Ihastuminen on kamalaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Killi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

Killi

Vieras
On se vaan kumma juttu. Olen ollut mieheni kanssa nyt noin kymmenen vuotta ja tähän asti en ole voinut kuvitellakaan ihastuvani keneenkään toiseen. Miehessäni ei ole mitään vikaa, päinvastoin. On kaikin puolin nappikaveri.

Sitten simsalabim, retkahdan ihan kympillä. Mitään ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. Eikä tämä ihastuksen kohde edes tiedä tunteistani, mutta oma pää on ihan sekaisin. Oma elämä tuntuu yhtäkkiä lattealta, harmaalta ja tylsältä. En saa tuota toista mielestäni ja kierrän kehää. Yhtäkkiä hänen elämästään on tullut minulle läheinen (ajatuksissa siis), vaikka vielä vuosi sitten en edes tiennyt koko tyypin olemassaolosta.

Näen ihastusta viikottain. Luulen, että hänkin pitää vähän minusta, mutta mitään siitä ei voi tulla. En tiedä, onko hän vapaa vai varattu ja samapa tuon. Millä hvetillä saan asian pois päästäni?
 
Musta se on ihanaa. Siis kun siitä alkujärkytyksestä toipuu, että saattaa ihastua, vaikka onkin onnellisesti naimisissa/ parisuhteessa. Mä saan siitä silti kiksejä, siis ihan tekemättä mitään. Se antaa virtaa kun ihastuu ja säkenöinti yltää omaan parisuhteeseen asti. Jännä juttu...

Mutta tietty jos oma elämä tuntuu harmaalta ja tylsältä niin se on huono homma. :C
 
mulle kävi noi töissä, ja tämä toinenkin oli ihastunut, mutta koskaan kumpikaan ei suoraan sanonut mitään, sitten vaihdoin työpaikkaa ja tämä on hiljalleen unohtunut, mutta vielä kun nähdään harvakseltaan niin sydän hypähtää
 
aika siihen auttaa. itse ihastuin myös kerran ja tuntui tosiaan oma elämä ihan p...kalta. olin kiukkuinen ja muutenkin tympääntynyt. meni ohi ja oma elämä alkoi taas tuntumaan mukavalta ja ihastuminen ihan typerältä jutulta. Mitään en tehnyt ja mies ei tiennyt ajatuksistani. tuosta on jo aikaa 5-vuotta.
 
Aika auttaa. Ihastus ei välttämättä katoa, mutta vähitellen se lakkaa haittaamasta nukkumista eikä pyöri enää jatkuvasti mielessä.

Minulla samantapainen tapaus myös, paitsi että omassa miehessä ON kyllä vikaa. Minä pelkään ja lapset pelkää, jos sattuu huonolle tuulelle ja niin käy käsittämättömän usein. Kohde kuitenkin naimisissa, joten mitään ei tule tapahtumaan, ellei ihan kummia satu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Aika auttaa. Ihastus ei välttämättä katoa, mutta vähitellen se lakkaa haittaamasta nukkumista eikä pyöri enää jatkuvasti mielessä.

Minulla samantapainen tapaus myös, paitsi että omassa miehessä ON kyllä vikaa. Minä pelkään ja lapset pelkää, jos sattuu huonolle tuulelle ja niin käy käsittämättömän usein. Kohde kuitenkin naimisissa, joten mitään ei tule tapahtumaan, ellei ihan kummia satu.

Ei silti harmita yhtään! Elämä olisi muutoin ihan liian harmaata ja ankeaa.
 
Niin, onhan se kieltämättä aika kivaakin. Omaan ulkonäköön tulee kiinnitettyä enemmän huomiota ja vaatekaupatkin alkavat eritavalla vetää puoleensa :) No, toki katson normaalistikin, miltä näytän.

Tuo on varmaan totta, että parisuhteessa voi ihastua, eikä sen pidä johtaa mihinkään. Pitäisi vain osata ajatella, että so not. Mutta hankalinta on tunne, että koska tästä ei voi tulla ikinä mitään, ikään kuin menetän jotakin. Siis joudun luopumaan jostakin, vaikka mitään ei edes ole. Jooo...kuulostaa tosi itsekkäältä ja lapselliselta. Huomaan itsekin :)
 
Röppö: Tilanne on tietenkin eri, mutta voin kuvitella, miltä susta tuntuu...erityisesti tuon pään sekaisuuden suhteen!

Aika varmaan auttaakin. Toivottavasti. Ehkä. Kenties.
 
No me ollaan miehen kanssa juteltu joskus asiasta ja siinä jutellessa tuli ilmi, että meistä molemmat on tämän 11v suhteen aikana tuntenut ihastusta johonkin toiseenkin. Eihän viattomassa ihastumisessa ole mitään pahaa jos se jää vaan siihen eikä mene pidemmälle. Monet vaan tuntuvat ottavan sen muutaman viikon ihastumisen niin hirveän vakavasti. Mun mielestä se on ihan kivaa ja piristävää. Äkkiä se sitten kuitenkin, se ihastuminen laimenee ja menee ohi.
 
Kiitos kaikille järjen sanoista! Olen kyllä joskus muinaisuudessa ollut ihastunut ja huuman laannuttua ihmetellyt itseäni, että mikä kumma toisessa on vetänyt. Kun ihastuminen lakkaa, näkee kohteenkin jotenkin erilailla. Ehkä realistisemmin, mene ja tiedä. Ja joskus ihan hävettää, kun on hehkuttanut kavereille jotakin tyyppiä, joka myöhemmin ei tunnukaan ehkä niin coolilta, kuin ihastuksen pahimpina aikoina :)

Onneksi oma ylpeys ja aviomiehen kunnioitus ehkäisee tehokkaasti kaikki tämän nyt käsillä olevan asian edistämispyrkimykset. Kuolisin häpeästä, jos menisin jotakin asialle tekemään, eikä ihastus olisikaan kärryillä koko jutusta. Olisin aivan pelle.

Toki uskollisuus ja luottamus parisuhteessa on kaiken a ja o, en sitä nyt tässä erikseen painota. Eli edellinen kommentti ajatuksella, että olisin vapaa. Ja tämä ihastus tietää tarkkaan, että mulla on mies ja lapsi. Tapamme siis työasioiden puolesta. Tai oikeastaan hänen työnsä puolesta. Muuten emme tunne toisiamme.
 

Yhteistyössä