Ihan umpikujassa.(parisuhde.. jos joku jaksaa lukea)

Lyhyesti taustaa.
Minä ja mies oltu yhdessä 7 vuotta (naimisissa 1,5 v) josta asumuserossa jo kerran. Palasimme yhteen koska ajattelimme että voimme selvittää asiat.
Mitään suurempaa tai tiettyä syytä ei eropohdinnoille ole, kuin se, että tappelemme todella usein (päivittäin) ja sitä on tullut tehtyä jo niin monta vuotta, että yksinkertaisesti yrittämisen halu on kadonnut kokonaan.
Riitojen päätteeksi mies kertoo rakastavansa, pyytelee anteeksi ja toivoo, että voisimme pistää kaiken peliin ja yrittää parhaamme. Sopua kestää yleensä maksimissaan päivän verran, kunnes taas on uusi riita pystyssä.

Suhteessa ei ole pettämisiä eikä muita mutta kyllästymistä sitäkin enemmän.
Mies ei myönnä itse, että olisi kyllästynyt, mutta itse huomaan sen hänessä kyllä, niin kuin itsessänikin. Mies saattaa olla puhelimessa todella ystävällinen, mutta tilanne muuttuu kun hän _näkee_ minut. Häntä alkaa kiukuttamaan kaikki mitä teen.

Olen varannut kerran ajan terapiaan, johon mies ei suostunut lähtemään, joten peruutin ajan. Nyt otin eilen puheeksi sen taas, että jos lähtisimme tekemään asialle jotain ulkopuoliselle. Mies suuttui. Kukaan muu ei kuulemma pysty meidän suhdettamme parantamaan.
Tuntuu, että mies on minun kanssani tasan tarkkaan siitä syystä, että olemme naimisissa, meillä on lapsi ja koska hän on omasta mielestään niin "vanha" (30v) ettei enää jaksa lähteä tutustumaan kehenkään uuteen...

Auttakaa nyt ihmiset! Miten te olette selvinneet tämmösistä?

Mies murtuisi täysin jos jättäisin hänet...

 

nosto :attn:

 

:hug: Vaikee on auttaa, mutta tuntuu et ehkä siitä riitelystä on tullu teille tapa. Se on tavallaan teille jo luonnollinen osa suhdetta, mikä ei oo oikein kun se tapahtuu noin.
Teidän pitäis istua alas ja keskustella uudet pelisäännöt. Purkaa kaikki mieltä painavat asiat. Ja sit jos ja kun asiat selviää niin pikapikaa järkätä joku yhteinen irtiotto vaikka viereiseen kaupunkiin hotelliviikonloppu tms. että voitte tavallaan rakastua uudelleen. En osaa muuta keksiä. Vaikeita asioita jos on noin tulehtuneet välit. Mut tsemppiä!

 

Onko teillä jotain tiettyjä asioita mistä te tappelette, vai ihan yleisesti kaikesta?

Onko ne asiat jotain "oikeesti tärkeitä" vai tappeletteko te ihan vaan tavan vuoksi, just siitä kyllästymisestä johtuen?

 

Meillä oli ns. 7. vuoden kriisi ja se meni siihen pisteeseen, että kysyin mieheltä suoraan, haluatko jatkaa tätä suhdetta enää. Taustalla oli eräs iso selvittämätön asia, joka vaikutti lopulta ihan kaikkeen. Eräänä päivänä mä sit vaan sanoin, että joko tää asia selvitetään nyt tai sit tää oli tässä. Meni muutama päivä, kumpikaan ei juurikaan puhunut, kunnes mies avasi suunsa ja asia selvitettiin perin pohjin. Sen jälkeen on mennyt paljon paremmin ja pikku hiljaa alan itsekin olla onnellisempi ja luottavaisempi tulevaisuuden suhteen. Mäkin ehdotin terapiaa miehelle, mutta ei se suostunut...

 

Olisko mitään, millä saisitte sen kipinän löytymään ja kyllästymisen pois?

 

Onko teillä jotain tiettyjä asioita mistä te tappelette, vai ihan yleisesti kaikesta?

Onko ne asiat jotain "oikeesti tärkeitä" vai tappeletteko te ihan vaan tavan vuoksi, just siitä kyllästymisestä johtuen?

Ihan yleisesti tapellaan kaikesta. Ihan jääkaapin ovesta, talonrakennukseen (olisi alkamassa huhtikuussa, mitä nyt pahoin pelkään)...

 

Miten olis jos istuisitte joku ilta kun lapsi nukkumassa ja rauhassa laittasitte asioita kumpikin paperille mikä ärsyttää, mikä mielestäsi ei ole niin kuin tahdot, miltä sinusta tuntuu nyt jne. Ja mitkä on ne asiat joita kaipaat ja jotka kadonneet arjesta. Ja sen mitä tunnet miestäsi kohtaan ja mikä piirre on se mikä ärsyttää ja mikä on se mikä saa perhoset taas lentämään vatsassa.
Joskus on helpompaa kirjoittaa tyyliin kirje ja lukea se molempien rauhassa ja alka purkamaan vyyhtiä. Kaikkihan ei muutu hetkessä mutta se on alku.
Usein olettaa että toinen osaa lukea toisen ajatuksetkin ja jokaisen murahduksen mutta näin ei vaan ole. Ne pitää pukea sanoiksi.
Tsemppiä teille kyllä se kipinä varmaan löytyy teillä on vaan arki ja rutiinit varmaan vieneet voiton.

 

Hmm..En tiedä onko meidän tilanne tähän verrattavissa,olemme olleet yhdessä paljon vähemmän aikaa emmekä ole naimisissa,mutta olemme eroamassa ja helmikuun puolessa välissä muutan pojan kanssa pois.Syynä yksinkertaisesti se,että me ei vaan osata asua yhdessä ja pyörittää yhteistä taloutta,jatkuvaa vääntöä kotitöistä ja muista turhanpäiväisistä asioista jotka yleensä normaalissa perheessä ovat itsestään selviä. En jaksanut sitä,että mies pitää minua itsestäänselvyytenä eikä halua nähdä yhtään vaivaa suhteemme tai kotimme eteen,tuntuu välillä että asuisin kahden lapsen kanssa kun keräilen "aikuisen" miehen boksereita olohuoneen lattialta. Viimeisen vuoden olen yrittänyt puhua ja saada keskustelua aikaiseksi,hyvällä ja pahalla. Viikon verran mies jaksaa aina tsempata,mutta sitten tilanne palautuu taas entiselleen. En jaksa olla potkimassa aikuista ihmistä koko ajan persiille,siksi tein päätöksen että mun on helpompi olla pojan kanssa kaksin. Riidoissa emme eroa ja mies on itsekkin nyt myöntänyt että ehkä parempi näin,kuin että kotona käytäisiin koko ajan jatkuvaa vääntöä lapsen edessä. Joidenkin mielestä mun syyt lähteä voivat olla naurettavia,mutta mä en jaksa olla pelkkä kotiorja,lapsenhoitaja ja tyydytysväline. Joskus tulevaisuudessa haluan oikeasti aikuisen miehen,joka on valmis ottamaan vastuuta kodistaan,ympäristöstään ja parisuhteestaan.

 

Vielä lisään, että yhdessä on reissattu (käyty kylpylöissä, vietetty leffailtoja yms) mutta ne auttavat vain aina sen ajan kun ollaan siellä poissa...
Kai mä olen jo niin paljon miettinyt elämää yksin, ettei ole enää edes voimia alkaa yrittämään uudestaan! Tuntuu vain, että petän mieheni nyt näillä ajatuksilla, vaikka hän kuinka yrittää.
Mies on hyvä. hän on luotettava, erittäin tunnollinen, tekee töitä ahkerasti, opiskelee töiden ohella, rakentaisi meille talon (alkaa huhtikuussa) Siivoaa, on AIVAN loistava isä.. Mutta meillä vain ei synkkaa!!