Koko synnytykseen olin asennoitunut että kyllä se hyvin menee ja kestän kivut, nehän kuuluu asiaan!
Kotona supistukset kävi jo niin kipeiks että oli pakko lähteä sairaalaan ja siellä ne vaan voimistu entisestään. Hetken olin käyrillä ja sai siirtyä synnytyssaliin.
Ilokaasua siinä hengittelin kunnes tuli anestesia lääkäri laittamaan epiduraalin (ei sattuntut ollenkaan, vaikka kuulemma ois lääkärin mukaan pitänyt tehä tosi kipeetä, ku joutu ronkkimaan ja lopulta laittamaan toiseen kohtaan uudestaan).
Kalvot puhkes ku vauvalle laitettiin scalppi päähän.
Siinä sit täysin kivuttomana makailin ja odottelin. Jossain vaiheessa alko supparit taas tuntuu kipeeltä ja sain lisää epiduraalia.
Hetken päästä piti jo ponnistaa. Jalat oli tunnottomat ja vetelät, joten arvatenkin ponnistus ei tuntunut missään. Kätilö joutu leikkaaman episiotomian - ei tuntunu missään.
Jossain vaiheessa vaan ponnistusten välissä avasin silmät ja tajusin et vauvan pää on jo ulkona ja tunsin ku se pötkähti ulos
Kätilö sit puudutteli ompelua varten mun paikkoja, eikä edelleenkään sattunu
Kipeetä teki siis vaan supistukset ennen epiduraalia.
Ajattelin kyl et ei voi olla näin helppoo tää touhu! olin odottanu jotain niin paljon pahempaa.
Koko synnytyksen kesto oli 8h ja ponnistus 13min
Osastolla ihmettelivät ku totesin miten helppoa koko touhu oli
Eli mulla ainakin puudutteet tehos parmmin ku oisin ikinä voinu kuvitella.
Ei sen synnytyksen aina pidä olla kauheeta huutoa, tuskaa ja kyyneleitä
On mulla enemmän sattunu isohätä vessassa, ku kyyneleet silmissä sitä väänsin ja ajattelin et en ikinä selvii synnytyksestä