipua. Jonkinlaista paineen tuntua vaan. Soitin ystävälleni puoli ysiltä ja sanoin vauvan syntyvän pian. Kätilö tarkasti tilanteen ja sanoi että koitapa ponnistaa, vauva liikahti jolloin pyysi ponnistamaan kunnolla ja muutama kunnon ponnitus, KIVUTON, ja vauva syntyi kymmenessä minuutissa lopetettuani puhelun Olin sanonut miehelleni että itse ponnistus vaihe sitten ainakin sattuu ja voi varautua että jopa huudan tms. Ei sattunut enkä ääntäkään päästänyt. Vauva syntyi ja ekan parkaisun jälkeen nostettiin rinnoilleni ihmettelemään tätä maailmaa. Viereisessä salissa äiti huusi täyttä kurkkua , haukkuen miehensä lisäksi kätilön ja kaiken mahdollisen.Vauvakin synnyttyään huusi suoraa huutoa..Johtuuko synnytyksestä koska tyttömme ollut syntymästään saakka tyyytyväinen, itkuton ,hymyilevä helppohoitoinen vauva. Yötkin nukkuu yhdeksästä yhdeksään kertasyötöllä. Näin minulle yksi kätilö sanoi että kun helppo synnytys , vauvastakin tulee tyytyväinen kun synnyty ei traumatisoi..

 

Muutama kirjoitusvirhe tekstissäni mutta en ala sitä korjailemaan... :wave:

 

Minulla kaksi lasta ja kummankin synnytyksen aikana oli kuin paksua parsinneulaa olis työnnetty häpyluuhun! Odotin pahempaa, kuin olikaan...itse kestin kivun mielestäni hyvin. Ja näillä kokemuksilla voisin pyöräytellä lapsia enemmänkin...Haluaisin ainakin!

 

Mulla supistusvaihe meni aika nopeaan (ensisynnyttajaksi), mutta ponnistusvaihe kesti kauan, pari tuntia. Supistuskivut tuntuivat selassa, sattuivat tosi paljon, tuntui etta ei sita supistusta kesta mutta aina se ohi meni . Ponnistus sattui myos paljon ja voimat ei tahtoneet riittaa eika uskokaan etta se vauva sielta ulos tulee.. leikattiinkin lopuksi. Mutta kun vauva pullahtaa ulos niin siina ei enaa kipuja mieti! Leikkaushaavan ompelu tuntui myos inhottavalta mutta siina vaiheessa jo odotti vain sita huoneeseen paasya ja vauvan syliin saamista. Eli vaikka mulla oli noin pitka ponnistusvaihe niin kylla menisin uudelleen synnyttamaan, sanoin niin jo heti synnytyksen jalkeen mutta hoitaja ei uskonut!

Kipukynnys ollut tosi alhainen aina... enka saanut MITAAN kivunlievitysta. Eli kylla sen kestaa, naisen keho on tehty synnyttamaan!

 

Vuorivertaus oli hyvä, kipu kapuaa korkeammalle ja kovemmaksi ja laantuu vähitellen, kuitenkin nopeammin kuin keräsi voimiaan. Kauratyyny auttoi alussa minulla hyvin.

Sain sairaalassa piikin kankkuun, jotain vahvaa särkylääkettä. Sitä en ota vastaan seuraavalla kerralla, sillä siitä tulin huonovointiseksi ja minua huimasi. En voinut liikkua, joka olisi auttanut kipuihin.

Epiduraali ja pudendus-puudute auttoivat kovimmat kivut yli, niitä suosittelen lämpimästi.